KAUHEA "TSETSE".

Vihannoiva verho, joka levisi heidän ympärillään -- puiden vihreät

lehdet -- lähteen luona kasvavat kukkaset -- kristallivesi uomassaan

-- matkan päässä kohoavat tummat, uljaat kalliot -- kaikki yhdessä

loivat viehättävän kuvan. Matkamiesten silmät riemastuivat, kun he sen

näkivät; ja sillaikaa kun riisuttiin hevosia vankkurien edestä, toi

jokainen ilmi iloisen hämmästyksensä.

Paikka näytti jokaista miellyttävän. Hans rakasti sen rauhallista

ja metsäistä kauneutta. Tämä oli juuri sellainen paikka, jonka hän

valitsisi, samoillakseen kirja kädessä ja unelmissa kuluttaakseen monta

mieluisaa hetkeä. Hendrik piti siitä paljon, koska oli jo huomannut

sitä, mille hän antoi nimen "laajat riistanjäljet": toisin sanoen, hän

oli havainnut useiden Afrikan suurimpien villien eläinten jälkiä.

Pikku Trüey oli haltioissaan nähdessään niin paljon kauniita kukkia.

Siellä oli loistavia helakanpunaisia kurjenpolvia, tähdenkaltaisia

sulotuoksuisia jasmiineja ja komeita belladonnaliljoja suurine

ruusunvärisine ja valkeine kukkineen; siellä eivät ainoastaan pienemmät

kasvit olleet kukassa, vaan pensaita ja vieläpä puitakin peittivät

koreat suloisesti tuoksuavat kukkaset. Siellä oli "sokeripensas"

(_Prolea mellifera_), lajinsa kaunein, suurine pikarinmuotoisine,

vaaleanpunaisine, valkeine ja vihreine terineen; ja siellä myöskin

"hopeapuu" (_Leucodendron argenteum_), jonka sileät hopeiset lehdet

tuulessa leikkien näyttivät suunnattomalta silkkikukkien joukolta;

siellä olivat mimoosat peittyneinä kullankeltaisiin kukkiin, jotka

täyttivät ilman voimakkaalla ja miellyttävällä tuoksullaan.

Harvinaisia kasvullisuuden muotoja oli ympäristössä tai aivan

paikallakin: puuntapaisia aloeita suurine korallinpunaisine

kukkatähkineen ja monenlaisia euphorbioita; siellä oli myös _zamia_

palmuntapaisine lehtineen ja pehmeälehtinen _Strelitzia reginae_.

Kaikkia näitä huomattiin tämän vastalöydetyn lähteen lähistöllä.

Enemmän kuin yksikään muu saavutti kuitenkin pikku Trüeyn ihailua

kaunis sininen lumme (_Nymphaea caerulea_), joka epäilemättä on

suloisimpia Afrikan kukista. Lähellä lähdettä, ainoastaan vähän matkaa

tasangolle päin, oli lammikko -- sitä olisi itse asiassa voinut

sanoa pieneksi järveksi -- ja sen vesien tyynellä povella uinuivat

taivaansiniset teriöt kaikessa loistavassa ihanuudessaan.

Trüey oli kuljettaen pientä lemmikkiään nauhassa mennyt rannalle niitä

katselemaan eikä luullut koskaan voivansa lakata tuijottamasta noin

suloisiin kukkiin.

"Toivon, että isä jää tänne pitkäksi aikaa", sanoi hän seuralaiselleen,

pikku Janille.

"Ja minä toivon myös. Kas! Trüey, mikä pulska puu tuolla on! Katsopas

pähkinöitä, pääni suuruisia, sen vakuutan! Kuinkahan me saamme joitakin

niistä tipahtamaan?"

Niin lapset juttelivat, molemmat hyvillään ympäröivistä uusista

näköaloista.

Vaikka kaikki nuoret tunsivat itsensä onnellisiksi, hillitsi heitä sitä

ilmaisemasta pilvi, jonka huomasivat isänsä otsalla. Hän oli istuutunut

suuren puun alle, mutta hänen silmänsä olivat maahan käännetyt

ikäänkuin tuskalliset ajatukset tekisivät hänet levottomaksi. Kaikki he

sen huomasivat.

Hänen ajatuksensa olivat todella tuskallisia -- eivät ne hevillä olisi

voineet muuta olla. Hänellä oli vain yksi tie jäljellä -- palata

siirtomaahan ja alkaa elämä alusta. Mutta miten hän alkaisi? Mitä

hän saattoi tehdä? Hänen omaisuutensa oli kaikki mennyttä, hän voi

ainoastaan olla jonkun rikkaamman naapurinsa palveluksessa; ja sille,

joka koko elämänsä ajan oli tottunut riippumattomuuteen, se olisi

todenteolla kovaa.

Hän katseli viittä hevostaan, jotka nyt ahnaasti söivät kallioiden

siimeksessä kasvavaa rehevää ruohoa. Milloin _ne_ olisivat valmiit

kulkemaan jälleen takaisin? Kolmen tai neljän päivän kuluttua hän

voisi lähteä. Oivallisia elukoita useimmat niistä -- ne kuljettaisivat

vankkurit kyllä kevyesti.

Niin kulkivat kenttäkornetin ajatukset. Tuskin hän sillä hetkellä

ajatteli, että nuo hevoset eivät enää koskaan vetäisi vankkureita eikä

mitään muitakaan ajoneuvoja. Tuskin hän ajatteli, että nuo viisi jaloa

eläintä olivat tuomitut.

Niin kuitenkin oli. Tuskin viikkoakaan tämän jälkeen riitelivät

sakaalit ja hyeenat niiden luista. Jopa juuri sillä hetkellä, jolloin

hän katseli niiden syöntiä, myrkky paraikaa tunkeutui niiden suoniin,

ja ne saivat kuolinhaavansa. Valitettavasti odotti uusi isku van

Bloomia.

Kenttäkornetti oli yhä uudestaan havainnut, että hevoset näyttivät

syödessään levottomilta. Aika ajoin ne äkkiä hypähtivät, huiskauttivat

pitkää häntäänsä ja hankasivat päätänsä pensaita vastaan.

-- Joku kärpänen vaivaa niitä, -- hän ajatteli eikä sen enempää

välittänyt koko asiasta.

Niin juuri olikin -- kärpänen juuri niitä vaivasi. Jos van Bloom olisi

tiennyt, mikä se kärpänen oli, olisi hän tuntenut toisenlaista huolta

hevostensa tähden. Jos hän olisi tuntenut tuon pienen kärpäsen luonnon,

olisi hän rynnännyt sinne kaikkine poikineen, ottanut kiinni hevoset

niin kiireesti kuin suinkin ja vienyt ne kauas pois noiden synkkien

vuorten lähettyviltä. Mutta hän ei tuntenut "tsetse"-kärpästä.

Oli vielä muutamia minuutteja auringonlaskuun, ja hevosten annettiin

vapaasti syödä laitumella, mutta van Bloom huomasi, että ne joka

hetki kävivät yhä ärtyneemmiksi -- milloin iskien kavioillansa

ruohoturpeeseen -- milloin juosten kappaleen matkaa -- ja välillä

korskuen vihaisesti. Sen matkan päästä, missä ne olivat -- noin

neljännes mailia -- van Bloom ei nähnyt mikä niitä häiritsi; mutta

niiden merkillinen käyttäytyminen saattoi hänet vihdoin kävelemään

niiden luo. Hans ja Hendrik menivät hänen kanssaan.

Saapuessaan lähelle sitä paikkaa he hämmästyivät merkillisestä näystä:

kutakin hevosta näytti piirittävän mehiläisparvi!

He näkivät kuitenkin, etteivät ne olleet mehiläisiä, vaan hiukan

pienempiä hyönteisiä, ruskeita väriltään, muistuttaen nautapaarmaa

ja erittäin vilkkaita lennossaan. Tuhansia liehui joka hevosen

yläpuolella ja satojen voi nähdä laskeutuvan eläinten päihin, kaulalle,

ruumiiseen ja sääriin -- todella niiden yli kauttaaltaan. Ne nähtävästi

joko purivat tai pistivät niitä. Ei ihme, jos eläinparat olivat

kiusaantuneita.

Van Bloom ehdotti, että he ajaisivat hevoset kauemmaksi tasankoa

kohden, missä nuo kärpäset eivät näyttäneet oleskelevan. Hän huolehti

ainoastaan siitä kiusasta, jota ne aiheuttivat hevosille. Hendrik

myöskin sääli niiden kärsimyksiä; kaikista kolmesta Hans yksin arvasi

totuuden. Hän oli lukenut tuhoisasta hyönteisestä, joka usein vierailee

eräissä Etelä-Afrikan sisäosissa, ja näiden kärpästen ensi näkeminen

herätti epäilyn, että ne saattoivat olla niitä.

Hän ilmaisi ajatuksensa toisille, jotka heti valtasi sama huoli.

"Huuda Swartboy tänne!" sanoi van Bloom.

Bushmannia kutsuttiin, ja pian hän ilmestyi tullen lähteen luota. Hän

oli viimeisen tunnin kuluessa touhunnut vankkurien kuorman purkamisessa

eikä ollut huomannut hevosia tai niiden herättämää mielenkiintoa.

Niin pian kuitenkin kun hän läheni ja näki siivekkään parven surisevan

hevosten ympärillä, aukenivat hänen pienet silmänsä laajimmilleen,

hänen paksut huulensa lerpahtivat, ja hänen kasvonsa vääntyivät

ilmaisemaan hämmästystä ja säikähdystä.

"Mitä se on, Swart?" kysyi hänen isäntänsä.

"Mun baas, mun baas! Nyt paholainen irti -- tuo peto olla 'tsetse'!"

"Ja entä sitten, jos se onkin tsetse?"

"Mun baas! -- kaikki kuolla -- kuolla -- joka hepo!"

Swartboy selitti sitten, että heidän näkemänsä kärpäsen purema on

tuhoatuottava, että hevoset varmasti kuolisivat -- pikemmin tai

myöhemmin, riippuen siitä kuinka lukuisia pistoja ne olivat jo saaneet;

mutta päättäen niitä ympäröivästä hyönteisparvesta ei bushmanni

epäillytkään, ettei niitä olisi pahoin pistetty, ja yhden ainoan viikon

kuluessa he saisivat nähdä kaikki viisi hevosta kuolleina.

"Varto, mun baas -- huomen näyttää."

Ja huomispäivä _näytti_ todella; sillä ennen kello kahtatoista

seuraavana päivänä olivat hevosten koko ruumis ja pää pöhöttyneet.

Niiden silmät olivat aivan ummessa; ne kieltäytyivät enempää syömästä,

hoipertelivat vain sokeasti rehevässä ruohossa, silloin tällöin

ilmaisten tuntemaansa kipua hiljaisin ja alakuloisin uikutuksin. Oli

jokaiselle selvää, että ne kuolisivat.

Van Bloom koetti suoneniskentää ja muita parannuskeinoja, mutta

turhaan. Ei ole mitään apua tsetse-kärpäsen puremalle!

Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla · 第 37 / 100 题