Kenttäkornetti nukkui varsin vähän. Levottomuus piti häntä valveilla.
Hän kääntelehti ja heittelehti ja ajatteli heinäsirkkoja. Toisin ajoin
hän nukahti ja uneksi heinäsirkoista, sirkoista ja kaikenlaisista
suurista pitkäsäärisistä, mulkosilmäisistä hyönteisistä. Hän oli
iloinen, kun ensi valonsäde tunkeutui hänen huoneensa pienen akkunan
läpi.
Hän hypähti pystyyn; ja pysyen tuskin alallaan pukeutuakseen hän
ryntäsi ulos taivasalle. Oli vielä pimeä, mutta hän ei halunnutkaan
nähdä tuulta. Hänen ei tarvinnut nykäistä höyhensulkaa tai pitää
hattuansa ylhäällä. Totuus oli liian selvä. Navakka tuuli puhalsi --
_lännestä!_
Puoliksi ymmällä hän juoksi kauemmaksi ollakseen asiasta varma. Hän
juoksi, kunnes selviytyi aidoista, jotka ympäröivät kraaleja ja
puutarhaa.
Hän pysähtyi ja tunnusteli ilmaa. Valitettavasti oli hänen ensi
vaikutelmansa oikea. Tuuli puhalsi suoraan lännestä -- suoraan
heinäsirkkaparvesta. Hän tunsi jo noista inhoittavista hyönteisistä
tulevaa hajua: ei ollut enää syytä epäillä.
Van Bloom palasi taloonsa apein mielin. Hänellä ei ollut enää toivon
rahtuakaan säästyä tuosta kauheasta vierailusta.
Hänen ensi ohjeensa oli, että kaikki talossa irrallaan olevat
liinavaatteet ja puvut piti koota ja pakata perhearkkuihin. Mitä!
Olisiko luultavaa, että heinäsirkat söisivät niitäkin?
Kyllä, todellakin -- sillä nämä kaikkinielevät elukat eivät ole
turhantarkkoja. Ne eivät näytä valikoivan mitään erikoisia kasveja.
Kirpeän tupakan lehdistä ne näyttävät pitävän yhtä paljon kuin maissin
makeista ja mehevistä. Ne nielevät pellava-, puuvilla-, vieläpä
flanellipalasiakin kuin ne olisivat kasvien pehmeitä vesoja. Kivet,
rauta ja kova puu ovat jotensakin ainoat esineet, jotka säästyvät
niiden raivoisalta pureksimiselta.
Van Bloom oli kuullut tästä, Hans oli siitä lukenut, ja Swartboy
vahvisti sen omasta kokemuksesta.
Siispä kaikki, mikä oli turmeltuvaa, pistettiin huolellisesti piiloon;
ja sitten valmistettiin murkina ja syötiin hiljaisuudessa.
Kaikkien kasvoilla kuvastui raskasmielisyys, koska hän, joka oli
kaikkien pää, oli hiljainen ja masentunut. Mikä muutos muutamassa
tunnissa! Vielä edellisenä iltana kenttäkornetti ja hänen pieni
perheensä nauttivat täysin onnestansa.
Oli vielä yksi toivo, vaikkakin heikko. Sataisiko kenties? Tai tulisiko
kylmä päivä?
Kummassakaan tapauksessa, sanoi Swartboy, eivät heinäsirkat voisi
kohota lentämään -- sillä ne eivät voi lentää kylmällä tai sateisella
säällä. Jos sattuisi kylmä tai kostea päivä, täytyisi niiden jäädä
paikoilleen, ja ehkäpä tuuli kääntyisi jälleen, ennenkuin ne
jatkaisivat lentoansa. Tulisipa rankkasade tai kylmä, pilvinen päivä!
Turha pyyntö, turha toive! Puoli tuntia sen jälkeen, kun aurinko nousi
afrikalaisessa loistossa, ja sen kuumat säteet vinosti valahtivat yli
nukkuvan joukon, lämmittäen hyönteiset eloon ja toimintaan, ne alkoivat
ryömiä, hypellä, ja sitten kuin yhdestä yllykkeestä lukemattomat joukot
nousivat ilmaan. Tuuli pakotti niitä siihen suuntaan, mihin se puhalsi
-- suoraan alttiiksiheitettyjä maissivainioita kohti.
Lentoon lähdettyänsä ne olivat vähemmässä kuin viidessä minuutissa
kraalilla ja laskeutuivat ympäröiville vainioille kymmenin tuhansin.
Hidasta oli niiden lento, hiljaista niiden laskeutuminen, ja alhaalla
olijoiden silmissä ne näyttivät tuiskuavalta mustalta lumelta, joka
putoili suurin höyhenenkevyin hiutalein. Muutamassa silmänräpäyksessä
ne peittivät maan kokonaan, kunnes jokainen maissinkorsi, joka kasvi
ja pensas kantoi satoja. Ulompana tasangollakin, niin kauas kuin silmä
kantoi, olivat laidunmaat paksulta niiden peitossa; ja kun suuri
muuttoparvi sitten kulki talosta itäänpäin, peittivät ne jälleen
auringon kehrän kuin pimennys.
Ne näyttivät liikkuvan määrättyjen välimatkojen päässä toistaan
ylempänä, jälkijoukot alituisesti lentäen eturintamaan ja sitten
pysähtyen syömään, kunnes näiden edelle vuorostaan tulivat toiset,
jotka olivat lentäneet niiden ylitse samalla tapaa.
Niiden siipien aiheuttama ääni ei ollut vähimmin ihmeellinen ilmiö; se
muistutti tasaista tuulenhenkeä, joka leikitteli puiden lehvissä, tai
vesirattaan ääntä.
Kaksi tuntia kesti ylimenoa. Enimmän osan aikaa van Bloom ja hänen
väkensä olivat pysytelleet sisällä ovet ja ikkunat kiinni. Näin he
menettelivät välttääkseen tuota epämiellyttävää tulvaa, sillä tuulen
ajamat elukat iskevät usein poskea vastaan niin voimakkaasti, että
se tekee kipeää. He eivät myöskään halunneet tallata epämieluisia
häiritsijöitä ja survoa niitä jalkojensa alle, kuten heidän olisi
täytynyt tehdä, jos olisivat liikkuneet ulkosalla, missä maa oli
paksulta niiden peitossa.
Myöskin sisään ryömi paljon hyönteisiä ovien ja ikkunoiden raoista,
ja ahnaasti ne nielivät kaikki kasvisaineet, joita sattui olemaan
lattialla.
Kun nuo kaksi tuntia olivat päättymäisillään, katsahti van Bloom ulos.
Sankin parvi oli kulkenut ohi. Aurinko paistoi jälleen; mutta mihin se
paistoi? Ei enää viheriöille vainioille eikä kukkaiseen puutarhaan.
Ei. Ympäri taloa, joka suunnalla, pohjoisessa, etelässä, idässä ja
lännessä, kohtasi silmää vain lohduton erämaa. Ei ruohonkortta, ei
lehteä näkynyt -- yksinpä kaarnakin oli kuorittu puista, jotka nyt
seisoivat kuin Luojan käden surkastuttamina. Jos tuli olisi hävittänyt
maata, ei se olisi voinut jättää sitä autiommaksi ja hyljätymmäksi. Ei
ollut jäljellä puutarhaa, ei maissi- tai tattarivainioita, ei ollut
jäljellä maatilaa -- kraali oli keskellä erämaata!
Sanat eivät voi kuvata kenttäkornetin mielenliikutusta sillä hetkellä.
Kynä ei voi kuvata hänen tuskaisia tunteitaan.
Moinen muutos kahdessa tunnissa! Hän saattoi tuskin luottaa
aisteihinsa -- hän saattoi tuskin uskoa sitä todeksi. Tiesihän hän,
että heinäsirkat söivät hänen maissinsa ja vehnänsä ja puutarhansa
vihannekset; mutta hänen mielikuvituksensa oli ollut vallan riittämätön
kuvittelemaan sitä äärimmäistä hävitystä, joka todella oli aikaansaatu.
Koko maisema oli muuttunut toiseksi -- ruohosta ei ollut puhettakaan
-- puut, joiden ihanoita lehviä tuulenhenki vain pari lyhyttä tuntia
sitten leyhytteli, olivat nyt lehdettömiä, pahemmin vahingoittuneita
kuin talvella. Itse maankamara näytti muuttaneen muotoa. Hän ei
olisi tuntenut tätä omaksi maatilakseen. Jos omistaja olisi ollut
poissa heinäsirkkojen muuton aikana ja lähestynyt saamatta tietoa
tapahtumasta, niin on hyvin luultavaa, ettei hän olisi tuntenut omaa
asuinpaikkaansa.
Rodulleen ominaisesta tyyneydestä luopumatta kenttäkornetti jäi
pitkäksi aikaa äänettömäksi ja liikkumattomaksi.
Hänen lapsensa keräytyivät lähelle ja katselivat -- nuoret sydämet
tuskaisesti sykkien. He eivät voineet täysin käsittää sitä vaikeata
asemaa, johon tämä tapaus oli heidät saattanut; ei heidän isänsäkään
sitä aluksi käsittänyt. Hän ajatteli ainoastaan hyvän satonsa
tuhoutuessa kärsimäänsä vahinkoa; ja jo tämäkin, ottaessamme huomioon
hänen eristetyn asemansa ja mahdottomuuden asiata auttaa, oli kylliksi
aiheuttamaan hänelle varsin suurta huolta.
"Mennyttä! Kaikki mennyttä!" huudahti hän murheellisella äänellä.
"Onnetar -- Onnetar -- jälleen olet julma!"
"Isä! Elä sure", sanoi pehmeä ääni; "olemmehan kaikki vielä elossa,
olemmehan täällä luonasi"; ja samalla pieni valkea käsi laskeutui hänen
olalleen. Se oli suloisen Trüeyn käsi.
Tuntui kuin olisi enkeli hänelle hymyillyt. Hän kohotti lapsen syliinsä
ja hellyyden puuskassa painoi hänet sydämelleen. Tuo sydän tunsi lohtua.
"Tuo minulle kirja", sanoi hän, puhutellen yhtä pojista.
Raamattu tuotiin -- sen jykevät kannet avattiin -- värssy valittiin --
ja kiitoslaulu kohosi keskellä erämaata.
Kirja suljettiin; ja muutamaksi hetkeksi kaikki polvistuivat rukoukseen.
Kun van Bloom nousi jälleen pystyyn ja katsahti ympärilleen, näytti
erämaa vielä kerran "iloitsevan ja kukoistavan kuin ruusu".
Sellaisia taikavoimia ovat alistuvaisuus ja nöyryys ihmissydämelle.