Van Bloom oli satulassa ani varhain. Swartboy seurasi häntä, kaikkien
muiden jäädessä vankkurien luo odottamaan hänen paluutaan. He ottivat
ne kaksi hevosta, jotka oli jätetty vankkurien luo, koska nämä olivat
toisia vereksemmät.
He ratsastivat miltei suoraan länttä kohti. Tämän suunnan saattoi
heidät valitsemaan havainto, että hyppykauriit olivat tulleet
pohjoisesta. Ohjaamalla länteen he uskoivat pikemmin pääsevänsä
hävitetyn alueen tuolle puolen.
Suureksi tyydytyksekseen he pääsivät tunnin matkattuaan antilooppien
vaelluksen jäljiltä; ja vaikkakaan he eivät löytäneet vettä, oli siellä
oivallista ruohoa.
Kenttäkornetti lähetti nyt Swartboyn takaisin hakemaan toisia hevosia
ja lehmää, osoittaen paikan, johon hänen tulisi tuoda ne laitumelle,
sillaikaa kun hän itse jatkoi lähteen etsimistä.
Taivallettuaan muutamia maileja edemmäksi van Bloom huomasi
pohjoispuolella pitkän kukkulajonon, joka kohosi suoraan tasangosta
ja jatkui länteenpäin niin kauas kuin hän saattoi nähdä. Ajatellen,
että vettä todennäköisesti löytyisi näiden kallioiden lähistöltä, hän
käänsi hevosensa niitä kohden. Lähestyessään niiden juurta hän ihaili
sitä kaunista näköalaa, joka alkoi avautua hänen eteensä. Hän kulki
halki erisuuruisten ruohoisten aukeamain, joita erottivat toisistaan
hento-lehväiset mimoosaviidakot; toiset niistä muodostivat suuria
tiheikköjä, kun taas toisissa oli vain muutamia mataloita pensaita.
Kohoten korkealle yli mimoosain kasvoi useita jättiläissuuruisia
puita, lajiltaan sellaisia, joita van Bloom ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt. Niitä oli maassa harvassa; mutta jokainoa, suunnattomine
lehvälatvoineen, näytti jo yksin pieneltä metsältä.
Koko ympäröivä seutu oli näöltään hempeätä, puistomaista, ollen
tuntuvana vastakohtana takana kohoaville tummille kallioille, jotka
kohosivat tasangosta äkkijyrkästi usean sadan jalan korkeuteen ja
näennäisesti yhtä pystysuoraankin kuin talon seinät.
Ihana maisema ilahutti matkaajan silmää -- moinen ihana maakaistale
niin suuren autiuden keskessä; sillä hän tiesi, että suurin osa
ympäröivää aluetta oli tuskin parempaa kuin villi "karoo". Koko
pohjoispuoli satoja maileja pitkälle oli suurta erämaata -- Kalaharin
erämaata ja nämä kalliot olivat osa sen eteläistä rajaa. "Vee-buuria"
olisi ilahuttanut tällainen näky toisissa oloissa. Mutta mitä
merkitsivät hänelle nyt kaikki nämä erinomaiset laitumet -- nyt, kun
hän ei enää kyennyt laumoillaan niitä täyttämään?
Huolimatta näköalan kauneudesta hänen ajatuksensa olivat tuskallisia.
Hän ei kuitenkaan antanut epätoivolle valtaa. Hänen nykyiset huolensa
olivat kyllin karvaita estääkseen häntä kiintymästä tulevaisuuteen.
Hänen ensi huolenaan oli löytää paikka, missä hänen hevosensa voisivat
koota uusia voimia; sillä ilman niitä hän ei enää voisi muuttaa
minnekään -- ilman niitä hän olisi todella avuton.
Vettä hän kaipasi. Jollei vettä löytyisi, olisi koko tämä kaunis
puisto, jonka läpi hän kulki, yhtä arvoton hänelle kuin ruskea aavikko.
Varmastikaan ei voi näin suloista maisemaa olla ilman tuota
olennaisinta alkuainetta!
Niin ajatteli kenttäkornetti; ja jokaisen uuden lehdon käänteessä hänen
silmänsä harhailivat pitkin maanpintaa sitä etsien.
"Kah!" huudahti hän iloisesti, kun parvi suuria namaqua-peltokanoja
pyrähti lentoon hänen tieltään. "Hyvä merkki tuo: ne ovat harvoin
etäällä vedestä."
Vähän sen jälkeen hän näki joukon kauniita helmikanoja juoksevan
viidakkoon. Tämä oli vielä lisätodiste siitä, että vettä oli lähellä.
Mutta varmin kaikista, kun hän sitten huomasi papukaijan loistavan
höyhenpuvun korkean _cameeldoorn_-puun latvassa.
"Nyt", mutisi hän itsekseen, "täytyy minun olla varsin lähellä jotakin
lähdettä tai lammikkoa".
Hän ratsasti hilpeästi eteenpäin ja vähän ajan kuluttua saapui korkean
harjanteen laelle. Tänne hän pysähtyi tarkastamaan lintujen lentoa.
Heti hän huomasi peltokanaparven lentävän länteen päin, ja pian sen
jälkeen toisen parven menevän samaan suuntaan. Molemmat näyttivät
laskeutuvan lähelle jättiläispuuta, joka kasvoi aukeamalla noin
kahdensadan sylen päässä kallion juurelta. Tämä puu oli erillään
kaikista muista ja verrattomasti suurin, mitä van Bloom vielä oli
nähnyt.
Jäädessään tuijottamaan sen ihmeellistä kokoa hän havaitsi useita
papukaijoja laskeutuvan siihen. Lörpöteltyään hetkisen sen oksien
seassa ne lensivät alas tasangolle, ei kauaksi sen juuresta.
"Varmasti", ajatteli van Bloom, "täytyy siellä olla vettä. Ratsastanpa
edelleen ja katson."
Mutta hänen hevosensa oli tuskin malttanut odottaa hänen aikomustaan.
Eläin oli jo nykinyt suitsia, ja niin pian kuin se käännettiin puuta
kohti, lähti se matkaan kaula ojossa, korskuen rynnätessään eteenpäin.
Luottaen hevosensa vaistoon ratsastaja laski suitset valloilleen; ja
vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua sekä hevonen että ratsastaja
joivat makeata vettä kristallilähteestä, joka pulppusi esiin noin
parinkymmenen kyynärän päässä puusta.
Kenttäkornetti olisi nyt kiirehtinyt takaisin vankkureille; mutta hän
ajatteli, että antamalla hevosensa tunnin verran syödä ruohistossa hän
tekisi paluumatkan paremmalla vauhdilla ja yhtä lyhyessä ajassa. Hän
otti siis pois suitset ja laski eläimen vapaaksi, itse ojentautuen
suuren puun varjoon.
Siinä loikoessaan hän ei voinut olla ihailematta luonnon ihmeellistä
tuotetta, joka kohosi majesteetillisena hänen yllänsä. Se oli suurimpia
puita, mitä hän koskaan oli nähnyt. Se oli "nwana"-puun nimellä
tunnettua laatua, erästä _ficus_-lajia, suurine sykomorin-muotoisine
lehtineen, joita kasvoi tuuheasti sen upean latvan puolella. Sen runko
oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa läpimitaten, ja enemmän kuin tuohon
korkeuteen se kohosi ilman ainoaakaan oksaa, sitten levittäytyen
lukemattomiin haaroihin, jotka ojentuivat kauas vaakasuoraan suuntaan.
Tuuhean lehvistön läpi van Bloom saattoi huomata munanmuotoisten
hedelmien hohtavan kookospähkinän suuruisina; ja näitä näkyivät
papukaijat ja monen muut lintulajit syövän.
Toisiakin samanlaisia puita oli tasangolla pitkien välimatkojen
päässä toisistaan; ja vaikka ne olivat kaikki ympärillä olevia puita
korkeampia, ei yksikään ollut niin suuri ja huomattava kuin lähteen
luona kasvava.
Kenttäkornetti, nauttiessaan sen varjoisien lehvien suomasta viileästä
siimeksestä, ei voinut olla ajattelematta, mikä ihailtava kraalin
rakentamispaikka se oli. Sen ystävällisessä suojassa talon asukkaiden
ei tarvitsisi milloinkaan pelätä Afrikan auringon polttavia säteitä;
tuskinpa sadekaan voisi tunkea sen lehtikatoksen läpi. Todellakin, sen
tuuhea lehvistö oli sinänsä jo melkein katto.
Jos hänellä vielä olisi ollut karjansa, ei ole epäilystäkään, etteikö
"vee-buuri" olisi heti päättänyt ottaa tätä paikkaa vastaiseksi
kodikseen. Niin viekoittelevaa se kuin olikin, mitä hän nyt kuitenkaan
tekisi sellaisessa paikassa? Hänelle se oli korpea. Ei ollut mitään
teollisuuden haaraa, jota hän voisi harjoittaa niin syrjäisessä
seudussa. Totta on, että hän voisi metsästyksellä elättää itseään ja
perhettään. Hän näki, että riistaa oli runsaasti yltyleensä. Mutta
se olisi surullista elämää, ilman mitään tulevaisuudentoiveita. Mitä
tekisivät hänen lapsensa tästä lähin? Oliko heidän varttuminen ilman
muuta päämäärää kuin tulla köyhiksi metsämiehiksi -- ei enemmäksi kuin
villit bushmannit? Ei, ei, ei! Ei tullut kysymykseen valmistaa sinne
kotia. Muutamia vuorokausia, jotta hänen uupuneet hevosensa saisivat
voimia jälleen, ja sitten hän ponnistaisi ja vaeltaisi takaisin
siirtomaihin.
Mutta mitä sitten, kun hän olisi palannut sinne? Hän ei tiennyt, mitä
sitten seuraisi. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä ja epävarma.
Antauduttuaan noin tunnin ajaksi tällaisiin mietteisiin hän muisti,
että oli aika palata leirille; ja otettuaan kiinni hevosensa ja
pantuaan sille suitset hän nousi selkään ja lähti liikkeelle.
Virkistyneenä makeasta ruohosta ja raikkaasta vedestä ratsu kantoi
häntä rivakasti eteenpäin; ja vähemmässä kuin kahdessa tunnissa hän
saapui Swartboyn ja Hendrikin luo sinne, missä nämä paimensivat hevosia.
Ne vietiin takaisin vankkurien luo ja valjastettiin; ja sitten suuret
ajoneuvot vielä kerran liikkuivat lakeuden poikki.
Ennenkuin aurinko oli mennyt mailleen, häämöitti pitkä valkea katos
jättiläissuuren "nwanan" lehtevässä suojassa.