Vihannoiva verho, joka levisi heidän ympärillään -- puiden vihreät
lehdet -- lähteen luona kasvavat kukkaset -- kristallivesi uomassaan
-- matkan päässä kohoavat tummat, uljaat kalliot -- kaikki yhdessä
loivat viehättävän kuvan. Matkamiesten silmät riemastuivat, kun he sen
näkivät; ja sillaikaa kun riisuttiin hevosia vankkurien edestä, toi
jokainen ilmi iloisen hämmästyksensä.
Paikka näytti jokaista miellyttävän. Hans rakasti sen rauhallista
ja metsäistä kauneutta. Tämä oli juuri sellainen paikka, jonka hän
valitsisi, samoillakseen kirja kädessä ja unelmissa kuluttaakseen monta
mieluisaa hetkeä. Hendrik piti siitä paljon, koska oli jo huomannut
sitä, mille hän antoi nimen "laajat riistanjäljet": toisin sanoen, hän
oli havainnut useiden Afrikan suurimpien villien eläinten jälkiä.
Pikku Trüey oli haltioissaan nähdessään niin paljon kauniita kukkia.
Siellä oli loistavia helakanpunaisia kurjenpolvia, tähdenkaltaisia
sulotuoksuisia jasmiineja ja komeita belladonnaliljoja suurine
ruusunvärisine ja valkeine kukkineen; siellä eivät ainoastaan pienemmät
kasvit olleet kukassa, vaan pensaita ja vieläpä puitakin peittivät
koreat suloisesti tuoksuavat kukkaset. Siellä oli "sokeripensas"
(_Prolea mellifera_), lajinsa kaunein, suurine pikarinmuotoisine,
vaaleanpunaisine, valkeine ja vihreine terineen; ja siellä myöskin
"hopeapuu" (_Leucodendron argenteum_), jonka sileät hopeiset lehdet
tuulessa leikkien näyttivät suunnattomalta silkkikukkien joukolta;
siellä olivat mimoosat peittyneinä kullankeltaisiin kukkiin, jotka
täyttivät ilman voimakkaalla ja miellyttävällä tuoksullaan.
Harvinaisia kasvullisuuden muotoja oli ympäristössä tai aivan
paikallakin: puuntapaisia aloeita suurine korallinpunaisine
kukkatähkineen ja monenlaisia euphorbioita; siellä oli myös _zamia_
palmuntapaisine lehtineen ja pehmeälehtinen _Strelitzia reginae_.
Kaikkia näitä huomattiin tämän vastalöydetyn lähteen lähistöllä.
Enemmän kuin yksikään muu saavutti kuitenkin pikku Trüeyn ihailua
kaunis sininen lumme (_Nymphaea caerulea_), joka epäilemättä on
suloisimpia Afrikan kukista. Lähellä lähdettä, ainoastaan vähän matkaa
tasangolle päin, oli lammikko -- sitä olisi itse asiassa voinut
sanoa pieneksi järveksi -- ja sen vesien tyynellä povella uinuivat
taivaansiniset teriöt kaikessa loistavassa ihanuudessaan.
Trüey oli kuljettaen pientä lemmikkiään nauhassa mennyt rannalle niitä
katselemaan eikä luullut koskaan voivansa lakata tuijottamasta noin
suloisiin kukkiin.
"Toivon, että isä jää tänne pitkäksi aikaa", sanoi hän seuralaiselleen,
pikku Janille.
"Ja minä toivon myös. Kas! Trüey, mikä pulska puu tuolla on! Katsopas
pähkinöitä, pääni suuruisia, sen vakuutan! Kuinkahan me saamme joitakin
niistä tipahtamaan?"
Niin lapset juttelivat, molemmat hyvillään ympäröivistä uusista
näköaloista.
Vaikka kaikki nuoret tunsivat itsensä onnellisiksi, hillitsi heitä sitä
ilmaisemasta pilvi, jonka huomasivat isänsä otsalla. Hän oli istuutunut
suuren puun alle, mutta hänen silmänsä olivat maahan käännetyt
ikäänkuin tuskalliset ajatukset tekisivät hänet levottomaksi. Kaikki he
sen huomasivat.
Hänen ajatuksensa olivat todella tuskallisia -- eivät ne hevillä olisi
voineet muuta olla. Hänellä oli vain yksi tie jäljellä -- palata
siirtomaahan ja alkaa elämä alusta. Mutta miten hän alkaisi? Mitä
hän saattoi tehdä? Hänen omaisuutensa oli kaikki mennyttä, hän voi
ainoastaan olla jonkun rikkaamman naapurinsa palveluksessa; ja sille,
joka koko elämänsä ajan oli tottunut riippumattomuuteen, se olisi
todenteolla kovaa.
Hän katseli viittä hevostaan, jotka nyt ahnaasti söivät kallioiden
siimeksessä kasvavaa rehevää ruohoa. Milloin _ne_ olisivat valmiit
kulkemaan jälleen takaisin? Kolmen tai neljän päivän kuluttua hän
voisi lähteä. Oivallisia elukoita useimmat niistä -- ne kuljettaisivat
vankkurit kyllä kevyesti.
Niin kulkivat kenttäkornetin ajatukset. Tuskin hän sillä hetkellä
ajatteli, että nuo hevoset eivät enää koskaan vetäisi vankkureita eikä
mitään muitakaan ajoneuvoja. Tuskin hän ajatteli, että nuo viisi jaloa
eläintä olivat tuomitut.
Niin kuitenkin oli. Tuskin viikkoakaan tämän jälkeen riitelivät
sakaalit ja hyeenat niiden luista. Jopa juuri sillä hetkellä, jolloin
hän katseli niiden syöntiä, myrkky paraikaa tunkeutui niiden suoniin,
ja ne saivat kuolinhaavansa. Valitettavasti odotti uusi isku van
Bloomia.
Kenttäkornetti oli yhä uudestaan havainnut, että hevoset näyttivät
syödessään levottomilta. Aika ajoin ne äkkiä hypähtivät, huiskauttivat
pitkää häntäänsä ja hankasivat päätänsä pensaita vastaan.
-- Joku kärpänen vaivaa niitä, -- hän ajatteli eikä sen enempää
välittänyt koko asiasta.
Niin juuri olikin -- kärpänen juuri niitä vaivasi. Jos van Bloom olisi
tiennyt, mikä se kärpänen oli, olisi hän tuntenut toisenlaista huolta
hevostensa tähden. Jos hän olisi tuntenut tuon pienen kärpäsen luonnon,
olisi hän rynnännyt sinne kaikkine poikineen, ottanut kiinni hevoset
niin kiireesti kuin suinkin ja vienyt ne kauas pois noiden synkkien
vuorten lähettyviltä. Mutta hän ei tuntenut "tsetse"-kärpästä.
Oli vielä muutamia minuutteja auringonlaskuun, ja hevosten annettiin
vapaasti syödä laitumella, mutta van Bloom huomasi, että ne joka
hetki kävivät yhä ärtyneemmiksi -- milloin iskien kavioillansa
ruohoturpeeseen -- milloin juosten kappaleen matkaa -- ja välillä
korskuen vihaisesti. Sen matkan päästä, missä ne olivat -- noin
neljännes mailia -- van Bloom ei nähnyt mikä niitä häiritsi; mutta
niiden merkillinen käyttäytyminen saattoi hänet vihdoin kävelemään
niiden luo. Hans ja Hendrik menivät hänen kanssaan.
Saapuessaan lähelle sitä paikkaa he hämmästyivät merkillisestä näystä:
kutakin hevosta näytti piirittävän mehiläisparvi!
He näkivät kuitenkin, etteivät ne olleet mehiläisiä, vaan hiukan
pienempiä hyönteisiä, ruskeita väriltään, muistuttaen nautapaarmaa
ja erittäin vilkkaita lennossaan. Tuhansia liehui joka hevosen
yläpuolella ja satojen voi nähdä laskeutuvan eläinten päihin, kaulalle,
ruumiiseen ja sääriin -- todella niiden yli kauttaaltaan. Ne nähtävästi
joko purivat tai pistivät niitä. Ei ihme, jos eläinparat olivat
kiusaantuneita.
Van Bloom ehdotti, että he ajaisivat hevoset kauemmaksi tasankoa
kohden, missä nuo kärpäset eivät näyttäneet oleskelevan. Hän huolehti
ainoastaan siitä kiusasta, jota ne aiheuttivat hevosille. Hendrik
myöskin sääli niiden kärsimyksiä; kaikista kolmesta Hans yksin arvasi
totuuden. Hän oli lukenut tuhoisasta hyönteisestä, joka usein vierailee
eräissä Etelä-Afrikan sisäosissa, ja näiden kärpästen ensi näkeminen
herätti epäilyn, että ne saattoivat olla niitä.
Hän ilmaisi ajatuksensa toisille, jotka heti valtasi sama huoli.
"Huuda Swartboy tänne!" sanoi van Bloom.
Bushmannia kutsuttiin, ja pian hän ilmestyi tullen lähteen luota. Hän
oli viimeisen tunnin kuluessa touhunnut vankkurien kuorman purkamisessa
eikä ollut huomannut hevosia tai niiden herättämää mielenkiintoa.
Niin pian kuitenkin kun hän läheni ja näki siivekkään parven surisevan
hevosten ympärillä, aukenivat hänen pienet silmänsä laajimmilleen,
hänen paksut huulensa lerpahtivat, ja hänen kasvonsa vääntyivät
ilmaisemaan hämmästystä ja säikähdystä.
"Mitä se on, Swart?" kysyi hänen isäntänsä.
"Mun baas, mun baas! Nyt paholainen irti -- tuo peto olla 'tsetse'!"
"Ja entä sitten, jos se onkin tsetse?"
"Mun baas! -- kaikki kuolla -- kuolla -- joka hepo!"
Swartboy selitti sitten, että heidän näkemänsä kärpäsen purema on
tuhoatuottava, että hevoset varmasti kuolisivat -- pikemmin tai
myöhemmin, riippuen siitä kuinka lukuisia pistoja ne olivat jo saaneet;
mutta päättäen niitä ympäröivästä hyönteisparvesta ei bushmanni
epäillytkään, ettei niitä olisi pahoin pistetty, ja yhden ainoan viikon
kuluessa he saisivat nähdä kaikki viisi hevosta kuolleina.
"Varto, mun baas -- huomen näyttää."
Ja huomispäivä _näytti_ todella; sillä ennen kello kahtatoista
seuraavana päivänä olivat hevosten koko ruumis ja pää pöhöttyneet.
Niiden silmät olivat aivan ummessa; ne kieltäytyivät enempää syömästä,
hoipertelivat vain sokeasti rehevässä ruohossa, silloin tällöin
ilmaisten tuntemaansa kipua hiljaisin ja alakuloisin uikutuksin. Oli
jokaiselle selvää, että ne kuolisivat.
Van Bloom koetti suoneniskentää ja muita parannuskeinoja, mutta
turhaan. Ei ole mitään apua tsetse-kärpäsen puremalle!