Ratsastaessaan takaisin he keskustelivat leijonista aikaa
kuluttaakseen. Kaikki he tiesivät jotakin näistä eläimistä; mutta
Swartboy, joka oli syntynyt ja kasvanut pensastossa, ihan niiden
oleskelupaikan keskellä, tunsi tietysti hyvin niiden tavat -- jopa
paljoa paremmin kuin itse monsieur Buffon.
Olisi sanojen tuhlausta kuvata leijonan ulkonaista muotoa. Jokaisen
lukijani täytyy tuntea leijona ulkonäöltä, joko nähtyänsä sen
eläintieteellisessä kokoelmassa tai sen täytetyn nahan jossakin
museossa. Jokainen tuntee eläimen muodon ja sen suuren, tuuhean harjan.
Jokainen tietää vielä, että naarasleijona on vailla tätä lisäkettä ja
että se näöltään ja kooltaan eroaa melkoisesti koiraksesta.
Vaikka ei olekaan kahta _lajia_ leijonia, on olemassa mitä sanotaan
_muunnoksiksi_, mutta nämä eroavat varsin vähän toisistaan -- paljon
vähemmän kuin useimpien muiden eläinten muunnokset.
On olemassa seitsemän tunnettua muunnosta. Berberi-leijona, Senegalin
leijona, intialainen leijona, persialainen, keltainen Kap-maan, musta
Kap-maan ja harjaton leijona.
Näiden eläinten eroavaisuudet eivät ole niin suuria, ettei kuka tahansa
yhdellä silmäyksellä voisi huomata niiden olevan samaa sukua ja lajia.
Persialainen muunnos on vähäisen pienempi kuin muut; berberiläinen
on tummemman ruskea ja tuuheaharjainen; Senegalin leijona on vaalea,
hohtavan keltainen väriltään ja ohutharjainen, kun taas harjaton
leijona, kuten nimi sanoo, on tätä lisäkettä vailla. Viimemainitun
lajin olemassaoloa epäilevät muutamat luonnontutkijat. Sitä sanotaan
tavattavan Syyriassa.
Kaksi Kap-maan leijonaa eroaa toisistaan pääasiallisesti harjansa
värissä. Toisella se on musta tai tummanruskea -- toisella
ruskeankeltainen, kuten muukin ruumis.
Kaikista leijonista ovat etelä-afrikalaiset kenties suurimmat, ja musta
muunnos raivoisin ja vaarallisin.
Leijonia on Afrikan koko mantereella ja Aasian eteläisissä maissa. Ne
olivat ennen yleisiä osissa Eurooppaakin, jossa niitä ei enää ole.
Amerikassa ei ole leijonia. Espanjalais-amerikalaisissa maissa leijonan
(_leon_) nimellä tunnettu eläin on cougar eli puuma (_Felis concolor_),
joka ei ole kolmannestakaan leijonan koosta ja muistuttaa eläinten
kuningasta ainoastaan ollen samaa keltaisenruskeata väriä. Puuma ei
eroa paljoakaan kuuden kuukauden vanhasta leijonanpennusta.
Afrika on erikoisesti leijonan maa. Sitä tavataan kautta koko mantereen
-- paitsi luonnollisesti muutamissa tiheään asutuissa seuduissa, joista
ihminen on sen karkoittanut.
Leijonaa on nimitetty "metsien kuninkaaksi". Tämä näyttää olevan väärä
nimitys. Se ei ole varsinainen metsäeläin. Se ei voi kiivetä puihin,
ja sen tähden se metsässä vähemmän helposti hankkisi ravintonsa kuin
aukealla tasangolla. Pantteri, leopardi ja jaguaari ovat kaikki
puukiipijöitä. Ne voivat seurata lintua sen pesään ja apinaa sen
yöpuulle. Metsä on niille soveltuva koti. Ne ovat metsäeläimiä. Mutta
ei leijona. Aukeilla tasangoilla -- missä isot märehtijät mielellään
kuljeksivat -- ja niitä reunustavissa matalissa, tuuheissa tiheiköissä
leijona mielellään asustaa.
Se elää lihasta -- monenlaisten eläinten lihasta, vaikka sillä on
mielihalunsa, riippuen siitä maasta, jossa se oleilee. Se surmaa itse
nämä eläimet. Juttu sakaalista, joka muka on sen "hankkija" -- surmaten
elukat leijonalle -- ei ole tosi. Paljon useammin tämä hankkii perässä
hiipiville sakaaleille aterian. Siitä johtuu, että niitä usein nähdään
sen seurassa -- sitä ne hakevat aikeissa poimia sen "murut".
Leijona "teurastaa" itselleen, vaikkei se pane vastaan, jos se tehdään
sen puolestakin; se ottaa riistan pois sudelta, sakaalilta tai
hyeenalta -- metsästäjältäkin, jos voi.
Leijona ei ole nopea juoksija -- samoin kuin ei yksikään kissansukuun
kuuluva. Melkein kaikki märehtijät voittavat sen juoksussa. Miten se
sitten saa niitä saaliikseen?
Sotajuonella, hyökkäyksensä äkillisyydellä ja hyppäyksensä pituudella
ja vauhdilla. Se on väijyksissä tai hyökkää salavihkaa niiden kimppuun.
Se tekee hyppäyksen kyyristymispaikastaan. Erikoisen anatomisen
rakenteensa vuoksi se voi hypätä suunnattoman matkan -- todella miltei
uskomattoman matkan. Kuusitoista askelta, väittävät kirjoittajat, jotka
sanovat olleensa silminnäkijöitä ja huolellisesti mittasivat hypyn.
Jollei leijona onnistu saamaan kiinni saalistaan ensi loikkauksella,
ei se seuraa sitä enää, vaan kääntyy ja juosta hölkyttää vastakkaiseen
suuntaan.
Toisinaan kuitenkin aiottu uhri houkuttelee sitä toiseen hyppäykseen
ja vieläpä kolmanteenkin; mutta jos se silloin epäonnistuu, jättää se
varmasti takaa-ajon.
Leijona ei elä laumoissa, vaikka niinkin monta kuin kymmenen tai
kaksitoista usein nähdään yhdessä. Toisinaan ne metsästävät joukolla ja
ajavat riistan toisiansa kohti.
Ne käyvät kaikkein muiden niiden ympärillä asuvien eläinten
kimppuun ja tuhoavat niitä -- eivät ne edes pelkää vahvaa, rajua
sarvikuonoa, vaikka viimemainittu usein paiskaa ne maahan ja
voittaa. Nuoret elefantit toisinaan joutuvat niiden saaliiksi.
Hurjan puhvelin, giraffin, oryxin, suunnattoman uroshirven ja
eriskummaisen gnuu-eläimen, kaikkien täytyy alistua suuremman voiman ja
sotakuntoisuuden edessä.
Mutta ne eivät poikkeuksetta voita näitä eläimiä. Joskus yksi ja toinen
näistä vie voiton leijonasta, joka puolestaan joutuu uhriksi. Toisinaan
molempien vastustajain ruumiit jäävät taistelutantereelle.
Leijonanmetsästystä ei harjoiteta elinkeinona. Sen saalistaminen on
vähäarvoista. Sillä nahasta maksetaan vain vähän eikä siitä saada
minkäänarvoista muuta voitonmerkkiä. Kun sen metsästäminen saattaa
suureen vaaraan ja metsästäjä, kuten jo sanottu, tahtoessaan voi
sitä välttää, surmattaisiin perin vähän leijonia, jollei olisi
erästä vahingollista tapaa, johon ne ovat halukkaita -- rosvoamaan
"vee-buurilta" hänen hevosiansa ja karjaansa. Tämä tuo peliin uuden
kiihkon -- farmarin koston; ja kun sellainen vaikutin on metsästyksen
kiihoittimena, ahdistetaan leijonaa muutamin paikoin suurella innolla
ja uutteruudella.
Mutta missä ei karjatiloja ole, ei tuota vaikutintakaan ole olemassa;
ja siellä tunnetaan varsin vähän mielenkiintoa tämän eläimen
metsästämiseen. Vieläpä ihmeellisempääkin: bushmannit ja toiset köyhät
kuljeksivat heimot eivät surmaa leijonaa ensinkään tai hyvin harvoin.
Ne eivät katsele sitä vihamielisin tuntein. Leijona on _heille_
"hankkija"!
Hendrik, joka oli kuullut tästä, kysyi Swartboylta, oliko se totta.
Bushmanni vastasi kohta myöntävästi.
Hänen kansallaan, sanoi hän, oli tapana tarkata leijonaa tai seurata
sen jälkiä, kunnes he joko saavuttivat sen itsensä tai riistan, jonka
se oli surmannut. Toisinaan korppikotkat opastivat heidät sen luo. Kun
"tao" sattui olemaan paikalla tai ei vielä ollut lopettanut ateriaansa,
odottivat sen vainuajat, kunnes se oli lähtenyt pois, minkä jälkeen
he anastivat ja käyttivät hyväkseen sen, mitä saaliista oli jäljellä.
Usein siinä olikin puolet tai ehkä kolmannes jostakin suuresta
eläimestä, jota he olisivat pitäneet vaikeana itse tappaa.
Tietäen, että leijona harvoin hyökkää heidän kimppuunsa, eivät
bushmannit juuri pelkää näitä eläimiä. Päinvastoin he pikemmin
iloitsevat nähdessään niitä lukuisasti alueellaan, koska heillä silloin
on metsästäjiä, jotka kykenevät _hankkimaan_ heille ravintoa!