Kun he ensin näkivät kobaoban, oli se, kuten sanottu, juuri tulossa
esiin tiheiköstä. Pysähtymättä se suuntautui vastamainitulle lammelle,
aikoen nähtävästi päästä veteen.
Tämän pienen järven alkuperänä oli luonnollisesti lähde -- vaikka se
oli runsaasti kolmesataa kyynärää viimemainitusta -- ja jokseenkin
yhtä etäällä suuresta puusta. Se oli melkein pyöreä ja noin
sataviisikymmentä kyynärää läpimitaten, ansaiten siis "järven" nimen,
jonka nuoret sille jo antovatkin.
Sen yläsivulla -- lähteen puolella -- oli ranta korkea ja yhdessä
tai kahdessa kohden kallioinen, ja nämä kalliot ulottuivat lähteelle
saakka pienen puron uomaa pitkin. Järven länsi- eli ulkoreunalla oli
maa matalampaa, ja yhdessä tai kahdessa paikassa vesi kohosi miltei
tasangon tasalle. Senpä vuoksi olikin senpuolinen ranta tepasteltu
täyteen juomassa käyneiden eläinten jälkiä. Hendrik, metsämies, oli
niiden joukossa havainnut monen sellaisen lajin jälkiä, joita hän ei
lainkaan tuntenut.
Järven matalampaan päähän oli kobaobakin matkalla -- epäilemättä sille
vanha ja mieluinen juomapaikka.
Siellä oli kohta, jossa veden luo oli helpompi pääsy kuin muualla --
hiukan toiselle sivulle siitä, missä liikavesi eli järven laskuvirta
alkoi juoksunsa. Se oli jonkinlainen poukama heleine hiekkarantoineen,
ja siihen pääsi tasangon puolelta pienoiskokoisen solan kautta, joka
epäilemättä oli kovertunut lammikolle juomaan tulleiden eläinten
pitkäaikaisessa käytössä. Tähän poukamaan tullen voivat suurimmatkin
elukat saada syvää vettä ja hyvän pohjan, joten ne saivat juoda ilman
suurta ponnistelua ja kumartumista. Kobaoba tuli suoraan järveä kohti;
ja sen joutuessa lähemmäksi he saattoivat nähdä sen suuntautuvan
solalle, joka johti pienelle poukamalle. Se todisti sen olleen siellä
ennenkin.
Seuraavassa hetkessä se kulki aukon läpi ja seisoi polvia myöten
vedessä.
Ahmaistuansa useita runsaita siemauksia -- milloin aivastaen, milloin
ähkien -- se upotti leveän kuononsa, sarvensa ja kaikki veteen,
ryöpytti sitä kuohumaan ja heittäytyen pitkäkseen alkoi kieriskellä
kuin sika.
Paikka oli matala, ja suurin osa sen suunnatonta ruumista oli pinnan
yläpuolella -- vaikka järvessä oli kyllin syvälti vettä, jotta se olisi
voinut kylpeäkin, jos olisi halunnut.
Van Bloomin kuten Hendrikinkin ensi ajatus oli, miten "kiertää"
sarvikuono ja tietysti surmata se. Ei sen vuoksi, että he
olisivat pelkästään toivoneet sen turmiota; mutta Swartboy oli jo
esittänyt, millaista erinomaista ravintoa tästä lajista saadaan,
eikä leirissä ollut mitään ruokavarastoa. Hendrikillä oli toinen
tarkoitus toivoessaan elukan kuolemaa. Hän tarvitsi uuden laastikun
rihlapyssyynsä ja katseli halukkaasti kobaoban pitkää sarvea.
Mutta helpompaa oli toivoa sarvikuonon kuolemaa kuin saada se aikaan.
Heillä ei ollut hevosia -- ei ainakaan yhtään, jonka selkään saattoi
nousta -- ja hyökätä jalkaisin eläimen kimppuun olisi yhtä vaarallista
kuin turhaakin peliä. Todennäköisesti se keihästäisi yhden heistä
suureen piikkiinsä taikka tallaisi heidät mäsäksi suunnattomien
jalkainsa alle. Jollei se tekisi kumpaakaan, voisi se helposti päästä
pakoon -- koska mikä sarvikuono tahansa voittaa ihmisen juoksussa.
Miten heidän piti menetellä?
Ehkä he pääsisivät lähelle -- ampuisivat sitä väijyksistä ja
onnistuneella laukauksella kaataisivat sen. Yksi ainoa luoti toisinaan
surmaa sarvikuonon -- mutta vain oikein osuen, niin että se tunkee läpi
sydämen tai muiden tärkeimpien elinten.
Tämä oli luultavasti paras suunnitelma. He voisivat helposti päästä
kyllin lähelle. Likellä sitä paikkaa oli pensasviita. Oli luultavaa,
ettei vanha kobaoba huomaisi heitä, jos he lähestyisivät tuulen alta,
etenkin kun sen nautinto näytti sillä hetkellä olevan korkeimmillaan.
He olivat aikeissa lähestyä ja olivat siinä tarkoituksessa nousseet,
kun äkillinen riivaus näytti vallanneen Swartboyn. Tämä alkoi hyppiä
maassa, samalla mumisten hiljaisella äänellä:
"Klow! klow!"
Outo olisi luullut hulluudenpuuskan vaivaavan Swartboyta, mutta
van Bloom tiesi, että sanomalla "klow, klow!" bushmanni tarkoitti
"elefantti, elefantti!" ja katsoi senvuoksi Swartboyn osoittamaan
suuntaan.
Toden totta, läntisellä tasangolla, häämöttäen keltaista taivasta
vasten, näkyi tumma möhkäle, jossa tarkastamalla havaitsi elefantin
ääriviivat. Sen pyöristyvä selkä erottui helposti mataloiden pensaitten
yläpuolella; ja sen leveät, riippuvat korvat liikkuivat sen kulkiessa.
Kaikki näkivät yhdellä silmäyksellä, että se oli tulossa järvelle ja
miltei samaa tietä, jota sarvikuono oli seurannut.
Luonnollisesti tämä uusi ilmestys sekoitti metsästäjien koko
suunnitelman. Nähdessään mahtavan norsun he soivat tuskin enää
ajatustakaan sarvikuonolle. Ei sillä, että olisivat kiinnittäneet
kovinkaan suuria toiveita mahdollisuuteen surmata tuon
jättiläiseläimen, mutta joitakin sellaisia ajatuksia risteili kuitenkin
heidän mielessään. He olivat päättäneet koettaa joka tapauksessa.
Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät sopia mistään suunnitelmasta, oli
elefantti saapunut järven rannalle. Vaikka se liikkui vain hitaasti
kävellen, suoritti se pian aika pitkän matkan äärettömine askeleineen
ja eteni paljoa nopeammin kuin olisi luullutkaan. Metsästäjillä oli
tuskin aikaa ajatusten vaihtoon, ennenkuin suunnaton eläin oli muutaman
sylen päässä vedestä.
Täällä se pysähtyi, käänteli kärsäänsä eri tahoille, seisoi aivan
hiljaa ja näytti kuuntelevan.
Ainoatakaan ääntä ei ollut sitä häiritsemässä -- sarvikuonokin oli
sillä hetkellä hiljaa.
Seisottuaan noin minuutin verran suunnaton eläin liikkui eteenpäin
jälleen ja astui ennen kuvattuun solaan.
Leirissäolijat saattoivat nyt nähdä sen täydellisesti, vähemmän kuin
neljänsadan kyynärän päässä. Äärettömältä möhkäleeltä se näytti.
Sen ruumis täytti solan kokonaan laidasta laitaan, ja sen pitkät
torahampaat, työntyen enemmän kuin kolmen kyynärän päähän sen leuoista,
kaartuivat arvokkaasti taaksepäin. Se oli "vanha härkä", kuten Swartboy
kuiskasi.
Tähän saakka ei sarvikuonolla ollut vähintäkään vihiä norsun
lähestymisestä; sillä viimemainitun käynti -- niin suuri elukka
kuin se onkin -- on niin hiljaista kuin kissan. On totta, että kova
jymisevä ääni kuin etäinen ukkonen kuului jatkuvasti sen sisältä, kun
se liikkui; mutta kobaoban pyörähtelyt olivat juuri silloin liian
vilkkaita, jotta se olisi kuullut tai huomannut mitään ääntä, joka ei
ollut varsin lähellä ja selvä.
Kun norsun suunnaton ruumis äkkiä pimitti siltä auringon ja heitti
synkän varjonsa yli lammen, sai se kobaoban jaloilleen niin ketterästi,
ettei sitä olisi odottanut tuonmuotoiselta elukalta.
Samalla kertaa siltä pääsi äännähdys, jonkinlainen röhkimisen ja
viheltämisen välimuoto, veden pärskyessä sen sieraimista.
Elefantti myös lausui erikoisen tervehdyksensä torventörähdyksellä,
joka kaikui kallioista, ja pysähtyi kulussaan heti kun näki sarvikuonon.
Epäilemättä olivat molemmat hämmästyneitä tapaamisesta, koska molemmat
seisoivat muutamia sekunteja silmäten toisiaan ilmeisen kummastuneina.
Tämä tunne väistyi kuitenkin pian erään toisen tieltä. Vihan merkkejä
alkoi ilmaantua. Oli selvää, että niiden välille oli nousemassa pahaa
verta.
Siinä oli todellakin pieni pulma. Elefantti ei voinut päästä mukavasti
veteen, jollei sarvikuono lähtenyt poukamasta; eikä sarvikuono hyvin
voinut päästä poukamasta, niin kauan kuin elefantti suunnattomine
paksuine jäsenineen tukki solan.
On totta, että kobaoba olisi voinut luikkia tiehensä toisen säärien
välitse tai uida pois ja nousta maihin toisessa paikassa ja kummassakin
tapauksessa jättää rannan vapaaksi.
Mutta kaikista maailman eläimistä on sarvikuono ehkä taipumattomin. Se
on myös kaikkein rohkeimpia, ei pelkää ihmistä eikä eläintä -- eipä
edes ylistettyä leijonaa, jota se usein ajaa kuten kissaa. Niinpä ei
vanhalla kobaoballa ollut aikomustakaan luovuttaa paikkaa elefantille,
ja sen asennosta päättäen oli ilmeistä, ettei se aikonut luikkia
tiehensä toisen vatsan alitse eikä uida yhtä vetäisyäkään sen vuoksi.
Ei -- ei ainoatakaan.
Jäi siis nähtäväksi, kuinka kunniakysymys ratkaistaisiin. Asiain tila
oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, että jok'ainoa leirissä tuijotti
liikkumattomin silmin noita kahta suurta härkää -- sillä sarvikuonokin
oli "härkä" ja suurinta lajinsa kokoa.
Useita minuutteja ne seisoivat silmäten toisiansa. Elefantti, vaikka
olikin paljon suurempi, tunsi vastustajansa hyvin. Se oli kohdannut
sentapaisia ennen ja tiesi olla ylenkatsomatta toisen voimia. Kenties
se oli ennen tätä joutunut kosketuksiin tuon pitkän vartaantapaisen
kasvannaisen kanssa, joka pisti esiin kobaoban turvasta.
Joka tapauksessa se ei syöksynyt vastustajansa kimppuun heti -- kuten
se olisi tehnyt jollekin antilooppiparalle, joka olisi samalla tapaa
joutunut sen tielle.
Sen kärsivällisyys kului kuitenkin loppuun. Sen vanhaa arvoa oli
loukattu -- sen mahtia vastustettu -- se tahtoi saada kylpynsä ja
juomisensa -- se ei voinut kauempaa sietää sarvikuonon julkeutta.
Karjuen niin että kalliot kaikuivat se ryntäsi eteenpäin, sovitti
torahampaansa lujasti vastustajansa hartioiden alle -- kohotti
mahtavasti ja heitti sarvikuonon kumoon veteen!
Hetkeksi viimemainittu vajosi ja läähätti ja pärski, pää puoleksi veden
alla; mutta sekunnin kuluttua se oli jälleen jaloillaan ja hyökkäsi
vuorostaan. Katselijat saattoivat nähdä, että se tähtäsi sarvillaan
suoraan elefantin kylkiluihin ja että tämä teki kaikkensa pitääkseen
päänsä sitä kohti.
Jälleen elefantti heitti kobaoban, ja jälleen tämä nousi ja ryntäsi
vimmatusti suunnattoman vastustajansa kimppuun; ja niin molemmat
taistelivat, että niiden ympärillä vesi oli valkoisena vaahtona.
Taistelu jatkui vedessä, kunnes elefantti, näyttäen luulevan
vastustajallaan olevan sielläolosta etua, peräytyi solaan ja seisoi
odottaen, pää järvelle päin. Tässä asennossa eivät solan reunat
suojanneet sitä, kuten se ehkä luuli. Ne olivat liian matalat, ja sen
leveät kyljet kohosivat paljon niiden yläpuolelle. Ne vain estivät sitä
kääntymästä, ja tämä häiritsi sen liikkeiden vapautta.
Saattoi tuskin olla suunniteltua, että sarvikuono menetteli kuten se
nyt teki, vaikka katselijoista siltä näytti. Kun elefantti asettui
paikalleen solaan, kiipesi kobaoba ylös rannalle; ja sitten tehden
äkkikäännöksen, pää maata kohden ja pitkä sarvi työntyen vaakasuorasti
esiin se syöksyi vastustajaansa kohti ja iski sitä suoraan kylkiluihin.
Katselijat näkivät sarven tunkeutuvan sisään, ja elefantin päästämä
kova tuskanhuuto sekä sen ruumiin ja hännän nopeat liikkeet kertoivat
selvästi, että se oli saanut vaikean haavan. Sen sijaan, että se
olisi kauemmin seisonut solassa, se ryntäsi eteenpäin eikä pysähtynyt
ennenkuin oli polvia myöten järvessä. Vetäin vettä kärsäänsä se nosti
sen korkealle ja suunnaten sen taaksepäin tyhjensi suuret määrät vettä
yli ruumiinsa ja sen paikan, johon oli saanut kobaoban sarven piston.
Sitten se juoksi ylös järvestä ja hyökkäili sinne tänne etsien
sarvikuonoa; mutta pitkäsarvista ei voinut mistään löytää!
Päästyänsä poukamasta arvoansa alentamatta ja kenties luullen
saavuttaneensa voiton, sarvikuono oli heti piston tehtyään laukannut
pois ja kadonnut pensasten sekaan.