Niin, raivoisa peto oli kauniisti satimessa. Kolme metsästäjää hengähti
helpotuksesta.
Mutta kuinka juttu päättyisi? Sekä ovi että akkunaluukku olivat
vankasti ja tiiviisti paikoillaan; ja vaikka saattoikin kurkistaa
raoista, ei voinut mitään nähdä sisällä -- koska siellä oli vallan
pimeä molempien ollessa suljettuina.
Jos leijonan olisi voinut nähdäkin, ei ollut reikää, josta olisi voinut
työntää sisään pyssynsuun ja ampua. Se oli aivan yhtä turvassa kuin sen
vangitsijatkin; ja niin kauan kuin ovi pysyi kiinni, eivät he voineet
vahingoittaa sitä enemmän kuin sekään heitä.
He voisivat jättää sen telkien taa ja antaa sen kuolla nälkään. Se
voisi elää jonkun aikaa sillä, mitä sakaalit olivat jättäneet, ja
kahden koiran haaskoilla, mutta se ei pitkälle riittäisi, ja lopultakin
sen täytyisi antautua ja surkeasti menehtyä. Tämä ei kuitenkaan
näyttänyt niin varmalta van Bloomista ja hänen seuralaisistaan.
Huomatessaan olevansa todella häkkiin teljettynä, peto voisi ryhtyä
oven kimppuun ja onnistua terävillä kynsillään ja hampaillaan
murtautumaan sen lävitse.
Mutta suuttuneella kenttäkornetilla ei ollut pienintäkään aikomusta
jättää leijonalle sellaista mahdollisuutta. Hän oli päättänyt surmata
pedon ennenkuin lähtisi paikalta; ja nyt hän ryhtyi miettimään, kuinka
sen saattaisi suorittaa nopeimmalla ja tehokkaimmalla tavalla.
Ensin hän tuumi veistää puukollansa oveen reiän, kyllin suuren, jotta
sen läpi voisi nähdä ja pistää pyssynpiipun sen kautta. Jollei hänen
onnistuisi nähdä elukkaa sen läpi, tekisi hän toisen akkunaluukkuun.
Kun nuo molemmat olivat talon kulmittaisilla sivuilla, saattaisi hän
hallita koko sisustaa -- sillä kenttäkornetin entinen asunto käsitti
vain yhden huoneen. Hänen siellä majaillessaan niitä oli ollut kaksi,
apuna seebrannahkainen väliverho; mutta se oli otettu pois, ja kaikki
oli nyt yhtenä huoneena.
Aluksi van Bloom ei voinut ajatella muuta tapaa, jolla pääsisi käsiksi
viholliseen, ja kuitenkaan ei tämäkään häntä oikein miellyttänyt. Se
oli turvallinen kyllä ja toimeenpantuna voisi päättyä vain leijonan
kuolemaan.
Sekä ovessa että akkunassa oleva reikä sallisi heidän ampua petoa
kohti niin monta luotia kuin he haluaisivat, samalla kun he olisivat
aivan turvassa sen hyökkäyksiltä. Mutta _aika_, joka kuluisi noiden
reikien tekemiseen -- sen tähden ei tämä suunnitelma miellyttänyt
kenttäkornettia. Hänellä ja hänen joukollaan ei ollut aikaa tuhlata;
heidän hevosensa olivat nälästä heikkoja; ja pitkä matka oli heidän
edessään ennenkuin saisivat suupalaakaan. Ei, aikaa oli niukalta läven
tekoon. Joku ripeämpi hyökkäystapa oli keksittävä.
"Isä", sanoi Hendrik, "entä jos sytyttäisimme talon tuleen?"
Hyvä. Ehdotus oli hyvä. Van Bloom heitti silmäyksen kattoon --
rakenteeltaan kaltevaan ja pitkäräystäiseen. Se oli tehty kuivista
raskaista palkeista orsineen ja säleineen ja oli kokonaan katettu
korsilla jalan paksuudelta. Siitä tulisi mahtava roihu, ja sauhu
riittäisi jo luultavasti tukahuttamaan leijonan, ennenkuin liekit
siihen ylettyisivät.
Hendrikin ehdotus hyväksyttiin. He valmistautuivat sytyttämään talon.
Siellä oli vielä aikamoinen risuläjä -- kerätyitä polttopuita, joita
heinäsirkat eivät olleet ahmineet. Tämä auttaisi heitä toteuttamaan
aikeensa; ja kaikki kolme ryhtyivät heti vetämään niitä ja kasaamaan
ovea vasten.
Olisi miltei voinut kuvitella leijonan päässeen heidän aikomuksensa
perille; sillä vaikka se oli pitkän aikaa ollut aivan hiljaa, alkoi
se nyt uuden karjuntajakson. Ehkä puiden kolina, niiden sattuessa
oven ulkopuoleen, aiheutti sen; ja huomatessaan itsensä teljetyksi
ja hätyytetyksi se oli tullut kärsimättömäksi. Mitä se oli etsinyt
_suojana_, olikin muuttunut _satimeksi_, ja nyt se oli halukas
pääsemään sieltä.
Tämä oli selvää sen alkamista mielenilmaisuista päättäen. He saattoivat
kuulla sen hyökkäilevän -- kulkien ovelta ikkunalle -- iskien kumpiakin
suunnattomilla käpälillään ja saaden ne tärisemään saranoillaan -- koko
ajan päästäen mitä ilkeimpiä karjahduksia.
Vaikkakaan ei aivan pelotta, nuo kolme jatkoivat työtänsä. Heillä oli
käsillä hevoset, joiden selkään voisi hypätä, jos leijonan onnistuisi
päästä tulen läpi. Oikeastaan he aikoivat nousta satulaan -- niin
pian kuin tuli kunnolla oli syttynyt -- ja katsella paloa turvallisen
välimatkan päästä.
He olivat laahanneet kaikki pensaat ja kuivat puut kasaten ne oven
eteen. Swartboy oli ottanut esiin piinsä ja tulirautansa ja oli
iskemäisillään, kun sisältä kuului kovaa raapimista, joka oli erilaista
kuin mikään heidän korviinsa ennen kuulunut. Se oli leijonan kynsien
rapina seinää vastaan, mutta sillä oli omituinen sävy kuin jos eläin
olisi ponnistellut ankarasti; samalla sen ääni tuntui käheältä ja
tukahtuneelta ja kuului tulevan etäältä.
Mitä pedolla oli tekeillä?
He seisoivat hetkisen katsellen toisiansa levottomina. Raapimista
jatkui -- käheää karjuntaa aika-ajoin -- mutta se loppui viimein; ja
sitten kuului korskahdus, jota seurasi niin kova ja selvä karjaisu,
että kaikki kolme säpsähtivät pelästyneinä. He eivät voineet uskoa,
että heidän ja heidän vaarallisen vihollisensa välillä oli seiniä!
Jälleen kaikui tuo hirmuinen kiljunta. Taivaan tähden! Se ei kuulunut
enää sisältä -- se tuli heidän yläpuoleltaan!
Oliko leijona katolla?
Kaikki kolme syöksyivät taaksepäin askeleen tai pari ja katsahtivat
ylös. Heidän edessään oli näky, joka teki heidät hämmästyksestä ja
kauhusta miltei mykiksi.
Savutorven yläpuolella näkyi leijonan pää; sen välkkyvät keltaiset
silmät ja valkeat hampaat näyttivät vielä pelottavammilta vastakohtana
mustalle noelle, joka tahrasi sitä. Se veti ruumistansa ylös. Yksi
jalka oli jo päätekiven yläpuolella; ja tällä ja hampaillaan se
laajensi ympärillään olevaa aukkoa.
Se oli hirmuinen katseltava -- ainakin alhaalla olijoille.
Kuten sanottu he _olivat_ säikähtäneitä ja olisivat turvautuneet
hevosiinsa, jolleivat olisi havainneet, että eläin oli _tarttunut
kiinni!_
Oli selvää, että niin oli asian laita, mutta yhtä selvää oli, että
muutamassa hetkessä sen onnistuisi vapautua savutorvesta. Sen
hampaat ja kynnet olivat kovassa työssä, ja kiviä ja muurilaastia
sinkoili kaikille suunnille. Savutorvi olisi kohta sen leveän rinnan
alapuolella, ja sitten --
Van Bloom ei jäänyt miettimään mitä sitten tulisi. Hän ja Hendrik
juoksivat pyssyt käsissä seinän vierelle. Savutorvi ei ollut kuin
parikymmentä jalkaa korkealla; pitkä "roeri" suunnattiin ylöspäin,
ulottuen tuon matkan puoliväliin. "Jääkärillä" tähdättiin myös.
Molemmat pamahtivat yht'aikaa. Leijonan silmät sulkeutuivat äkkiä,
sen pää vapisi kouristuksen tapaisesti, sen käpälä putosi velttona
päätekivelle, sen kita avautui ja verta tihkui kieleltä. Muutamassa
silmänräpäyksessä se oli kuollut.
Tämä oli jokaiselle selvää. Mutta Swartboy ei ollut tyydytetty,
ennenkuin oli ampunut parisenkymmentä nuolta eläimen päähän, saattaen
sen näyttämään siililtä.
Niin ahtaasta paikasta oli suunnaton eläin tunkeutunut eteenpäin, että
se vielä kuoltuaankin jäi tuohon omituiseen asemaan.
Toisissa oloissa se olisi vedetty alas nahkansa vuoksi. Mutta ei
liiennyt aikaa sen nylkemiseen; ja enempää viivyttelemättä van Bloom ja
hänen seuralaisensa nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois.