He eivät olleet kulkeneet eteenpäin sataakaan askelta, kun heidän
eteensä ilmestyi jotakin, mikä sai kaikki kolme äkkiä ja yht'aikaa
kiristämään suitsia. Se oli leijona!
Se makasi tasangolla juuri sillä polulla, jota he aikoivat kulkea --
samalla polulla, jota pitkin he olivat tulleet!
Kuinka he eivät ennen olleet sitä nähneet? Se oli matalan pensaan
suojassa; mutta, kiitos heinäsirkkain, tämä pensas oli lehdetön ja
sen hoikat, paljaat oksat eivät voineet tarjota piilopaikkaa niin
suurelle elukalle kuin leijonalle. Sen keltaisenruskea karva paistoi
silmäänpistävästi niiden läpi.
Asia on niin, ettei se ollut maannut siellä ratsastajien ajaessa ohi
kraalia kohden. Se oli vasta paennut haaskojen luota nähdessään heidän
lähestyvän; se oli piileskellyt aitauksien luona ja sitten juossut
heidän taakseen. Se oli tehnyt tämän ovelan tempun välttääkseen
yhteentörmäystä -- sillä leijonakin käyttää järkeänsä kuten ihminen,
joskaan ei yhtä suuressa määrin. Nähdessään ratsastajien tulevan
sitä tietä, sen ajatuskyky oli kyllin voimakas ilmoittaakseen sille,
etteivät he luultavasti palaisi samaa polkua. Oli luonnollisempaa
että he jatkaisivat edelleen. Ihminen, joka ei olisi tiennyt heidän
matkaansa liittyvistä edelläkäyneistä tapahtumista, olisi ajatellut
jotenkin samaan tapaan. Jos olet vähääkään tarkannut, olet nähnyt
muitten eläinten -- kuten koirain, saksanhirvien, jänisten tai
myöskin lintujen -- menettelevän juuri samoin kuin leijona teki tässä
tilaisuudessa.
Epäilemättä yllä kuvattu älyllinen menetelmä oli herännyt tämän
leijonan mielessä, ja se oli lymyillyt karttaakseen yhteentörmäystä
kolmen matkaajan kanssa.
Leijona ei aina niin tekisi -- vaikka kyllä viidessä tapauksessa
kuudesta tai useamminkin. Senpätähden on olemassa hyvin erehdyttäviä
mielipiteitä tämän eläimen rohkeudesta. Muutamat luonnontutkijat,
kateudelta tai vihalta näyttävän tunteen johtamina, syyttävät
leijonaa suorastaan _pelkurimaisuudesta_, kieltäen siltä jokikisen
noista jaloista ominaisuuksista, joita varhaisimmista ajoista on
sen kunniaksi luettu. Toiset taas väittävät, ettei se tunne pelkoa
lainkaan, ei ihmistä eikä eläintä kohtaan; ja nämä lahjoittavat sille
monia muita ansioita rohkeuden lisäksi. Molemmat puolueet perustelevat
mielipiteitään, ei ainoastaan pelkillä väitteillä, vaan laajasti
kuvaten varmasti todistettuja tapauksia.
Miten tämä on ymmärrettävä? Tässä täytyy olla jokin pulma. Molemmat
eivät voine olla oikeassa arveluissaan? Ja kuitenkin, jos kohta
näyttänee merkilliseltä niin sanoa, molemmat ovat oikeassa eräässä
merkityksessä.
Tosiasia on, että _toiset leijonat ovat arkoja, kun taas toiset ovat
rohkeita_.
Tämän voisi todistaa latelemalla tosiasioita kokonaisia sivuja, mutta
tässä kirjasessa ei siihen ole tilaa. Luulen kuitenkin saavani, nuori
lukija, sinut vakuutetuksi verrannollisella esimerkillä.
Vastaa minulle -- tunnetko mitään eläinlajia, jonka yksilöt ovat
luonteeltaan aivan samanlaisia? Ajattele koiria, joita _sinä tunnet!_
Ovatko ne samanlaisia tai sinne päinkään? Eivätkö toiset niistä ole
jalomielisiä, uljaita, kuolemaa pelkäämättömiä? Eivätkö toiset ole
ilkeitä, matelevia, kirotun arkoja? Samoin on leijonienkin laita.
Nyt lienet vakuutettu siitä, että väitteeni leijonista voi pitää
paikkansa.
On useita seikkoja, jotka vaikuttavat leijonan rohkeuteen ja
hurjuuteen. Sen ikä -- missä tilassa sen vatsa on -- vuodenaika --
vuorokauden aika -- mutta ennenkaikkia _sen asumapiirin metsästäjien
laatu_.
Viimeinen seikka näyttää aivan luonnolliselta niistä, jotka uskovat
eläinten _ajatuskykyyn_, kuten minä tietysti teen. On varsin
luonnollista, että leijona, yhtä hyvin kuin muutkin eläimet, varsin
pian oppii tuntemaan vihollisensa luonteen ja joko pelkää sitä tai ei,
kuinka asia vaatii. Eikö tämä olekin meille vanha juttu? Jos oikein
muistan, pakinoimme tästä asiasta puhuessamme Amerikan krokodiileista
[romaanissa "Mississippin metsästäjäpojat". Suom. muist.]. Huomautimme,
että Mississippin alligaattorit nykyään harvoin käyvät ihmisten
kimppuun; mutta niin ei ole aina ollut. Alligaattorinnahkojen
pyydystäjäin rihlapyssyt ovat masentaneet niiden julmuuden. Aivan _sama
laji_ syö Etelä-Amerikassa kymmenittäin intiaaneja joka vuosi; ja
Afrikan krokodiiliä pelätään toisin paikoin vielä enemmän kuin leijonaa.
On todistettu, että Kap-maan leijonat ovat toisissa seuduissa arempia
kuin toisissa. Ne ovat vähemmän rohkeita niillä paikoilla, missä uljas
ja voimakas buuri on niitä ahdistanut pitkällä, paukkuvalla aseellaan.
Rajan takana, jossa sillä ei ole muuta vihollista kuin bushmannin
pienoinen nuoli (hän kun ei halua sitä tappaa!) ja bechuanalaisen ohut
"assegai", leijona ei pelkää ollenkaan tai varsin vähän ihmistä.
Oliko seurueemme silmäin edessä oleva luonnostaan rohkea, sitä ei
vielä voinut sanoa. Se oli niitä, joilla on suunnaton mustahko
harja eli "schwart-fore life", kuten buuri sitä sanoo; ja niitä
pidetään hurjimpina ja vaarallisimpina. "Keltaharjaisilla" -- sillä
Kap-leijonien värissä havaitaan melkoista vaihtelua -- katsotaan olevan
vähemmän rohkeutta; mutta epäillään jonkun verran tämän väitteen
todenperäisyyttä. Nuoria "mustaharjoja" usein erehdytään pitämään
oikeina keltaisina, ja niiden luonne luetaan näiden vahingoksi -- sillä
harjan mustanpuhuva väri tulee vasta vuosien mukana.
Oliko tuo "schwart-fore life" hurja ja rohkea, sitä ei van Bloom jäänyt
miettimään. Oli selvää, että eläimen ankarin ruokahalu oli tyydytetty.
Oli selvää, ettei se tuuminut hyökkäystä; jos ratsastajat olisivat
suvainneet tehdä kierroksen ja ajaa rauhallisesti tiehensä, olisivat he
voineet jatkaa matkaansa koskaan näkemättä sitä tai kuulematta siitä
enää.
Mutta kenttäkornetilla ei ollut sellaista aikomusta. Hän oli menettänyt
kallisarvoiset härkänsä ja nautansa. _Tuo_ leijona oli repinyt ainakin
jonkun niistä. Hollantilainen veri oli kuohuksissa, ja vaikka tuo peto
olisi ollut sukunsa voimakkain ja raivokkain, oli se pakotettava esiin
tuosta pensaasta.
Käskien toisten jäädä paikoilleen van Bloom lähestyi hevosella, kunnes
oli noin viidenkymmenen askeleen päässä leijonan makuupaikasta. Siihen
hän pysähtyi, laskeutui kylmäverisesti hevosen selästä, pani suitset
käsivarrelle, pisti laastikun maahan ja polvistui sen taakse.
Arvelet, että hänen olisi ollut turvallisempaa pysyä satulassa, koska
leijona ei voi yllättää hevosta. Totta kyllä; mutta leijonan olisi
myös ollut turvallisempaa. Ei ole lainkaan helppoa ampua hyvin hevosen
selästä; mutta kun maalina sattuu olemaan julma leijona, on ratsu
todella hyvinkasvatettu, jos se seisoo niin järkähtämättä, että saattaa
tarkkaan tähdätä. Sellaisissa olosuhteissa on laukaus satulasta pelkkää
onnenkauppaa; ja kenttäkornetti ei ollut sellaisella tuulella, että
sattumalaukaus olisi häntä tyydyttänyt. Asettaen pyssynsä poikittain
laastikun kärjelle ja tukien vankkaa pyssynpiippua siihen vakavasti,
hän tähtäsi tarkoin läpi norsunluisten tähtäimien.
Koko tällä ajalla ei leijona ollut liikahtanut. Pensas oli sen ja
metsästäjän välillä; mutta eläin saattoi tuskin luulla sen riittävän
sitä salaamaan. Kaukana siitä. Sen keltaiset kyljet näkyivät selvästi
okaisten oksien lomitse, ja saattoi huomata sen kuonon ja kuonokarvojen
olevan punaisina härkien verestä.
Ei, se ei luullutkaan olevansa kätkössä. Hiljainen murina ja yksi tai
kaksi hännän huiskausta todistivat päinvastaista. Se makasi kuitenkin
hiljaa, kuten leijonat tavallisesti tekevät, kunnes niitä vielä enemmän
lähestytään. Metsästäjä, kuten jo sanottu, oli lähes kahdeksankymmenen
kyynärän päässä siitä.
Paitsi hännän heilahduksia, se ei tehnyt muuta liikettä, kunnes van
Bloom veti liipasinta; silloin se karjaisten ponnahti useita jalkoja
korkealle ilmaan. Metsästäjä oli pelännyt, että oksat saattaisivat
hänen luotinsa lennähtämään syrjään; mutta oli selvää, että se todella
oli osunut, sillä hän näki karvojen lentävän leijonan kyljestä, mihin
luoti oli sattunut.
Se oli vain haava eikä kuolettava, kuten pian nähtiin.
Pitkin hyppäyksin peto lähestyi -- piesten hännällänsä, ja näyttäen
pelottavia hampaitansa. Sen harja, joka nyt oli pystyssä, näytti
tehneen sen ko'on kaksinkertaiseksi. Se näytti härän suuruiselta!
Muutamassa silmänräpäyksessä se oli suorittanut välimatkan, joka erotti
sen metsästäjästä, mutta viimemainittu oli jo kaukana siltä kohdalta.
Samassa hetkessä kun hän oli laukaissut, hän hyppäsi hyvinkasvatetun
hevosensa selkään ja ratsasti pois toisia kohden.
Kaikki kolme olivat hetkisen yhdessä -- Hendrik pitäen "jääkärinsä"
hanan vireessä ja valmiina, samalla kun Swartboy tarttui jouseensa ja
nuoliinsa. Mutta leijona syöksyi eteenpäin ennenkuin kumpikaan ehti
ampua; heidän täytyi kannustaa ratsujansa ja laukata pois sen tieltä.
Swartboy oli ratsastanut yhtäälle, kun taas van Bloom ja Hendrik
toisaalle; riista oli nyt kahden joukon välissä -- jotka kumpikin
olivat seisahtuneet vähän matkan päähän.
Leijona, hyökkäyksensä epäonnistuttua, pysähtyi ja katsoi ensin yhtä,
sitten toista kuin epävarmana ketä ahdistaa.
Sen ulkomuoto oli tällä hetkellä kuvaamattoman kauhea. Koko sen julma
luonto oli kuohuksissa. Sen harja oli pystyssä -- se pieksi hännällään
kylkiänsä -- sen suussa, joka oli selko selällään, näkyi vankat terävät
hammasrivit -- niiden valkoiset piikit olivat jyrkkänä vastakohtana
verentahraamille poskille ja kuonolle, samalla kun sen vihainen
karjunta lisäsi sen esiintymisen hirmuisuutta.
Mutta ei yksikään noista kolmesta menettänyt mielenmalttiansa pelosta.
Hendrik suuntasi siihen rihlapyssynsä tällä hetkellä, tähtäsi tyynesti
ja laukaisi; samalla hetkellä Swartboy lähetti nuolen viuhuen kautta
ilman.
Molemmat olivat tähdänneet hyvin. Sekä luoti että nuoli sattuivat, ja
viimemainitun varren saattoi nähdä pistävän leijonan reidestä.
Julman pedon, joka tähän asti oli osoittanut mitä päättäväisintä
rohkeutta, näytti vallanneen äkillinen pelko. Joko nuoli tai toinen
luodeista oli vienyt siltä halun taisteluun; sillä laskien luudan
kaltaisen häntänsä selkäviivansa tasalle se syöksyi pois ja ravaten
äreästi edelleen juoksi kraalin ovesta sisään!