Se oli levottomuuden yö kenttäkornetin kraalissa. Jos tuuli kääntyisi
länteen; peittäisivät heinäsirkat varmasti hänen maansa aamulla, ja
seuraus olisi koko hänen satonsa täydellinen tuhoutuminen. Ehkäpä vielä
sitäkin pahempi. Ehkäpä koko ympäristön kasvullisuus -- viidenkymmenen
mailin laajuudelta tai enemmänkin -- tulisi hävitetyksi; ja kuinka
ruokittaisiin silloin karjaa? Ei olisi helppoa pelastaa edes elukoiden
henkeä. Kenties ne menehtyisivät, ennenkuin hän voisi ajaa ne jollekin
toiselle laitumelle.
Sellainen ei ollut ollenkaan tavatonta tai epäiltävää. Kap-maan
historiassa usea buuri oli menettänyt laumansa juuri tällä tavalla.
Eipä ihmekään, että kenttäkornetin kraalissa sinä yönä vallitsi
levottomuus.
Tuon tuostakin van Bloom pistäytyi ulos saadakseen selville, oliko
tuulensuunnassa mitään muutosta havaittavissa. Hän ei voinut mitään
sellaista huomata myöhäiseen yöhön saakka. Lauhkea tuuli puhalsi
yhä pohjoisesta -- suuresta Kalaharin erämaasta, josta heinäsirkat
epäilemättä olivat tulleet. Oli kirkas kuutamo ja valo kumotti yli
hyönteisten joukon, joka tummana peitti lakeuden. Saattoi kuulla
leijonan karjunnan sekoittuvan sakaalin räikeään kirkunaan ja hyeenan
vimmattuun nauruun. Kaikki nämä pedot ja monet muut nauttivat
yltäkylläisestä ateriasta.
Kun tuulensuunnassa ei havaittu muutosta, kävi van Bloom
levollisemmaksi, ja kaikki keskustelivat vapaasti heinäsirkoista.
Swartboylla oli johtava asema tässä keskustelussa, koska hän tunsi
aiheen paremmin kuin kukaan toisista. Se ei ollut lähimainkaan
ensimäinen hänen näkemänsä heinäsirkkojen muuttoretki, ja monta
bushelia hän oli niitä syönyt. Olihan siis luonnollista otaksua, että
hän tiesi niistä aika paljon.
Hän ei kuitenkaan tiennyt mistä ne tulivat. Sitä miettimällä ei
Swartboy ollut koskaan itseään vaivannut. Oppinut Hans antoi selityksen
niiden alkuperästä.
"Ne tulevat erämaasta", sanoi hän. "Munat, joista ne syntyvät,
lasketaan hiekkaan tai tomuun; siinä ne ovat, kunnes tulee sade ja
saa ruohon puhkeamaan. Silloin heinäsirkat kuoriutuvat ulos ja ensi
kehitysasteella niitä elättää tämä ruoho. Kun se on loppuunkulutettu,
on niiden pakko lähteä ruoanhakuun. Siitä johtuvat nämä muutot, kuten
niitä nimitetään."
Tämä tulkinta näytti kylläkin selvältä.
"Minä olen kuullut", sanoi Hendrik, "maanviljelijöistä, jotka
sytyttävät tulia viljapeltojensa ympäri pysyttääkseen heinäsirkat
loitolla. En voi ymmärtää, kuinka tuli voisi pysyttää poissa -- en,
vaikkapa yhtämittainen tulimuuri tehtäisiin vainion ympäri. Näillä
elukoillahan on siivet, ja ne voisivat helposti lentää rovioiden
ylitse."
"Tulet", vastasi Hans, "sytytetään, jotta sauhu estäisi niitä
tulemasta; mutta ne heinäsirkat, joita näillä kertomuksilla
tavallisesti tarkoitetaan, ovat siivettömiä; niillä onkin nimenä
_voetgangers_ (jalankulkijat). Ne ovat oikeastaan näiden heinäsirkkojen
_toukkia_, ennenkuin ne ovat saaneet siipensä. Niilläkin on muuttonsa,
jotka usein ovat vielä tuhoatuottavampia kuin täydellisten hyönteisten,
joita me täällä näemme. Ne etenevät maata pitkin ryömimällä ja
loikkimalla kuin tavalliset heinäsirkat -- sillä nehän ovat samaa
lajia. Ne jatkavat yhä samaan suuntaan, ikäänkuin vaisto ohjaisi niitä
noudattamaan erikoista tietä. Ottamatta lukuun merta tai jotakin
leveätä, vuolasta jokea, mikään ei voi keskeyttää niiden kulkua
eteenpäin. Pienten virtojen yli ne voivat uida ja suurempienkin, jos
niiden juoksu on hidas; ne voivat kiivetä muurien ja talojen yli -- yli
savutorvienkin -- mennen suoraan niiden poikki; ja samassa hetkessä,
kun ne pääsevät jonkun esteen toiselle puolen, ne jatkavat suoraan
eteenpäin entiseen suuntaan.
"Koettaessaan mennä vuolaiden jokien poikki niitä hukkuu äärettömiä
joukkoja ja kulkeutuu mereen. Jos on puheena vain pieni muutto,
pysyttävät maanviljelijät toisinaan ne loitolla tulien avulla, kuten
kuulitte. Jos taas ilmestyy suuria määriä, eivät tuletkaan mitään
hyödytä."
"Mutta kuinka niin, veliseni?" kysyi Hendrik. "Ymmärrän kyllä, että
tulet voivat pysäyttää sen lajin, josta puhut, koska sanot niiden
olevan siivettömiä. Mutta jos ne sellaisia ovat, kuinka ne pääsevät
tulien lävitse? Hypätenkö?"
"Ei, ei niin", vastasi Hans. "Tulet tehdään siinä suhteessa liian
leveiksi ja suuriksi."
"Kuinka sitten, veli hyvä?" kysyi Hendrik. "Olen aivan ihmeissäni."
"Niin minäkin", sanoi pikku Jan.
"Ja minä", lisäsi Trüey.
"Niin, nähkääs", jatkoi Hans, "miljoonia hyönteisiä ryömii tuliin ja
sammuttaa ne".
"Oho!" huusivat kaikki kummastuksissaan. "Kuinka? Eivätkö ne pala?"
"Tietysti", vastasi Hans. "Ne kärventyvät ja kuolevat -- niitä
palaa lukemattomia joukkoja. Mutta niiden ruumiit kasaantuessaan
paksulta tuleen tukahuttavat sen. Suuren parven ensi joukot joutuvat
siten uhreiksi, ja toiset kulkevat turvallisesti näin muodostuneen
polttouhrin ylitse. Tästä näette, etteivät tuletkaan voi pysäyttää
heinäsirkkojen kulkua, kun niitä on paljon.
"Useissa Afrikan osissa, missä alkuasukkaat viljelevät maata ja
sattuvat huomaamaan näiden hyönteisten muuttavan ja suuntaavan
kulkunsa heidän vainioitansa ja puutarhojansa kohden, syntyy heidän
keskuudessaan silloin heti hurja pelästys. He tietävät tulevansa
varmasti menettämään viljansa ja tämän tähden pelkäävät heinäsirkkojen
vierailua kuin maanjäristystä tai jotakin muuta suurta onnettomuutta."
"Voimme hyvin ymmärtää heidän tunteensa, sellaista sattuu", huomautti
Hendrik merkitsevin katsein.
"Lentävät heinäsirkat", jatkoi Hans, "näyttävät vähemmän seuraavan
määrättyä suuntaa kuin niiden toukat. Edellisiä näkyy tuuli ohjaavan.
Usein se vie ne kaikki mereen, jossa niitä tuhoutuu suunnattomat
joukot. Muutamissa osissa rannikkoa on löydetty niiden aaltojen
takaisin huuhtomia ruumiita uskomattomia määriä. Eräässä paikassa
heitti vesi niitä rannalle, kunnes niitä oli läjääntyneinä neljä
jalkaa korkeaksi harjanteeksi viidenkymmenen mailin pituudelta!
Useat tunnetut matkailijat ovat vakuuttaneet haihtumisen tällaisesta
ainejoukosta saastuttaneen ilmaa niin laajalti, että se tunnettiin
sadan viidenkymmenen mailin päähän sisämaassa."
"Hei!" huudahti pikku Jan. "Enpä luullut, että kellään olisi niin
tarkkaa nenää!"
Pikku Janin huomautusta seurasi yleinen nauru. Van Bloom ei yhtynyt
toisten iloisuuteen. Hän oli liian vakavalla mielellä juuri silloin.
"Isä", kysyi pikku Trüey huomatessaan, ettei hänen isänsä nauranut, ja
aikoen vetää hänet mukaan keskusteluun. "Isä! olivatko ne samaa lajia
heinäsirkkoja, joita Johannes Kastaja söi erämaassa? Raamattuhan sanoo,
että hänen ruokanansa olivat heinäsirkat ja metsän hunaja."
"Luulen näiden olevan samoja", vastasi isä.
"Minä uskon, isä", liittyi Hans vaatimattomasti puheeseen, "etteivät
nämä ole aivan samoja, mutta läheistä sukua. Raamatun heinäsirkat
olivat oikeata _Gryllus migratorius_-lajia, ja erilaisia kuin
Etelä-Afrikan, vaikkakin hyvin samanlaisia tavoiltaan. Mutta",
jatkoi hän, "muutamat kirjoittajat epäilevät tuota kohtaa kokonaan.
Abessinialaiset sanovat, että Johanneksen ravintona oli akasiapuun
[engl. kielessä locust = heinäsirkka; locust tree = akasiapuu. Suom.
muist.] hedelmiä eikä hyönteisiä."
"Mikä sinun oma mielipiteesi on, Hans?" kysyi Hendrik, jolla oli suuri
luottamus veljensä kirjatietoihin.
"No, minun mielestäni", vastasi Hans, "ei sitä tarvitse kysyäkään.
On vain sanan merkityksen vääristämistä otaksua, että Johannes söi
akasiapuun hedelmiä eikä hyönteisiä. Olen varmasti sitä mieltä, että
viimemainittuja tarkoitetaan raamatussa; ja mikä saattaa minut niin
uskomaan, on se, että näitä kahta ruokalajia, 'heinäsirkkoja ja
metsän hunajaa', usein käytetään yhdessä, niinkuin ne nykyäänkin ovat
elatuksena monilla heimoilla, jotka ovat erämaan vapaita kansalaisia.
Sitäpaitsi on meillä hyviä todisteita siitä, että kumpiakin käyttivät
erämaan kansat ravintonaan raamatun aikoina. On sentähden vain
luonnollista otaksua, että Johannes, ollessaan erämaassa, oli pakotettu
nauttimaan tätä ravintoa, aivan kuten moni matkustaja nykyaikana on
syönyt sitä kulkiessaan halki erämaiden, jotka ympäröivät meitä täällä
Etelä-Afrikassa.
"Olen lukenut monta heinäsirkkoja koskevaa kirjaa", jatkoi Hans; "ja
kun nyt raamattu on tullut mainituksi, täytyy minun sanoa, että minä
puolestani en tunne näistä hyönteisistä ainoatakaan kertomusta, joka
olisi niin todenperäinen ja kaunis kuin itse raamatussa. Luenko sen,
isä?"
"Kaikin mokomin, poikaseni", sanoi kenttäkornetti, hyvillään poikansa
esittämästä pyynnöstä ja keskustelun suunnasta.
Pikku Trüey juoksi sisempään huoneeseen ja toi suunnattoman nidoksen,
joka oli nidottu vuohennahkakansiin ja jonka kiinnipitiminä oli
pari vankkaa messinkihakaa. Se oli perheraamattu; ja salli minun
tässä huomauttaa, että samanlainen kirja on melkein jokaisen buurin
talossa, sillä nämä hollantilaiset siirtolaiset ovat protestanttista
ja raamattua rakastavaa väkeä -- jopa siihen määrin, etteivät pidä
minään taivaltaa sataa mailia _neljä kertaa vuodessa_, käydäkseen
"_nacht-maalilla_" eli pyhällä ehtoollisella. Mitä siitä arvelet?
Hans avasi kirjan ja ryhtyi heti käsiksi profeetta Joelin kirjaan.
Helppoudesta, jolla hän löysi kohdan, huomasi hänen nähtävästi hyvin
tuntevan kirjan, jota hän piteli käsissään.
Hän luki seuraavaa:
"Pimeyden ja sumun päivä, pilven ja synkeyden päivä; niinkuin
aamurusko levitettynä vuorten yli tulee lukuisa ja väkevä kansa, jonka
vertaista ei ole ollut ijankaikkisesta asti eikä sen jälkeen enää
tule ijankaikkiseen aikaan saakka. Sen edellä kuluttaa tuli, ja sen
takana korventaa liekki; niinkuin Eedenin tarha on maa sen edellä,
vaan sen takana kuin autio korpi, eikä mikään siltä säästy. Sen muoto
on niinkuin hevosten muoto, ja ne karkaavat niinkuin ratsut. Niinkuin
ratsasten ratina vuorten huipuilla, niin ne hyppelevät, niinkuin tulen
liekin kohina, joka kuluttaa kulon, niinkuin väkevä kansa, valmis
sotaan." "Sen edessä vapisee maa, ja taivaat tärisevät; aurinko ja
kuu pimenevät, ja tähdet kadottavat valonsa." "Kuinka karja huokaa,
karjalaumat hämmästyvät! sillä ei heillä laidunta ole, lammaslaumatkin
nääntyvät."
Vieläpä yksinkertainen Swartboykin saattoi tajuta tämän kuvauksen
runollisen kauneuden.
Mutta Swartboylla oli paljon sanottavaa heinäsirkoista, kuten
innoitetulla Joelillakin.
Näin puhui Swartboy:
"Bushman ei pelätä springhaan. Bushmanil ei puutarha -- ei maissi
-- ei tattari -- ei jotakin springhaanil syötäväks. Bushman itte
syö heinäsirkka -- hän tulla lihavaks heinäsirkoist. Kaikki syödä
springhaanit -- kaikki tulla lihavaks heinäsirkka-aikaan. Eläköön
springhaan!"
Nämä Swartboyn huomautukset olivat kylläkin tosia. Heinäsirkkoja syövät
melkein kaikki Etelä-Afrikassa tunnetut eläinlajit. Eivät ainoastaan
_raatelijat_ niitä halukkaasti ahmi, vaan myöskin metsänriistana
käytetyt eläimet ja linnut -- kuten antiloopit, peltokanat, helmikanat,
kanakurjet ja, ihmeellistä sanoakin, eläinten jättiläinen -- suunnaton
elefantti -- kulkee maileja saavuttaakseen heinäsirkkojen muuttoparven.
Kesy siipikarja, lampaat, hevoset ja koirat ahmivat niitä yhtä suurella
halulla. Vielä eräs omituinen tosiseikka -- heinäsirkat syövät
toisiansa. Jos joku niistä vahingoittuu, niin että se estyy etenemistä,
käyvät toiset heti sen kimppuun ja syövät sen.
Bushmannit ja muut Afrikan alkuasukkaat käyttävät, valmistaakseen
heinäsirkat syötäviksi, jonkinlaista ruoanlaittotemppua; ja koko illan
Swartboy oli puuhannut valmistaakseen tuon säkillisen, jonka oli
kerännyt. Hän "keitti" ne näin:
Ensin hän keitti tai oikeastaan _höyrytti_ ne, sillä ainoastaan
hiukkasen vettä pantiin pataan. Sitä kesti kaksi tuntia. Silloin
ne otettiin padasta ja niiden annettiin kuivaa; sen jälkeen niitä
pudisteltiin pannussa, kunnes kaikki sääret ja siivet irtautuivat
ruumiista. Puhdistamistoimitus, jolloin Swartboyn paksut huulet olivat
viskaimena, suoritettiin sitten, ja niin päästiin sääristä ja siivistä.
Silloin olivat heinäsirkat valmiita nautittaviksi.
Hiukan suolaa vain tarvittiin antamaan niille enemmän makua, kun kaikki
läsnäolevat maistoivat niitä, ja jotkut lapsista niistä pitivätkin.
Useiden mielestä ovat näin valmistetut heinäsirkat meriäyriäisten
veroisia.
Kun ne ovat aivan kuivia, survotaan ne toisinaan jonkinlaiseksi
jauheeksi, ja siitä tehdään eräänlaista sekoitusta lisäämällä vettä
joukkoon.
Ne kestävät pitkät ajat, kun ovat hyvin kuivatuita; ja usein ne ovat
ainoa ruokavarasto, johon köyhemmät alkuasukkaat voivat turvautua
kokonaisena kulutuskautena.
Monien heimojen kesken -- erityisesti niiden, jotka eivät ole maata
viljeleviä -- heinäsirkkojen tulo on riemun lähde. Nämä ihmiset menevät
säkkeineen ja useinpa kuormajuhtineen keräämään ja tuomaan niitä
kyliinsä; ja silloin niitä kootaan ja pannaan varastoon suunnattomat
kasat, samalla tapaa kuin viljaa.
Näistä asioista jutellessa kului ilta, kunnes oli aika laskeutua
makuulle. Kenttäkornetti meni ulos vielä kerran tarkastamaan tuulta; ja
sitten pienen kraalin ovi suljettiin, ja perhe kävi levolle.