TÄHDET.

1.

Seisoin yksin hiljaisessa talvi-yössä. Näin maailmoiden äärettömyyden

kuin korkean tähtiteltan kaartuvan ylitseni.

Äänetön hartaus täytti minut. Ei pelko eikä vavistus, vaan pyhä,

rajaton kunnioitus ja kiitollisuus kaiken sen suuren ja ijäisen edessä,

jota tunsin olevani kutsuttu aavistamaan, vaikka en ehkä valittu

tajuamaan tai kenellekään muulle tajuttavaksi tekemään.

Siksi huokasi sieluni kohti korkeutta:

--Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää _Hänestä_,

joka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?

Vyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta

sydämestäni:

--Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa

itsessään tuntemaan.

Eikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.

Se vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille

sielustani kuin tuskan ähkynällä:

--Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo

tehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun

vapautusta?

Antoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon

pulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi

minuuteni:

--Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja

silmät nähdä sitä havaitakseen.

Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut

moneksi pitkäksi tuokioksi.

2.

Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki,

mitä nyt liikkui sielussani.

Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö,

koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä

talvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani

korkeimpaan olentoon?

Eikö se ollut tuiki naurettavaa?

Olihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän

ollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta

korkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt

maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla

valollaan.

Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä

jotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa

maailmankaikkeudesta etsimään?

Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen

kuparikellon korvissani kumahtelevan?

Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä

tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan

pyrkinyt Totuuteen.

Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.

Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet

sanoiksi sielussani:

--Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä

olet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut

Häntä, totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus

Hänen henkensä liikkuvan lähelläsi.

Tietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen

minuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen elämänikin

eikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan katoaa, tai

kupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.

Olihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan

itse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta,

jonka vaatimisesta--tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä--vasta

seurasivat kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.

Niin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella

tiellä, jolle tunsin astuvani.

Tahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää

taikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani,

enkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan

siihen.

Lupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.

Vannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton

totuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse

havainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä

väistyisi sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän

aineellisen hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä

vähemmän heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen

onnensa tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä

taikka tulevaisessa elämässä!

Säikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä

pitämään?

Mutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.

Ja niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan

kasvojen edessä:

--Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös

jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin

ohimennen.

Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.

Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan

muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei

ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä

havaintoani sumentaneet.

Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät

immet minun kätkyelläni istuneet.

Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.

Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken

katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on.

Niin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.

Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.

Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona,

harhanäkynä.

Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se

olit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi

eloni tietä valaisemaan?

Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille

täysin tiettäväksi?--

Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä,

joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien

aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:

--_Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä_.

Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon

heinänkorren musertaa.

3.

En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista

paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.

Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki

tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti

suutuin ja häpesin itseäni.

Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.

--Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en

taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten

oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan _Hänen_ arvoitustaan ja

_Hänen_ henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on

Hänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?

Minä, _minä_, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan

jumalaa! Sehän on hullunkurista.

Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan,

vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja

minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen

nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon,

turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!

Eihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen rajattomuutensa ja

minun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.

Ja _jos_ minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan,

mitä tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä?

Jaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion,

edes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon

ympäri matkatakseen?

Eikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja

musertamaan?

Enkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti

mieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti

murtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä

silmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?

Ja eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta

pienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?

Minua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua,

jonka päätä huimaa jo ensimmäinen Eiffel-torni!

Ja kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu

saattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli

voi ylhäisintä kuvitella.

Tähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä

teille yhden kysymyksen:

Kuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin

se, jonka tässä näette?

Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:

--Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.

--Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.

--Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja

niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut

loistollaan sokaisemaan.

Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.

--Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on?

Mistä löydän Hänet?

Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:

--Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen

henkensä katse on kannattanut.

Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.

4.

Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.

Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin

täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.

--Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa

melkein kuin käden kuroteltavissa!

Kuka sitten?

Hän, _Hän_, Jumala! Hän, _Hän_, ijäinen, Hän, ääretön, Hän,

ihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka

avulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään

muuta ihmettä enää!

Sillä _tiedänhän_ minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin

päivänselvää, missä _minä_ olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!

Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:

--Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.

Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan

järkähtäneet.

Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:

--Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.

Niinkö? Sitäkö se olikin vain?

Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut

haltioitua muuta kuin runoilijana.

Siis vain sitä tavallista!

Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä

tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka

kuului melkein kuin minun ammattiini.

Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.

Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja

estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret

maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista

ratkaisua.

Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut

sille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin

olla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri

varjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja

kärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään

mielikuvituksessa.

Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja

kaihomieltä.

Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän

se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.

Eihän se ollut _Hän_, vaan _Minä_!

Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli

kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään

korkeamman elävän hengen läheisyyttä.

Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä.

Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain

itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.

Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.

Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta

tapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!

Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:

--Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä

tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?

Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:

--Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa

tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.

Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.

Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista

samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin

yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.

Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.

5.

--Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se

voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja,

joita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.

Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni

tutkiakin, minä en tiennyt sitä.

--Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä

nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä

kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.

Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet

sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.

Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa

samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.

Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon

poika.

Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?

Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.

Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut

vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.

Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?

--Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se

Jumala, _minun_ Jumalani?

Vai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa,

jota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet aurinkoa?

Minun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan.

Vain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.

Ja oppia Häntä oikein palvelemaan.

Sillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä

polvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat

ja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.

Mutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö vain

niiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten ajatukset ja

mietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään?--

Tunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.

Monelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en

tältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon

heidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä, missä

nyt itse olin.

Mitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä

suhtautua Häneen, miten palvella Häntä?

Ja mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka pohjalta he

toimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä jaksoivat elää

maailmassa?

Vai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain

tyhjän varassa ja sattumalta?

Päätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös

omaan ymmärrykseeni Jumalasta.

Jätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.