Mutta ne karkasivat sittenkin.
Kun päivä koitti ja matkaajat katsahtivat ympärilleen, eivät he nähneet
päätäkään koko karjasta tai häristä. Oli sentään yksi jäljellä,
ainoastaan yksi -- lypsylehmä. Totty oli, lypsettyään edellisenä
iltana, jättänyt sen sidottuna erään pensaan luo ja siinä se vieläkin
oli. Kaikki muut olivat tipotiessään, lampaat ja vuohet myöskin.
Minne ne olivat karanneet?
Noustiin hevosten selkään ja etsittiin. Lampaat ja vuohet löydettiin
joittenkin pensaitten keskeltä, ei kovinkaan kaukaa; mutta pian
havaittiin toisten elukoiden olevan peräti poissa.
Niiden jälkiä seurattiin maili tai pari. Ne johtivat takaisin juuri
samaa tietä, jota oli tultu; eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että
ne olisivat palanneet kraalille.
Saada niitä kiinni, ennenkuin ne ehtisivät sinne, oli vaikeata,
tuskin lainkaan mahdollista. Niiden jäljet osoittivat, että ne olivat
kulkeneet hyvää vauhtia -- joten ne näihin aikoihin varsin luultavasti
olivat jo saapunet entiseen kotiinsa.
Tämä oli surullinen huomio. Olisi ollut turhaa vaivaa seurata niitä
janoisilla ja nälkäisillä hevosilla; mutta kuinka saataisiin vankkurit
ilman vetojuhtia kuljetetuiksi edelleen lähteelle?
Näyttiin olevan pahassa pulassa; mutta lyhyen neuvottelun jälkeen
ajatteleva Hans ehdotti erästä ratkaisua.
"Emmekö voi valjastaa hevosia vankkurien eteen?" kysyi hän. "Kaikki
viisi kykenisivät varmasti vetämään ne lähteelle."
"Mitä! Ja jättäisimmekö karjan jälkeemme", sanoi Hendrik. "Jollemme
mene niitä hakemaan, niin ne kaikki tuhoutuvat, ja sitten --"
"Voimme mennä niitä etsimään myöhemmin", vastasi Hans; "mutta eikö ole
parempi ensin kiiruhtaa edelleen lähteelle ja annettuamme hevosten
hiukan levätä palata härkiä hakemaan? Näihin aikoihin ne ovat jo
ehtineet kraalille. Onhan niillä siellä vettä joka tapauksessa, ja
pitäähän se ne hengissä, kunnes ehdimme sinne."
Hansin ehdottama menettely näytti kylläkin mahdolliselta. Se oli joka
tapauksessa paras suunnitelma, jota he saattoivat noudattaa; ja niinpä
he ryhtyivät oitis sitä toteuttamaan. Hevoset valjastettiin vankkurien
eteen parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi oli ajoneuvoissa
säilössä muutamia vanhoja hevosenvaljaita, ja ne otettiin esille ja
järjesteltiin parhaan mukaan.
Kaksi hevosta kiinnitettiin vehmaroon "aisahevosiksi"; kaksi muuta
soveliaan pituiseksi leikattuun vetohihnaan; ja viides hevonen
asetettiin eteen ohjaajaksi.
Kun kaikki oli valmista, nousi Swartboy jälleen etuarkulle, kokosi
ohjaksensa, paukautti piiskaansa ja pani valjakkonsa liikkeelle.
Kaikkien iloksi suunnattomat, raskaasti kuormitetut vankkurit lähtivät
paikoiltaan yhtä kevyesti kuin jos edessä olisi ollut täysi valjakko.
Van Bloom, Hendrik ja Hans kohottivat ilohuudon niiden kulkiessa heidän
ohitsensa ja pannen lehmän, lammaslauman ja vuohet liikkeeseen kulkivat
rivakasti perässä. Pikku Jan ja Trüey ajoivat yhä vankkureissa; mutta
muut matkasivat nyt jalan, osaksi koska heillä oli lauma ajettavana,
osaksi kun eivät tahtoneet lisätä hevosten kuormaa.
Kaikki he kärsivät suuresti janosta, mutta he olisivat kärsineet vielä
enemmän, jollei olisi ollut tuota kallisarvoista elukkaa, joka nyt
nopeasti asteli vankkurien jäljessä -- lehmää -- "vanhaa kreiviä",
kuten sitä nimitettiin. Se oli antanut useita litroja maitoa sekä
edellisenä iltana että sinä aamuna; ja tämä hyvään aikaan tullut
avustus oli tuottanut melkoista lievitystä matkailijoillemme.
Hevoset käyttäytyivät mainiosti. Huolimatta valjaittensa
epätäydellisyydestä ja sopimattomuudesta ne vetivät vankkureita kuin ei
olisi ainoatakaan hihnaa eikä solkea puuttunut. Ne näyttivät tietävän,
että niiden hyvä isäntä oli pulassa, ja olivat päättäneet vetää hänet
pois sieltä. Ehkäpä ne myöskin vainusivat lähdevettä edessänsä. Joka
tapauksessa, ennenkuin olivat montakaan tuntia olleet valjaissa, ne
vetivät vankkureita läpi soman pienen laakson, jota peitti vihreä,
niityn kaltainen nurmikko; ja kun vielä oli viisi minuuttia kulunut,
seisoivat ne pysäytettyinä viileän kristallisen lähteen lähistöllä.
Pian olivat kaikki juoneet mielin määrin ja tunsivat itsensä
virkistyneiksi. Hevoset laskettiin ruohikkoon ja muut elukat
päästettiin laitumelle. Hyvä tuli tehtiin lähelle lähdettä ja lampaan
neljännes keitettiin -- sitä matkailijat söivät päivälliseksi -- ja
sitten kaikki istuutuivat odottamaan, että hevoset tulisivat ravituiksi.
Kenttäkornetti, istuen yhdellä vankkurien arkuista, poltteli pitkää
piippuansa. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jollei olisi ollut yhtä
seikkaa -- karjan karkaamista.
Hän oli saapunut ihanalle laidunmaalle -- jonkinlaiseen villeillä
tasangoilla olevaan keitaaseen, jossa oli metsää, vettä ja ruohoa --
kaikkea, mitä "vee-buurin" sydän saattoi toivoa. Se ei näyttänyt olevan
kovinkaan laaja alue, mutta kyllin suuri elättämään karjaa useita
satoja päitä -- kylliksi hyvinkin melkoiselle karjatilalle. Se olisi
ihailtavasti vastannut hänen toiveitaan; ja jos hän olisi onnistunut
tuomaan sinne härkänsä ja karjansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut
itsensä hyvinkin onnelliseksi. Mutta ilman niitä, mitä hyödytti
mainio laidun? Mitä hän voisi sillä tehdä, kun ne eivät olleet sitä
käyttämässä? Ne olivat hänen rikkautensa -- ainakin hän oli toivonut
aikoinaan, että niiden lisääntyminen karttuisi varallisuudeksi.
Ne olivat kaikki erinomaista rotua; ja paitsi hänen kahtatoista
vetojuhtaansa ja yhtä tai kahta pitkäsarvista Bechuana-härkäänsä olivat
kaikki muut oivallisia nuoria lehmiä, joiden arveltiin pian kasvavan
suureksi laumaksi.
Hänen levottomuutensa eläinten tähden teki hänelle tietysti
mahdottomaksi nauttia hetkenkään rauhaa, kunnes hän pääsisi takaisin
niitä etsimään. Hän oli ottanut piippunsa esille vain kuluttaakseen
aikaa hevosten rouskutellessa ruohoa. Niin pian kuin niiden voimat
olisivat hiukan vahvistuneet, oli hänen aikomuksensa ottaa niistä kolme
vankinta ja ratsastaa takaisin kraalille Hendrikin ja Swartboyn kanssa.
Niin pian kuin hevoset siis olivat kunnossa ajoa varten jälleen,
otettiin ne kiinni ja satuloitiin, ja van Bloom, Hendrik ja Swartboy
nousivat selkään ja lähtivät, Hansin jäädessä leiristä huolta pitämään.
He ratsastivat vinhaa vauhtia päättäen matkata kaiken yötä ja, jos
mahdollista, ehtiä kraalille ennen aamua. Viimeisessä paikassa, missä
heidän matkansa varrella oli ruohoa, he riisuivat satulat ja antoivat
hevostensa levätä ja virkistyä. He olivat ottaneet mukaansa muutaman
viipaleen paahdettua lammasta, ja tällä kertaa he eivät olleet
unhottaneet täyttää kurpitsaleilejänsä vedellä -- jottei heidän jälleen
tarvitsisi kärsiä janoa. Tunnin pysähdyksen jälkeen he jatkoivat
matkaansa.
Oli jo tullut yö heidän saapuessaan siihen paikkaan, missä härät olivat
jättäneet heidät; mutta oli kirkas kuutamo, ja he saattoivat seurata
vankkurien pyöräin jälkiä, jotka selvästi huomasi kuunvalossa. Silloin
tällöin van Bloom käski, ollakseen asiasta varma, Swartboyn tutkia
jälkiä ja katsoa, oliko karja yhä kulkenut takaisin päin. Bushmannilla
ei ollut suurta vaivaa tähän vastatessaan. Hän hyppäsi satulastaan ja,
kumartuen maata kohti, vastasi viivyttelemättä. Ja joka kerran oli
vastaus myönteinen. Eläimet olivat varmasti menneet vanhaan kotiinsa
takaisin.
Van Bloom uskoi heidän ne varmasti löytävän sieltä, mutta tapaisivatko
he ne _elossa?_ Se kysymys teki hänet huolestuneeksi.
Elukat saivat vettä lähteestä, mutta ruokaa -- mistä? Palaakaan ne
eivät mistään löytäisi, ja eikö nälkä olisi ehtinyt jo tuhota niitä
kaikkia?
Päivä alkoi sarastaa, kun he saivat näkyviinsä entisen asuinpaikan.
Se tarjosi perin omituisen näyn. Ei yksikään noista kolmesta olisi
sitä tuntenut. Heinäsirkkani hävitysretken jälkeen se näytti vallan
muuttuneelta, mutta nyt siinä oli jotain muuta, mikä lisäsi sen
ulkomuodon omituisuutta. Näytti siltä kuin olisi rivi merkillisiä
esineitä asetettu katonharjalle ja kraalin seinämiä pitkin. Mitä
olivat nuo omituiset esineet, sillä rakennuksiin ne eivät varmastikaan
kuuluneet? Tämän kysymyksen teki van Bloom, osaksi itselleen, mutta
kyllin äänekkäästi, jotta toiset saattoivat sen kuulla.
"Vogles", (korppikotkia) vastasi Swartboy.
Varmasti siinä olikin rivi korppikotkia, jotka näkyivät istuvan pitkin
seiniä.
Näiden saastaisten lintujen näkeminen oli enemmän kuin pahaa
ennustavaa. Se täytti van Bloomin pelolla. Mitä ne siellä saattoivat
tehdä? Siellä lähellä täytyi olla haaskoja.
Seurue ratsasti edelleen. Päivä oli nyt valjennut, ja korppikotkat
olivat vilkkaassa puuhassa. Ne räpyttelivät synkeitä siipiänsä,
kohosivat seinämiltä ja iskivät alas eri paikkoihin talon ympärillä.
"Siellä täytyy varmasti olla haaskoja", mutisi van Bloom.
Siellä _oli_ haaskoja ja runsaasti. Kun ratsastajat lähestyivät,
nousivat korppikotkat ilmaan, ja parikymmentä puoliksi syötyä raatoa
näkyi maassa. Pitkistä, käyristä sarvista, jotka olivat jokaisen
haaskan vieressä, saattoi helposti sanoa, mihin eläinlajiin ne
kuuluivat. Näissä revityissä ja silvotuissa jätteissä van Bloom tunsi
kadonneen laumansa jäännökset!
Ei ainoatakaan ollut jäänyt henkiin. Siellä saattoi nähdä niiden
kaikkien jäännökset, sekä lehmien että härkien, maaten aitauksien
likellä ja läheisellä tasangolla -- kukin siellä, minne oli kaatunut.
Mutta miten ne olivat kaatuneet? Se oli salaisuus.
Varmastikaan ne eivät olleet voineet tuhoutua nälkään ja noin äkkiä.
Ne eivät olleet voineet kuolla janoon, sillä lähdehän pulppusi juuri
niiden vieressä. Korppikotkat eivät olleet niitä tappaneet! Mikä sitten?
Van Bloom ei tehnyt monia kysymyksiä. Hän ei jäänyt kauaksi
epävarmuuteen. Kun hän ja hänen toverinsa ratsastivat yli paikan,
selvisi arvoitus. Leijonien, hyeenoiden ja sakaalien jäljet selittivät
kaikki kylläkin. Suuri joukko näitä elukoita oli ollut paikalla.
Heinäsirkkojen muuton aiheuttama riistan niukkuus oli epäilemättä
tehnyt ne tavallista saaliinhimoisemmiksi, ja seuraus oli, että karja
joutui niiden uhriksi.
Missä ne olivat nyt? Aamun valo ja kenties talon näkeminen oli ne
karkoittanut. Mutta niiden jäljet olivat vallan tuoreet. Ne olivat
lähellä ja palaisivat varmasti jälleen seuraavana yönä.
Van Bloom tunsi voimakasta halua kostaa julmille pedoille ja toisissa
olosuhteissa olisi viipynyt saadakseen niitä ampua. Mutta juuri
silloin se olisi ollut typerä ja hyödytön teko. Heidän hevosensa eivät
saattaneet muuta kestää sinä yönä kuin matkan leirille; ja niinpä he
astumatta edes vanhaan taloon sisälle, juottivat elukkansa, täyttivät
kurpitsaleilinsä lähteestä ja raskain sydämin ratsastivat vielä kerran
pois kraalilta.