Oli jotakin kummallista siinä, että leijona etsi suojaa niin
harvinaisesta paikasta; mutta se osoitti älykkäisyyttänsä. Ei ollut
muuta piilopaikkaa sopivan matkan päässä, ja olisi ollut vaikeata
heinäsirkkain muuton jälkeen löytää pensasta, joka olisi voinut tarjota
sille kätköä. Hevosten selässä olevat metsästäjät olisivat helposti
voineet saavuttaa sen, jos se olisi koettanut juosta pakoon. Se tiesi
talon olevan asumattoman. Se oli rosvoillut koko yön sen ympärillä --
kenties sen sisälläkin -- ja tiesi siis millainen paikka se oli.
Pedon vaisto oli oikea. Talon seinät suojelivat sitä vihollisten
pyssyiltä jonkun matkan päästä; ja jos he tulisivat lähelle, olisi se
sille edullista ja heille vaarallista.
Omituinen tapaus sattui leijonan mennessä kraaliin. Talon toisessa
päässä oli suuri akkuna. Tietysti se ei ollut lasilla varustettu
-- eikä ollut koskaan ollutkaan. Lasiakkuna on harvinaisuus näillä
seuduin. Ainoastaan vankka puinen luukku sulki sen. Se oli vielä
saranoillaan, mutta kiireellisessä "muutossa" oli akkuna jäänyt auki.
Ovi oli myös ollut raollaan. Kun leijona juoksi sisään viimemainitusta,
syöksyi edellisestä ulos jono pieniä, ketunvärisiä, sudenkaltaisia
elukoita, jotka juoksivat voimainsa takaa lakeuden poikki. Ne olivat
sakaaleja!
Kuten jälkeenpäin huomattiin, olivat joko leijonat tai hyeenat ajaneet
yhden häristä taloon ja tappaneet sen siellä. Suuremmat raatelijat
olivat jättäneet sen raadon, ja viekkaat sakaalit olivat nauttimassa
hiljaista murkinaa, kun niitä niin kursailematta häirittiin.
Hirmuisen kuninkaansa astuessa ovesta sisään niin julmalla tuulella
"kettu-sudet" antoivat kohta merkin peräytyä ikkunan kautta; ja
ratsastajain näkeminen ulkosalla oli vielä lisää pelästyttänyt näitä
raukkamaisia petoja, jotta ne juoksivat kraalista hurjinta vauhtiansa
eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat poissa näkyvistä!
Kolme metsästäjää ei voinut pidättää nauruansa; mutta heidän
mielialansa muutti äkkiä toinen tapaus, joka sattui miltei samassa
hetkessä.
Van Bloom oli tuonut muassaan kaksi oivallista koiraansa, jotta ne
auttaisivat karjan takaisin ajamisessa.
Seurueen pysähtyessä lähteelle lyhyeksi ajaksi, nämä olivat tarttuneet
puoliksi syötyyn haaskaan aitauksen takana; ja kun ne olivat
äärimmäisen nälkäisiä, jäivät ne sinne vielä ratsastajien ajaessa
pois. Kumpikaan koirista ei ollut nähnyt leijonaa, ennenkuin raivoisa
peto syöksyi eteenpäin suunnaten kraalia kohti. Laukaukset, leijonan
murina ja pelästyneinä pois lentävien korppikotkien siipien äänekäs
lepattaminen ilmaisivat koirille, että jotakin oli tekeillä, missä
niiden pitäisi olla mukana; ja hyläten mieluisan ateriansa molemmat
tulivat loikaten yli aitauksen.
Ne saapuivat talon edessä olevalle aukeamalle juuri leijonan juostessa
ovesta sisään; ja epäröimättä nuo rohkeat, jalot eläimet ryntäsivät
eteenpäin ja seurasivat sitä taloon.
Muutamien hetkien kuluessa kuului sieltä äänten sekamelska -- koirien
haukunta ja ärhentely, leijonan murina ja karjunta. Sitten seurasi
kumea ääni kuin olisi jokin raskas esine heitetty seinää vasten. Sitten
tuli valittava ulvonta -- toinen, vielä toinen -- narske kuin luita
rikottaessa -- suuren pedon "kehrääminen" lujalla, korkealla bassolla
-- ja sitten syvä hiljaisuus. Taistelu oli päättynyt. Se oli ilmeistä,
koska koirat eivät enää haukkuneet. Luultavasti ne olivat saaneet
surmansa.
Metsästäjät jäivät tarkastamaan ovea jännitettyinä, perin
hätääntyneinä. Nauru oli jähmettynyt heidän huulillensa, kun he
kuuntelivat noita kamaloita ääniä, pelottavan taistelun merkkejä. He
huusivat koiriansa nimeltä. He toivoivat näkevänsä niiden tulevan
esiin, vaikkapa haavoittuneinakin. Mutta ei. Koiria ei kuulunut -- ne
eivät milloinkaan tulleet -- ne olivat kuolleet.
Taistelun melua seurasi kauan kestävä hiljaisuus. Van Bloom ei voinut
enää epäillä sitä että hänen suosikkinsa ja ainoat koiransa olivat
saaneet surmansa.
Tämän uuden onnettomuuden kiihoittamana hän miltei kadotti
varovaisuutensa. Hän oli ryntäämäisillään ovelle, josta voisi ampua
läheltä tuota inhoittavaa vihollista, kun Swartboyn päähän pälkähti
oivallinen tuuma; ja bushmannin kuultiin huutavan:
"Baas, baas! Me teljetä se sisään! Me sulke se peto sisään!"
Tässä ehdotuksessa oli järkeä, se oli hyväksyttävä. Van Bloom ymmärsi
sen; ja luopuen edellisestä aikeestaan hän päätti suostua Swartboyn
tuumaan.
Mutta miten se oli suoritettava? Ovi oli vielä saranoillaan, samoin
ikkunaluukut. Jos he vain pääsisivät niihin käsiksi ja saisivat ne
lujasti suljetuiksi, olisi heillä leijona vallassaan ja he voisivat
surmata sen kaikessa rauhassa.
Mutta miten sulkea turvallisesti niin ovi kuin akkunakin? Siinä ilmeni
nyt vaikeus.
Jos joku heistä lähestyisi, näkisi sen leijona varmasti sisältä ja
raivoissaan kun se oli, epäilemättä karkaisi heidän kimppuunsa.
Vaikkapa he lähenisivät ratsain suorittamaan aiettaan, eivät he
olisi paljoa turvatumpia. Hevoset eivät seisoisi hiljaa, sillaikaa
kun he ojentautuisivat tarttumaan säppiin tai kädensijaan. Kaikki
kolme eläintä tanssivat jo kiihoittuneina. Ne tiesivät leijonan
olevan sisällä, ajoittainen murina ilmaisi sen läsnäolon -- ne eivät
lähestyisi ovea tai ikkunaa kyllin tyynesti; ja niiden tömistelyn
ja pärskimisen seuraus olisi, että vihastunut peto ryntäisi niiden
kimppuun.
Oli siis selvää, että niin hyvin oven kuin ikkunan sulkeminen olisi
perin vaarallinen yritys. Niin kauan kuin ratsastajat olivat avoimella
kentällä ja jonkun matkan päässä leijonasta, ei heillä ollut syytä
pelkoon; mutta jos he ajaisivat lähelle ja takertuisivat aituuksien
väliin, joutuisi joku heistä todennäköisesti villin pedon uhriksi.
Alhainen on kenties bushmannin älyn mitta, mutta on jokin hänelle
erikoinen laji, jossa hän näyttää kunnostautuvan. Kaikissa
metsästystaitoa koskevissa seikoissa hänen järkensä, tai vaistoksi voit
sitä melkein sanoa, on täysin korkeammalle kehittyneen kaukaasialaisen
älyn tasalla. Tämä johtuu epäilemättä noiden erikoisten kykyjen
ankarasta ja alituisesta harjoittamisesta -- ankarasta ja alituisesta,
koska koko hänen olemassaolonsa usein riippuu niiden menestyksellisestä
käyttämisestä.
Vaikka Swartboyn hartioilla olikin suunnaton, muodoton pää, oli siinä
aika varasto ymmärrystä; ja sitä käyttämään oli häntä opettanut elämä,
joka oli ankaraa ponnistusta vatsan vaatimuksien tyydyttämiseksi. Tällä
hetkellä Swartboyn järki auttoi joukkuetta.
"Baas!" sanoi hän, koettaen hillitä isäntänsä kärsimättömyyttä,
"varttoo vähä, mun baas! Jättää vanhalle Bushylle ovi sulkea. Hän sen
tehdä."
"Millä tavoin?" kysyi van Bloom.
"Varttoo vähä, mun baas! ei kauan odottaa -- saa nähdä."
Kaikki kolme olivat ratsastaneet yhteen noin sadan kyynärän päähän
kraalista. Van Bloom ja Hendrik istuivat ääneti ja katselivat
bushmannin hankkeita.
Viimemainittu veti taskustaan kerän ohkaista nuoraa ja, kehitettyään
sen huolellisesti auki, kiinnitti toisen pään nuoleen. Sitten hän
ratsasti noin kolmenkymmenen kyynärän päähän talosta ja heittäytyi
satulasta -- ei aivan sisäänkäytävää vastapäätä, vaan hiukan toisella
sivulla -- niin että puisen oven etupinta oli siten suoraan hänen
edessään, oven ollessa onneksi vain kolmenneljänneksen verran auki.
Pitäen suitset käsivarrellaan hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen
oven puuaineeseen. Siellä se oli, pistäen esiin lähellä reunaa ja aivan
säpin alla!
Niin pian kuin Swartboy oli ampunut vasaman, hypähti hän takaisin
satulaan -- ollakseen valmiina peräytymään, jos leijona loikkaisi ulos.
Hän piti kuitenkin yhä kiinni nuorasta, jonka toinen pää oli liitetty
nuoleen.
Nuolen kumahdus, sen iskiessä oveen, oli kiinnittänyt leijonan
huomiota. Luonnollisesti ei kukaan heistä nähnyt sitä, mutta sen
vihainen murina todisti niin olevan. Se ei kuitenkaan näyttäytynyt ja
oli jälleen hiljaa.
Swartboy veti nyt nuoran kireälle -- koetellen sitä ensin voimakkaalla
tempaisulla; ja sitten tyytyväisenä sen lujuuteen antoi sille kovemman
nykäyksen ja veti oven kiinni. Säppi toimi mainiosti, ja ovi pysyi
suljettuna sittenkin, vaikka nuoraa lakattiin pingoittamasta.
Voidakseen avata oven olisi leijonan pitänyt älytä nostaa säppiä tai
muussa tapauksessa murtautua läpi paksujen, vankkojen lautojen --
kumpaakaan ei tarvinnut pelätä.
Mutta akkuna oli vielä auki, ja sen kautta leijona voisi helposti
hypätä ulos. Swartboy aikoi tietysti sulkea sen samalla tavoin kuin
ovenkin.
Mutta nyt ilmaantuikin erikoinen vaara. Hänellä oli vain yksi
nuoranpala. Se oli kiinnitetty nuoleen, joka yhä oli ovessa. Miten hän
voisi sen irroittaa ja saada haltuunsa?
Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin mennä ovelle ja leikata se irti
vasamasta. Tässä oli vaara tarjolla; sillä jos leijona hänet huomaisi
ja ryntäisi ulos akkunasta, olisi; bushmanni mennyttä miestä.
Kuten useimmat heimolaisensa Swartboy oli enemmän ovela kuin uljas
-- joskin hän oli kaukana pelkurista. Hän ei sentään ollut lainkaan
halukas sillä hetkellä menemään kraalin ovelle.
Sisältä kuuluva vihainen murina olisi saattanut pelosta värisemään
uljaammankin sydämen kuin Swartboyn.
Tässä pulassa Hendrik tuli hänen avukseen. Hendrik oli keksinyt keinon,
millä saisi haltuunsa nuoran menemättä oven läheisyyteen.
Huutaen Swartboyta olemaan varuillaan hän ratsasti noin neljänkymmenen
kyynärän päähän sisäänkäytävästä -- mutta toiselle puolelle kuin
Swartboy -- ja pysähtyi sinne. Siinä oli paalu, jossa oli useita
sakaroita ja joissa oli ollut tapana pitää suitsia.
Hendrik hyppäsi alas, ripusti ohjaksensa yhteen näistä sakaroista;
nojasi "jääkäriänsä" toista vastaan, ja sitten, tähdäten nuolen
varteen, veti liipasinta. Pyssy pamahti, katkenneen varren nähtiin
lennähtävän ovesta, ja nuora oli vapaa!
Kaikki olivat valmiit laukkaamaan pois; mutta leijona oli yhä
piiloutuneena, vaikka se murisikin julmasti kuullessaan laukauksen.
Swartboy veti nyt nuoran luokseen ja kiinnitettyään sen uuteen nuoleen
lähti liikkeelle saadakseen akkunan näkyviin. Muutaman hetken kuluttua
nuoli oli viiltänyt halki ilman ja iskenyt syvälle pehmeään puuhun, ja
sitten luukku heilautettiin saranoillaan ja vedettiin kiinni.
Kaikki kolme hyppäsivät nyt satulasta, juoksivat ääneti ja nopeaan
paikalle ja sitoivat sekä oven että luukun kiinni vankoilla
ruoskahihnoillaan.
Eläköön! Leijona oli teljetty häkkiin!