Suuri oli nyt todella kenttäkornetin suru. Onni näytti kaikessa olevan
vastainen. Askel askeleelta hän oli vuosien kuluessa vajonnut, tullen
joka vuosi maallisen omaisuutensa puolesta köyhemmäksi. Nyt hän
oli saavuttanut alimman asteen -- itse köyhyyden. Hän ei omistanut
rahtuakaan. Hänen hevosiansa voitiin pitää kuolleina. Lehmä oli
säästynyt tsetseltä välttäessään kallioita ja pysyessään tasangolla;
ja tämä eläin oli nyt hänen koko karjansa -- hänen koko omaisuutensa!
Totta kyllä, hänellä oli vielä mainiot vankkurinsa, mutta mitä hyötyä
oli niistä ilman sekä härkiä että hevosia? Vankkurit ilman valjakkoa!
Parempi olisi valjakko ilman vankkureita.
Mitä hän saattoi tehdä? Miten hän pääsisi asemasta, johon oli joutunut?
Lievimmin sanoen, se oli tukala -- lähes kahdensadan mailin päässä
viljellystä asuinpaikasta eikä mitään pääsykeinoja sinne -- ei muita
keinoja kuin käveleminen; ja kuinka saattaisivat hänen lapsensa kävellä
kaksisataa mailia? Mahdotonta!
Poikki erämaaseutujen, alttiina ei ainoastaan kauhealle väsymykselle,
vaan nälälle, janolle ja julmille petoeläimille. Näytti mahdottomalta,
että he voisivat suorittaa moisen retken.
Ja mitä muuta voisi tehdä? kysyi kenttäkornetti itseltään. Täytyisikö
heidän jäädä sinne koko iäkseen, eläen epävarmasti metsänriistasta ja
juurista? Täytyisikö hänen lapsistaan tulla "pensastopoikia" -- hänestä
itsestään "pensastolainen", bushmanni?
Näiden ajatusten liikkuessa hänen mielessään ei ollut ihme, että van
Bloom tunsi syvää murhetta.
"Armias taivas!" huudahti hän istuessaan pää käsien varassa, "mitä
tulee minusta ja omistani?"
Van Bloom-parka! Hän oli saavuttanut onnensa alimman asteen.
Hän oli todellakin saavuttanut _alimman_ asteen; sillä vielä samana
päivänä -- jopa saman tunnin kuluessa -- sattui tapaus, joka ei
ainoastaan keventänyt hänen murheellista mieltään, vaan lupasi laskea
perustan tulevalle varallisuudelle ja onnelle. Tunnin päästä tästä
hetkestä oli kenttäkornetin suunnitelmiin tullut täydellinen muutos. --
tunnin kuluttua siitä hetkestä hän oli onnellinen mies, ja kaikki hänen
ympärillään olivat yhtä onnellisia kuin hän.
Tahdot kärsimättömästi kuulla, kuinka tämä muutos aikaansaatiin? Mikä
pieni haltijatar oli hypähtänyt lähteestä tai liukunut alas kallioilta
auttamaan hyvää kenttäkornettia hänen onnettomuutensa hetkellä? Tahdot
maltittomasti kuulla! Kuule siis.
Aurinko oli mailleen menossa. He istuivat kaikki suuren puun alla,
lähellä tulta, jolla he olivat valmistaneet illallisensa. Ei puhuttu,
ei keskusteltu hilpeästi -- sillä lapset näkivät isänsä olevan
huolissaan, ja se piti heidät hiljaisina. Sanaakaan he eivät lausuneet
keskenään, ainoastaan satunnaisen kuiskauksen.
Tällä hetkellä van Bloom ilmaisi synkät ajatuksensa ylläkerrotuin
sanoin.
Kuin vastausta etsien hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja antoi
niiden sitten harhailla ympäri tasankoa. Äkkiä ne kiintyivät omituiseen
ilmiöön, joka näkyi jonkun matkan päässä ja juuri sukelsi esiin
pensaikosta.
Se oli jotakin lajia eläimiä, ja suuresta koosta van Bloom ja
toiset ensin luulivat sitä norsuksi. Ei kukaan heistä, Swartboyta
lukuunottamatta, ollut tottunut villissä tilassa oleviin elefantteihin
-- sillä vaikka näitä elukoita ennen oli useimmissa Afrikan eteläisissä
osissa, ovat ne kauan sitten paenneet asutuilta seudulta ja nyt niitä
tavataan vain kaukana siirtomaan rajojen takana. Mutta he tiesivät
näillä paikoin olevan elefantteja -- olivathan he jo havainneet niiden
jälkiä -- ja kaikki otaksuivat, että lähestyvä suunnaton elukka oli
elefantti.
Eivät kaikki, Swartboy teki poikkeuksen. Niin pian kun hänen silmänsä
osuivat eläimeen, huudahti hän:
"Chukuroo -- chukuroo!"
"_Rhinoster_, niinkö?" sanoi van Bloom tietäen, että "chukuroo" on
alkuasukasten nimitys sarvikuonolle eli "rhinosterille", kuten hän sitä
hollannin kielellä nimitti.
"Jaa, baas", vastasi Swartboy; "ja yksi oikein iso -- 'kobaoba', pitkät
sarvet, valkonen rhinoster."
Swartboy tarkoitti tällä, että puheena oleva eläin oli suurta lajia
sarvikuonoja ja tunnetaan alkuasukkaiden kesken "kobaoba"-nimellä.
Todennäköisesti olet, nuori lukija, koko ikäsi arvellut, että on vain
yhtä lajia sarvikuonoja maailmassa -- nimittäin sarvikuono.
Salli minun ilmoittaa sinulle, että olet ollut väärässä käsityksessä.
Näitä perin kummallisia eläimiä on varsin monta selvästi eroavaa lajia.
Vähintään kahdeksan lajia tunnen; enkä epäröi sanoa, että Afrikan
keskiosien tultua täysin tutkituiksi, kuten myöskin Etelä-Aasian ja
Aasian saarten, niitä havaitaan olevan lisää lähes puolet sen vertaa.
Etelä-Afrikassa tunnetaan neljä määrättyä lajia; yksi Pohjois-Afrikassa
elävä eroaa kaikista näistä; suuri Intian sarvikuono taasen
muistuttaa ainoastaan vähän yhtäkään niistä. Erityistä lajia on
Sumatran sarvikuono, tuon saaren asukas; ja vielä toista lajia Jaavan
sarvikuono, Jaavan saarella tavattava. Täten meillä on kokonaista
kahdeksaa lajia, jotka kaikki selvästi eroavat toisistaan.
Eniten tunnettu museoissa, eläintieteellisissä kokoelmissa ja kuvissa
on kenties intialainen elukka. Sille on luonteenomaista poimuinen
nahka, jota koristavat tiheässä kohoutumat eli pahkat, antaen sille
kilventapaisen näön. Tämä erottaa sen afrikalaisista lajeista, jotka
kaikki ovat vailla näitä pahkoja, joskin muutamien nahka on kuhmuista
ja käsnäistä. Abessinialaisella sarvikuonolla on myös poimuinen nahka,
joka antaa sille jonkun verran intialaisen näköä. Sekä Sumatran että
Jaavan lajit ovat pieniä, verrattuina suunnattomaan serkkuunsa,
intialaiseen sarvikuonoon, joka asustaa vain mantereella Intiassa,
Siamissa ja Kochin-Kiinassa.
Jaavalainen laji muistuttaa enemmän intialaista, koska silläkin on
nahassa sarveiskilpiä ja se on yksisarvinen. Se on kuitenkin vailla
noita omituisia poimuja, jotka jälkimmäisille ovat luonteenomaisia.
Sumatralaisella ei ole poimuja eikä sarveiskilpiä. Sen nahassa on
ohut karvapeite, ja sarvipari saa sen hiukan muistuttamaan Afrikan
kaksisarvisia lajeja.
Etelä-Afrikan alkuasukkaat tuntevat neljä määrättyä sarvikuonolajia,
joille he antavat eri nimitykset; ja voi huomauttaa, että tämä
alkuasukas-metsästäjäin havainto lajeihin nähden on paljon
luotettavampi kuin pelkkien kamariluonnontutkijain teoriat, näiden
johtaessa päätelmänsä jostakin nystyrästä tai hampaasta tai täytetystä
nahasta. Jos on mitään arvoa elollisen luonnon tuntemisella, emme ole
näille tuosta tuntemisesta kiitollisuudenvelassa, vaan paljon useammin
"sivistymättömille metsämiehille", joita he pyrkivät halveksimaan
ja jotka kuitenkin ovat opettaneet meille jotensakin paljon siitä,
mitä tiedämme eläinten tavoista. Sellainen "sivistymätön metsämies"
kuin Gordon Cumming esimerkiksi on tehnyt enemmän lisätäkseen Afrikan
eläinopin tuntemusta kuin kokonainen kollegio teorioita rakentelevia
oppineita.
Nuo neljä lajia tunnetaan alkuasukkaiden kesken nimillä "borele",
"keitloa", "muchocho" ja "kobaoba". Molemmat ensinmainitut ovat "mustia
sarvikuonoja" -- niiden nahan yleinen väri on tumma -- kun taas
"muchocho" ja "kobaoba" ovat valkoisia muunnoksia, niiden nahan ollessa
likaisenvalkeahko. Mustat sarvikuonot ovat paljon pienempiä -- tuskin
puolta toisten koosta, ja ne eroavat niistä sarviensa pituuden ja luvun
puolesta ynnä muissakin yksityisseikoissa.
"Borelen" sarvet -- kuten kaikkien sarvikuonojen -- ovat sierainten
yläpuolella luumaisessa pinnassa kiinni pystyssä, kaartuen hieman
taaksepäin, toinen toisensa takana. Etumainen sarvi on pitempi
-- harvoin yli kahdeksantoista tuuman -- mutta usein se taittuu
tai hankautuu lyhyemmäksi, eikä ole kahta yksilöä tässä suhteessa
yhdenlaista. Takimmainen sarvi on tällä lajilla vain jonkinlainen
nystyrä, kun taas "keitloalla" eli kaksisarvisella mustalla
sarvikuonolla molemmat sarvet ovat kehittyneet melkein samanpituisiksi.
"Muchocholla" ja "kobaoballa" saattaa tuskin sanoa takimmaisia sarvia
olevankaan, mutta etummainen kummallakin lajilla voittaa pituudessa
borelen ja keitloan. Muchocholla se useimmiten on kolme jalkaa pitkä,
kun taas usein nähdään kobaoba, jolla neljän jalan pituinen sarvi
pistää esiin ruman kuonon päästä -- pelottava ase!
Kahden viimemainitun sarvet eivät kaarru taakse, vaan ojentuvat
eteenpäin; ja kun ne molemmat pitävät päätään alhaalla, on pitkä,
terävä piikki usein vaakasuorassa. Kaulansa muodossa ja pituudessa,
korviensa asennossa ja muissa suhteissa mustat sarvikuonot eroavat
oleellisesti valkoisista. Itse asiassa niiden tavatkin ovat aivan
erilaiset. Edelliset elävät pääasiassa orjantappurapensaiden, kuten
_Acacia horridan_ tai "Odota-vähän" lehdistä ja oksista, kun taas
jälkimmäiset elävät ruohosta. Edelliset ovat raivokkaampia luonnostaan
-- hyökkäävät ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa sen
nähdessään; ja näyttävätpä toisinaan suuttuvan pensaisiinkin, rynnäten
niiden luo ja murskaten ne kappaleiksi.
Valkoiset sarvikuonot, vaikka haavoittuneina tai ärsytettyinä kylläkin
raivoisia, ovat tavallisesti rauhallisia mieleltään ja antavat
metsästäjän mennä ohi häntä ahdistamatta.
Ne tulevat hyvin lihaviksi ja ovat erinomaista ravintoa. Minkään
afrikalaisen eläimen lihaa ei pidetä parempana kuin valkoisen
sarvikuonon vasikan, jotavastoin mustat muunnokset eivät milloinkaan
liho ja niiden liha on sitkeätä ja tympäisevää.
Kaikkien neljän sarvia käyttävät alkuasukkaat useihin tarkoituksiin,
sillä ne ovat lujia, erinomaista rakennetta, ja ne saa helposti hyvin
kiiltämään. Pisimmistä sarvista alkuasukkaat valmistavat "knob-kerries"
(nuijia) ja latasimia pyssyjänsä varten. Lyhyemmistä saadaan ainesta
vasaroihin, juomapikareihin, pienten työaseiden kädensijoihin ja muuhun
sellaiseen. Abessiniassa ja muissa Pohjois-Afrikan osissa, joissa
käytetään miekkoja, tehdään miekankahvoja sarvikuonon sarvista.
Nahkaakin käytetään eri tarkoituksiin; muun muassa siitä tehdään
"jambok" nimisiä ruoskia, vaikkakin virtahevosennahka on siihen
parempaa. Kuten jo sanottu, afrikalaisen sarvikuonon nahka on ilman
poimuja, laskoksia ja sarveiskilpiä, joita tavataan sen aasialaisella
heimolaisella, mutta se on kuitenkin kaukana pehmoisesta. Se on niin
paksua ja niin vaikea lävistää, että toisinaan tavallisesta lyijystä
valmistettu luoti litistyy sitä vasten. Lyijyä täytyy koventaa jollakin
muulla metallilla, jotta se varmasti menee nahan puhki.
Sarvikuono, vaikkei olekaan vesieläin kuten virtahepo, pitää siitä
huolimatta tuosta aineesta, ja harvoin sitä tavataan pitempien
matkojen päässä siitä. Kaikki neljä lajia mielellään makaavat ja
piehtaroivat liejussa, aivan kuten siat kesäpäivinä; ja tavallisesti
ne ovat yltyleensä tämän aineen peittämiä. Päivän aikaan niiden voi
huomata makaavan tai seisovan jonkun tuuhean mimoosapuun varjossa,
joko nukkuen tai eräänlaisessa veltossa välinpitämättömyydessä; yön
aikaan ne taasen kuljeksivat etsien ruokaa ja vettä. Jos niitä lähestyy
tuulen alta, voi helposti ne saavuttaa, sillä niiden pienet säkenöivät
silmät eivät niitä paljon auta. Jos metsästäjä taas päinvastoin menee
tuulenpuolelle, vainuavat ne hänet pitkän matkan päästä, koska niiden
hajuaisti on mitä kehittynein. Jos niiden silmät olisivat yhtä tarkat
kuin sieraimet, olisi niiden kimppuun hyökkääminen vaarallista peliä,
sillä ne voivat juosta kyllin nopeaan saavuttaakseen hevosen ensi
hyökkäyksellä.
Hyökkäyksessä ja juoksussa musta muunnos suuresti voittaa valkoisen.
Niitä välttää kuitenkin helposti, jos metsästäjä nopeasti hypähtää
sivuun, antaen niiden syöksyä sokeasti eteenpäin.
Musta sarvikuono on noin kuuden jalan korkuinen hartioiden kohdalta
ja runsaat kolmetoista pitkä; valkoiset taas ovat paljon suurempia.
"Kobaoba" on runsaasti seitsemän jalkaa korkea ja neljätoista pitkä!
Ei ihme, että näin erinomaisen suurta eläintä ensin luultiin
elefantiksi. Tosiasia on, että kobaoba-sarvikuono on elefantin jälkeen
suurin nelijalkainen; ja isoine turpineen -- runsaasti kahdeksantoista
tuumaa leveä pitkine kömpelöine päineen, suunnattomine painavine
ruumiineen tämä eläin antaakin voimasta ja jykevästä suuruudesta yhtä
valtavan vaikutuksen, muutamat sanovat valtavammankin, kuin itse
elefantti. Se näyttää todella elefantin irvikuvalta.