Mäntyvaaran talo sijaitsee korkean vaaran huipulla, josta on laaja ja
vaihteleva näkyala. Sinne näkyy vesiä joka suunnalta, mistä isompia,
mistä pienempiä, järviä, lampia ja virtoja vuorottain. Ensimmäiseksi
sattuu katsojan silmiin iso lahtirikas Muikkujärvi, jonka kimaltelevat
veet ympäröivät Mäntyvaaraa usealta taholta, jättäen sen suurelle
niemelle. Muikkujärven isoimmat selät aukenevat pohjoiseen päin ja
täällä järvi tekee kaarrelmia moneen suuntaan, katoaa milloin vahvaa
metsää kasvavien törmien, milloin korkeiden kalliovaarain taakse,
joiden välistä se näyttäytyy monessa osassa, ikäänkuin monena eri
järvenä. Mäntyvaarasta länteen päin on talon nuottaranta. Se on ison
selän varrella, jonka eteläpäähän yhtyy pitkä, itään päin kääntyvä
Hoikkalahti ja jonka läntisellä rannalla silmä helposti voi eroittaa
Peltolan viljavat vainiot.
Seudut ovat täällä harvasti asuttuja. Ainoastaan vesien rannoilla
näkyy tuon tuostakin viljelty seutu ja siellä täällä vaarojen huipulla
kohoaa milloin yksi, milloin kaksi taloa, välistä pieni kyläkin. Mutta
koko Mäntyvaaralla on ainoastaan yksi talo ja tästä on likimmäinen
neljänneksen päässä.
Mäntyvaaraan näkyvien vesien takana kohoaa vaara vaaran, ylänkö ylängön
vieressä, jotka ovat sitä korkeammat, kuta kau'empaa ne näkyvät,
Etimmäiset vaarat siintävät hyvin kaukaa, kuvastuvat taivaan reunaa
vasten ikäänkuin savuvuoret, ylenevät kaarevasti vaalean sinisinä.
Mäntyvaarassa asuu vanha Iikka isäntä joukkoineen. Isäntä ja emäntä
ovat molemmat jo yli kuudenkymmenen vuoden vanhat. Heidän lapsensa ovat
kaikki täysikasvuisia ja näistä on kaksi naimisissa. Antilla on vaimona
Anni ja heillä on kolme lasta, Junnu, Anni ja Antti. Toinen veljeksistä
Lauri on naimisissa Tiinan kanssa, joka on jotenkin pullearuumiinen.
Heidän lapsensa Heikki ja Elsa näyttävät perineen äitinsä ruumiillisia
etuja. Mäntyvaaran isännän nuorin lapsi Kaisu on noin kahdenkymmenen
vuoden vanha tyttö, punaposkinen ja luonnoltaan iloinen, veljiään
paljon hilpeämpi.
Kesäisinä iltoina katselee usein Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalta
järvelle, katselee, eikö järven aaltoeleminen ala hiljetä, eikö tule
nuottailmaa; ja jos järvi tyyntyy rasvatyyneeksi, silloin hän keräilee
väkeään nuotalle, lähteäkseen muikun vetoon.
Muuanna lämpimänä päivänä kesäkuussa iltapuoleen seisoo Mäntyvaaran
isäntä talonsa pihalla, katselee, tähystää järvelle, joka hiljalleen
läikyttääpi aaltojaan, vaan tuulen hiljetessä tyyntyy tyyntymistään.
Oli tuullut aika lailla aamusta asti, vaan puolelta päivin oli tuuli
ruvennut asettumaan, ja nytpä ei tuulen henki isosti tunnukaan.
Sen vuoksi isäntä hyvillä mielin arvelee, että nuottailtapa taitaa
tullakin; ja kun emäntä sattuu pihalle, niin hän sanoo sille:
"tyyntyvän näyttää. Nuotalle saadaan lähteä."
"Nuottailtapa tulee", vastaa emäntä järvelle katsellen, "ja jopa tuo
olisikin keitto tarpeen, sillä entiset varat ovat lopussa. Ei ole
muikun päätäkään talossa, eikä ole paljon leipääkään eikä jauhoja."
"No, annahan kun tästä nuotalle joudutaan, niin eiköhän mahtaisi
sattua hyvä parvi apajaan! Päivän kun tuulee ja sitten tyyntyy, niin
silloinhan muikku näkyy."
"Mitäpä jos näkyykin! Huonostipa meidän kuitenkin on aina kaloja saatu."
"No, ei ole silloin enempää sallittu; eihän järvi joka kerralla kaloja
anna; vaan toisinaan se taas antaa paljonkin, kun niin on sallittu."
"Ketä niitä lähtisi nuotalle?"
"Olihan puhe Antin ja Laurin kanssa heidän haudalle lähtiessään, että,
jos ei ilma estä, illalla lähetään nuotalle. He kun tulevat ja minä,
niin siinähän on jo kolme. Kaisu tulkoon neljänneksi! Meneppä sanomaan
hänelle, että laittautuu nuotalle, sillä tuoltapa nuo jo Antti ja Lauri
tulevat."
Kun nyt Antti ja Lauri ovat tervahaudalta palanneet, niin hankkiutaan
nuotalle lähtemään. Kotiin jäävät emäntä, Anni ja Tiina lapsia
hoitamaan ja lehmiä lypsämään. Antti ja Lauri ottavat kumpikin
konttinsa selkään ja samoin isäntäkin, arvellen, että "onpahan varalla,
jos toiset vähäksi käyvät". Kaisu ajattelee, että mahtuvat kai ne
kalat kolmeen konttiin, eikä siis ota mitään mukaansa. Niin lähtevät
he kaikki neljä peräkanaa rantaan päin astumaan, Antti edellä, sitten
Lauri ja hänen jälissään isäntä, vaan jälimmäisenä astua kippasee Kaisu.
Neljännes on matkaa rantaan. Sinne vievä polkutie alenee ensin
tasaisesti Mäntyvaaran peltojen poikki, laskeutuu sitten jyrkästi
vaaraa alas, vaan sitten se taas verkalleen alenee alenemistaan suolle
asti. Mänty männyn, kuusi kuusen vieressä kohoaa molemmin puolin
tietä. Täällä ei ole tervamiehen kirves vielä metsää hävittänyt, sillä
tervaspuut otetaan kaikki toiselta suunnalta, missä nytkin on kolopuita
kosolta.
Mäntyvaaran miehet astuvat äänettöminä, aina yhtä tasaisessa kulussa,
tietä pitkin Mäntyvaaraa alaspäin, ja heidän jälissään käyskentelee
Kaisu milloin hitaammin, milloin nopeammin, kuunnellen siellä
täällä metsässä visertelevien lintusten laulusäveleitä ja joskus
itsekin jotain laulukappaletta hyrräillen. Kuta alemmas nuottamiehet
laskeutuvat, sitä tihjemmäksi tulee metsä, joka lopulta muuttuu
vahvaksi kuusikoksi. Kun he tulevat suon laidalle, on siellä molemmin
puolin tietä, mutta etenkin vasemmalla puolella, korkea, tiheä ja
synkkä kuusimetsä, joka ulottuu kauas suon laitaa pitkin.
"Tuossa olisi metsän kuninkaalla hyvä olopaikka", sanoo isäntä
tiheikköön viitaten. "Kun se vaan sattuisi näille seuduille tulemaan."
"Niinpä kyllä", myöntää Lauri. "Vaan se toki on hyvä, ettei sitä
vuosikymmeniin ole kuulunut näillä seuduilla."
"Eihän sitä ole kuulunut", lausuu Antti, "vaan saattaisihan sattua,
että se joskus tännekin tulee, kun se lähikylissäkin kuuluu useammin
näyttäytyvän kuin ennen."
"Kunpahan tulisikin!" toivottelee Kaisu.
"Miksikä sen tulla pitäisi?" kyselee isäntä.
"No, olisihan somaa joskus saada karhun lihaa maistella."
"Kuuleppa kummaa! Luuletko sinä, että sen vuoksi metsän pedon lihaa
saat, jos peto maille tulee?"
"No, eihän sitä mikään estäne saamasta, jos joku teistä ampuu pedon sen
näille seuduille tultua."
"Sinä siis luulet, että siltä on yhtä helppo henki ottaa kuin
esimerkiksi linnulta?"
"No, tottahan ampumalla on yhtä helppo henki ottaa siltä kuin muiltakin
eläviltä."
"Älä luule, että se niin helposti antaa itseänsä pettää", saapi
sanoakseen Lauri. "Kyllä se on siksi viisas, että se tietää varoa
pyssymiestä."
"Vaan pyssylläpähän niitä kuitenkin tapetaan", inttää Kaisu.
"Se on kyllä tosi", selittää isäntä, "että pyssy on tavallisin
surma-ase semmoisessa tapossa. Mutta se on kuitenkin harvinainen
tapaus, että jollekin onnistuu kaataa metsän kuningas. Eipä ole
lähikylissäkään viime vuosina mesikämmenen peijaita vietetty, vaikka
siellä kyllä metsä useinkin on liikkeessä."
Nuottamiehet olivat jo tulleet tiheikön sivu ja astuvat nyt vanhoja
porrasremuja myöten suon poikki. Sieltä tie lähtee taas kohoamaan,
kunnes se korkean törmän päältä taas laskeupi järvelle asti.
Mäntyvaaralaiset, jätettyään konttinsa rannalle, työntävät veneet
vesille. Toiseen veneeseen asettuvat isäntä ja Kaisu, toiseen taas
Antti ja Lauri. Veneet käännetään heti ulkuja vasten, ja Kaisu sekä
Lauri pitelevät ulkupuista kiinni, sill'aikaa kun isäntä ja Antti
lappavat nuottaa veneisiin. Kukon ottaa isäntä itse veneeseensä ja
sitoo nuotan perän kiinni. Ja niin lähdetään, veneet rinnatusten,
soutelemaan kotilahtea, joka rasvatyyneenä kimaltelee auringon
paisteessa. Siellä sitten katsellaan, eikö muikku rupea näkymään,
katsellaan milloin rannan puolelle, milloin selälle, joka on aivan
tyyntynyt sekin. Jo ovat soutajat soutonsa heittäneet ja omassa
varassaan kelluvat veden pinnalla veneet, joista kahdeksan tarkkaavaa
silmää tähystelee tyyntä pintaa, muikkuparvea etsien, ja isäntä
useinkin veneensä perässä nousee seisalleen, paremmin nähdäkseen. Ja
tuolla etäällä selällä näkyy kyllä kalan liikettä. Siellä milloin
siika tavottaa perhosta, milloin hauki porahtaa, milloin lohi hypätä
loiskahtaa. Ja jopa näkyy siellä muikkuparviakin monessa kohti; vaan
nepä eivät ole saatavissa. Jopa pistäikse veneittenkin likellä muuan
parvi, vaan kaukana on rannasta sekin.
"Ka, tuossahan tuo on parvi", huutaa Kaisu parven huomattuaan.
"Siinäpähän on", huomaa isäntäkin.
"Kaukanapa tuo on", sanoo Antti.
"Annahan kun se maatuu", virkkoo isäntä levollisena, "niin meillä on
keitto tiedossa."
"Tuonnehan tuo siirtyy syrjään."
"Kyllä se siitä vielä maatuu."
"Ka, jopahan tekee kierroksen maahan päin", huomaa Kaisu.
"Vaan nytpä tuota ei näykään", tietää Lauri.
"Kyllä se vielä kohoopi näkyviin", vakuuttaa isäntä. "Vaan soudetaanpa
kierros tuonne selälle, ett'ei pääsisi parvi ulkoutumaan."
Niinpä tehdään pieni mutka selälle päin ja aletaan taas tähystää parvea
maan puolelta.
"Täältäpä tuo näkyy veneen kohdalla", huomaa Kaisu.
"No, nytpä tuo alkaa maatua", näkee isäntä.
"Kohtapa siihen saattaa potkea", arvelee Lauri.
"Vielä tässä on syvyyttä liiaksi", tietää Antti.
"Vaan maahan päin se on menossa, parvi", lisää isäntä, meloillen
venettä rantaan päin, ja vähän ajan perästä hän, kukon käsiinsä
otettuaan, komentavaisesti sanoo: "Nyt!"
Isäntä paiskaa kukon ja nuotan perän järveen ja soutajat työntävät
veneet erilleen toisistaan, perät vastakkain ja lähtevät kumpikin
vastakkaista suuntaa soutamaan yhtäsuuntaisesti rannan kanssa, ja sillä
aikaa ukko ja Antti syytävät kerkiämistään nuottaa järveen. Kun nuotta
alkaa olla kokonaan järvessä, kääntävät soutajat äkkiä veneet suoraan
rantaa kohti ja soutavat toisiaan likemmäksi, sill'aikaa kun isäntä
ja Antti antavat köydet solua järveen. Vaan kun ne ovat loppuneet,
paiskaavat Lauri ja Kaisu kumpikin ankkurit pohjaan. Isäntä ja Antti
siirtyvät veneittänsä keskelle ja rupevat, köysiä hiljalleen lappaen,
nuottaa vetämään. Siinä he lappavat lappamistaan, työhönsä kiintyneinä,
ja silloin tällöin ympärilleen vilkaisten, näkyisikö parvea muualla.
Mutta vähän ajan perästä alkaa ukko epäillä vetoa liian kiivaaksi ja
tuumaa Antille:
"Keviältäpä tämä tuntuu. Jokohan tulee koholla nuotta!"
"Ei tunnu kyllä raskaalta", vastaa Antti ja hiljentää vetoaan, "vaan
tuskinpa tuo koholla kuitenkaan tulee. Enpä ole kovin rajusti vetänyt."
"Kuiva nuotta kohoaa helposti; ja veneetkin taisivat sattua liiaksi
kauas toisistaan."
"Kyllähän tulee nuotta jotenkin levällään, niin että jokohan tuo olisi
koholla kulkenut!"
"Sitten se välttää", puuttuu puheeseen Lauri, "jos muikut alate ovat
päässeet."
"No, äsken minusta näytti", sanoo Kaisu, "että kukko olisi vilahtanut."
"Etköhän nähnyt väärin!" arvelee Antti. "Enpähän minä nähnyt."
"Kyllä sitten pilan teki meille, jos vaan kukko näkyi", sanoo Lauri.
"No, vedetäänhän varovammin nyt", tuumaa isäntä tyyneesti. "Ehkä niitä
viellä on jäänyt muikkuja apajaankin."
Kun köydet ovat lapetut, nostavat Lauri ja Kaisu ankkurit veneisiin ja
soutavat veneet yhteen aivan naatikkaallo, jonne ankkurit paiskataan.
Isäntä ja Antti rupeavat taas keskeltä veneitä köysiä vetämään, Kaisu
hypähtää veneensä perään ja Laurikin siirtyy perän puolelle toisessa
veneessä. Jouten nyt saavat Lauri ja Kaisu istua kököttää niin kauan
kuin köysiä piisaa. Vaan kun ne ovat lapetut, nousevat he seisoalleen,
ottavat porkkansa ja liikuttavat niitä hiljalleen vedessä nuotan
laitoja pitkin. Niin kokevat he puuta pitää ja isäntä ja Antti vetävät
vetämistään nuottaa, lappavat hiljoksellen veneisiin, joihin karttuu
palukka palukan perästä.
Nuotta kulkee kulkemistaan järven pohjaa myöten ja kahtena pitkänä
sarjana lähenevät nuottapalukat veden pintaa myöten veneitä, joihin
ne nousevat yksi toisensa perästä, ja etummaiset sukeltavat niinkuin
vesilinnut veden alta näkyviin. Viimein kohoo kukkokin näkyviin ja
silloin isäntä sen huomattuaan sanoo:
"Nytpä tuota on arvattu tasaisesti vetää, koska kukko komiasti ihan
keskellä näkyä muklahtaa."
"Tasaisestihan tämä veto nyt on käynyt", myöntää Antti.
"Vaan jos äsken muikut alate pääsivät", arvelee Lauri, "niin tyhjäänhän
se koko veto menee."
"Tuollahan näkyy parvi nuotan ulkopuolella", huomaa Kaisu.
"Sielläpähän on", näkee isäntäkin; "sielläpähän ovat muikut, vaan
saattaa niitä kuitenkin olla nuotan sisäpuolellakin. -- Pitäkäähän
puuta vaan, sillä eihän vara venettä kaada!"
Kaisu ja Lauri liikuttavatkin nyt kiivaammin porkkia ja jopa se kukko
on likelle siirtynyt.
"Tarpokaa jo!" komentaa isäntä.
Voimakkaasti työntävät nyt Lauri ja Kaisu porkkiaan veden pintaa vasten
nuotan edessä, vetävät pian ylös ja taas työntävät, tarpovat niin
jotta vesi vaahtona nuotan perän edessä kuohuu. Voimakkaasti tarpoo
Lauri, vaan Kaisu heittelee porkkaansa niin sukkelaan, että vesi
parskuu korkealle ilmaan ja roiskii vasten silmiä. Mutta tarvonta ei
kaidan kestä; kukko kelluu jo veneiden välissä ja sen vuoksi aletaan
nuotan perää veneisiin nostaa ja perän kohotessa vesi aina vähemmäksi
puistetaan.
"Vesiperänäpähän tulee", arvelee Kaisu, kun ei näy yhtään muikkua
nuotan silmuissa.
"Älähän hätäile!" sanoo isäntä hymyillen. "Mikä sen tietää, mitä hyvää
tässä lopuksi vielä tulee!"
"Ei sieltä muikkuja kyllä tule", väittää Lauri.
"Vai ei tule", sanoo isäntä, ja nostaa nuotan perän nuottavasuun sekä
solmun aukaistuaan puistaa siihen kourallisen emämuikkuja. "Katsoppa!
Näin komeita kaloja et ole koskaan nähnyt."
"Voi hyvänen, kuinka vähän!" pahoo Lauri.
"No, kylläpä hupeni saalis vähäksi", sanoo Antti, korvallistaan kynsien.
"Eipä paljon puuttunut, ett'ei vesiperänä tullut", lisää Kaisu.
"No, älkäähän olko millännekään!" sanoo isäntä. "Ei ollut enempää
sallittu tällä kertaa."
"No, sepä nyt oli", pahoilee vielä Antti. "Se siis ainakin kulki
koholla nuotta äsken."
"Ka niinhän se on tehnyt", vastaa isäntä tyyneesti. "Vaan mitä tuosta
enää pahoilee! Toivotaan tulevaksi kertaa parempi onni!"
Vesi viskataan veneistä ja ruvetaan uutta parvea etsimään. Välistä
soudetaan liitokselleen, mutta enimmästi ovat soutajani airot
liikkumatta ja omassa varassaan kelluvat veneet silloin, joista
nuottamiehet tähystelevät ympärilleen. Rasvatyyneenä, kirkkaana
kimaltelee koko järven pinta niin kau'as kuin silmä näkee; ei näy
siinä tuulen värähdystäkään, ei rikkoonnu se muulloin kuin kalan
tai vesilinnun liikkuessa veden pinnalla. Välistä etempänä, välistä
likempänä hyppää lohi keviästi koholle vedestä, milloin näyttäytyy
veden kalvossa ison hau'in selkä, milloin porahtelee siinä ahvenparvi,
milloin sirahtaa selän puolella iloinen muikkuparvi tiettämättä millä
hetkellä hauki sen päälle hyökkää. Tuolla vähän matkan päässä kelluu
veden pinnalla kaunis perho. Mutta siika huomaa sen ja tekee hyppäyksen
tavottakseen sitä, vaan perho kerkeää sen tieltä siirtyä. Siika tekee
uuden kokeen onnistumatta. Perho vielä veden kalvossa lepäilee. Mutta
siika tekee vielä kolmannen hyppäyksen ja nielee kauniin perhon.
Tuolla vesilintu iloisesti uiskentelee, käänteleikse tyyneellä
pinnalla; milloin pistää se nokkansa veden alle, milloin sukeltaa se
itsekin umpipäähän. Tuolla etäällä selällä kohoaa kari ja sen kivillä
lepäilevät kalalokit tyytyväisinä, ikäänkuin iloiten illan kauneudesta.
Järven rannoilta kaikuvat lintusten viserrykset ja kaunis metsä
ikäänkuin hymyilee pienille laulajilleen.
Selän takana vihannan törmän päällä lehteväin koivujen keskellä
kohona uljaana Peltola peltoineen, niittyineen. Sinne luopi nyt Kaisu
silmänsä, katsoakseen ovatko Peltolaiset nuotalla. Ulut ovat tyhjänä ja
veneet ovat poissa. Siis ne ovat nuotalla Peltolaiset ja kuinkapa ne
olisivatkaan malttaneet kotona olla tämmöisellä ilmalla!
"Nuotalla ollaan Peltolasta", tuumaa Kaisu toisille, "koskapahan ulut
ovat tyhjät."
"Tyhjänä näkyvät ulut olevan", huomaa Laurikin, "vaan eipä näy
nuottamiehiä."
"Olisivatko menneet tuonne lahdelle niemen taakse!" sanoo isäntä.
"Siellähän ne usein vetävät."
"Sieltäpähän kuuluu potkenta", sanoo Kaisu iloisesti, "ja olinpa minä
kuulevinani Kallen äänen."
"Siellä ovat", lausuu isäntä. "Mennäänpä tapaamaan ja katsotaan, eikö
näkyisi parvea siellä päin!"
Mäntyvaaralaiset soutelevat niemeen päin, tähystellen parvia
mennessään, ja kun he ehtivät sinne, tapaavat he niemen kärjen takana
Peltolaiset, jotka juurikään ovat saaneet nuottansa nostetuksi ja
puistaneet nuottavasuunsa vasun melkein täydeltä komeita emämuikkuja,
jotka välähtelevät kuin hopia ja päällimmäiset vielä hyppelevät vasussa
ja monet muikut ovat jo hypähtäneet veneen pohjalle.
"Hyvää iltaa", sanoo Mäntyvaaran isäntä, meloiltuaan aivan Peltolaisten
viereen; ja samoin tervehtivät toisetkin toisiaan.
"Iltaa, iltaa", vastaa Peltolainen. "Mitä kuuluu?"
"Eipä erityistä. Mitä teille kuuluu?"
"Eipä sanottavia. -- Hyvä on nuottailma."
"Hyvä on, harvinaisen hyvä. -- Paljonpa teillä on kaloja."
"Onhan niitä -- --"
"Lähtikö nuo yhdestä apajasta?" kyselee Kaisu.
"Ka, yhdestä", vastaa Peltolan Kalle, isännän poika. "Täällä
satuimmakin näkemään niin ison parven, jotta se vasta iso oli."
"Kylläpä!" ihmettelee Mäntyvaaran isäntä.
"Vaan teilläpä ei näy monta kalaa tuolla vasun pohjalla", tuumaa
naapuri-isäntä. "Mitenkä teille noin huonosti on sattunut? Nythän
pitäisi olla hyvä muikun saalis. Päivän kun on tuullut ja nyt illaksi
tuli näin hyvä ilma, niin pitäisihän muikku olla näkyvissä."
"Kyllähän se näkyi hyvin äskönen parvi, jota potkimme; vaan niinhän se
sattui huonosti, että muikut pääsivät alate kulkemaan."
"Te veditte liian kiivaasti. Nuotta kulki koholla."
"Ei sitä kyllä kiivaasti vedetty", puuttuu puheeseen Antti. "Vaan kuiva
nuotta tuo näkyy helposti kohoovan. Meillä oli iso parvi kierroksessa
ja se piti nyt jäädä saamatta."
"No, älä tuosta nyt enää päivittele!" sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se ei
ollut meille sallittu, se parvi."
"No, mikä sen Kaisun nyt nuotalle toi?" saapi kysyäkseen Kalle.
"Hyvä ilma tietenkin", vastaa Kaisu, iloisesti hymyillen.
"No, ilmako se ennen sitten on pelotellut?"
"Eipä sekään. Vaan piisaahan meidän talossamme joskus väkeä
vaihetellakin."
"No, onhan niitä siellä teillä väkeä."
"Te ette soutajia vaihetakaan usein", puuttuu keskusteluun Antti. "Aina
ovat teillä nuo pienokaiset Elsa ja Jaakko muassa."
"Ka, nehän ne ovat useimmiten soutajina. Vaan se on hyvä niille, että
jo varain oppivat airoa pitämään. Nuorena se on vitsa väännettävä.
Muistanpa, että minuakin jo pienestä pitäen komennettiin nuotalle."
"No, ei sitä rokkoa ole vielä teidän puolessa kuulunut?" kysyy Peltolan
isäntä.
"Eipä ole meidän seudullamme vielä kuulunut, vaan eihän sen sanota
kaukana kyllä olevan", vastaa Iikka isäntä.
"Kyllä se on paha vieras, se rokko. Paljon se kuuluu lapsia tappaneen,
vaan täällä puolessa sitä ei vielä ole kuulunut ja hyvä olisi kun ei
tulisi."
"Hyvähän se olisi siitä vieraasta päästä; eikähän se kyllä tulekaan,
kun ei niin lie sallittu."
"Rokko pian leviää, kulkeutuu talosta taloon, ellei aikoinaan
varokeinoihin, ruveta. -- Kuinka likellä Mäntyvaaraa se jo on?"
"Kuusivaarassahan kuuluu muuan lapsi sairastavan."
"Joko se tauti niin lähelle on herennyt! No sieltä se helposti
Mäntyvaaraankin leviää. Ettekö ole ryhtyneet mihinkään varukeinoihin?"
"Mitäpä no auttaisivat! Jos tauti kerran tulee, niin silloin se on
sallittu."
"Kyllä on hyvä olla varuillaan. Olethan kuullut piirilääkärin
kuulutuksen?"
"Kuulinhan minä, vaan mitäpä siitä!"
"No pitäisi seurata siinä annettuja neuvoja."
"Mitäpä ne hyödyttäisivät! Eivät voi ne kuitenkaan tautia estää."
"Sanotaanpa niitten estävän."
"Mitä vielä! Kun tauti kerran tulee, niin se on sallittu, eikä ihminen
voi siihen mitään."
"Älä nyt noin ole epäuskoinen! Paljon pahaa sitä maailmassa vältetään,
kun aikoinaan ruvetaan sitä estämään."
"Jumala so on, joka määrää ihmisen terveyden ja ijän", inttää yhä
Mäntyvaaralainen. "Ja kun tauti tai kuolema tulee, niin se on Jumalan
sallima."
"Voi, kuinka se on itsepäinen tuo ukko", miettii Peltolainen itsekseen
ja sanoo sitten ääneen: "Saat vielä nähdä, että ennen pitkää tulee
rokko talossasi vierailemaan. -- Ovatko ne teillä lapset koskaan
rokotetut?"
"No, ovathan ne vanhemmat kyllä, vaan nuorimmat, Antti ja Elsa, ne
vielä ovat rokottamatta."
"Sepä paha. Niihin pian saattaa tauti tulla."
"Eihän tuota tiedä, miten lie sallittu."
"No, missä asti teillä on tervahauta?" kysyy Kalle, toisen puheaineen
ottaakseen, Antilta.
"Huomenna se sytytetään, kun vaan lie ilma hyvä", vastaa Antti.
"Onko iso hauta?"
"No, tulee siitä muuan venelasti tervoja."
"No, teillä sitä ei taida isosti tervaruukia ollakaan?" kysyy
Mäntyvaaran isäntä.
"Eipä ole", vastaa Peltolainen. "Monioita tynnyreitä saamme haudastamme
ja ne viemme tämän kylän kauppiaalle. Jopa tuon joutaakin heittää
vähemmäksi tervaruukin. Ei se leiville lyö. Huonosti maksetaan
tervasta."
"Paljonhan siltä hinta on pudonnut, entisiin aikoihin nähden. Vaan
eipä sitä muulla kuitenkaan rahaa saa. Eivät anna pellot omiksi
tarpeiksikaan jyviä, vielä sitten myötäväksi."
"Paremmin kuitenkin maanviljelys kannattaa kuin tervaruuki. Ja kyllähän
siellä teidän vaarallanne olisi tilaa uusillekin pelloille."
"Kovinpa on kivikkoa koko Mäntyvaara."
"Tuolla näkyy parvi!" keskeyttää keskustelua Jaakko, Peltolaisen
kaksitoistavuotias poika.
Peltolaiset, parven nähtyään, sanovat pikaisesti hyvästi
Mäntyvaaralaisille ja pyöräyttävät heti veneensä parvea kohti selän
puolelle, missä työntävät veneet hajalleen ja syytävät nuottaa järveen.
Mäntyvaaralaiset kääntävät veneensä takaisinpäin, lähtevät niemen
kärjen kohdalta kotilahdelle soutelemaan ja mennessään etsivät taas
parvea. Ja nyt näkyykin siellä täällä veden tyyneessä kalvossa moni
iloisesti sirahtava muikkuparvi; ja pian saavat Mäntyvaaralaiset
yhden niistä kierretyksi. Nuottaa nostettaessa tulevat muikut aina
vaan ahtaammalle ja pakenevat peräänpäin, kunnes isäntä saapi nuotan
perän nostetuksi ja puistaa siitä vasuun joukon hyviä muikkuja. Vesi
viskataan taas veneistä, uusi parvi saadaan kierrokseen ja kolmannesta
apajasta karttuu jo sen verran kaloja, että nuottavasu tulee puolilleen
muikkuja. Tyytyväinen on saaliiseensa Mäntyvaaran isäntä, vaan
katselee hän kuitenkin, vieläkö näkyisi muikkuparven. Mutta nytpä ei
sirahdakaan rannan puolella enää muikkuja; ne ovat siirtyneet selälle
ja siellä saavat ne nuottamiehiltä rauhassa olla.
"Selälle ovat jo muikut siirtyneet", tuumaa Antti. "Ei kannata niitä
enää vuotella."
"Pois saadaan lähteä", sanoo isäntä. "Jopa niitä onkin meillä muikkuja
näkymään asti."
"Jopa alkaisi mulla mieli tehdä muikkukeittoa", sanoo Lauri.
"No, lähdetään keittämään!" virkkoo Kaisu.
Niin lähtevät Mäntyvaaralaiset kotirantaansa kohti soutelemaan ja
sinne tultuaan panevat nuotan ulkuihin. Sitten he vetävät veneet
maalle ja puistavat kalavasusta muikut kontteihin; ja kun Kaisu,
miesten täyttäessä konttejaan, katselee järvelle, näkee hän, että
Peltolaisetkin jo selän yli soutelevat kotirantaansa kohti.
Kun Mäntyvaaran isäntä, Antti ja Lauri ovat nostaneet kontit selkäänsä,
lähtevät he edellä ja Kaisu jälissä kotia kohti kulkemaan samaa tietä,
jota olivat tulleetkin, ensin rantatörmää ylös ja sieltä alaspäin,
sitten suon poikki ja vihdoin Mäntyvaaraa ylöspäin. Sitten he nousevat
aidan yli ja astuvat polkua myöten vähien peltosaarien välitse, jotka
molemmin puolin näyttävät missä vihannoivan ohran, missä rukiin laihon,
missä paljastuneitakin paikkoja, joissa siellä täällä lakastunut laiho
ikäänkuin itkee huonouttaan. Näkyypi polulle myös tarha, missä sakean
suittusavun ääressä Mäntyvaaran karja, sonni, puoli tusinaa lehmiä,
pari vasikkaa, märehtii. Ne pyrkivät savun suojaan niin paljon kuin
mahdollista, saadakseen rauhaa sääskiltä, jotka sakeissa parvissa
niitten ympärillä lentelevät.
Nuottamiehet taloon tultuaan jättävät konttinsa porstuaan ja lähtevät
pirttiin. Siellä tapaavat he sekä muorin että Annin ja Tiinan, jotka
vasta ovat lypsyltä tulleet.
"No, lähtipähän muori kaloja", sanoo isäntä eukolleen.
"Sehän on hyvä asia", vastaa emäntä. "Sittenhän tuota saadaan hyvä
iltanen."
"Minulla on nälkä", sanoo Lauri. "Pata pitää heti tulelle panna."
"Kelläpä tässä ei nälkä olisi!" lausuu Tiina.
"Älkäähän hätäilkö," puuttuu puheeseen Kaisu. "Minä rupean tulta
laittamaan. Menkää te muut muikkuja puhkaisemaan, että saataisiin mitä
pataan panna!"
"Kyllähän mennään, kun keretään", sanoo Antti.
Sitten panee Kaisu tulen takkaan ja padan tulelle ja vettä pataan.
Sillä välin toiset menevät porstuaan, puistavat kalat kontoista
kylmällä hetevedellä täytettyyn astiaan ja rupeavat miehissä muikkuja
puhkomaan. Kun on puhkaistu keittokalat, käypi Kaisu ne noutamassa ja
heittää pataan. Kun keitto on valmis, nostaa hän padan tulelta ja panee
tuoreen muikkukeiton puukuppiin, jonka hän asettaa pöydälle ja kaataa
sinne myös kuorimatonta maitoa. Niin rupeaa sitten koko talon väki
illalliselle. Näin hyvää ateriaa he eivät monasti saakaan ja sen vuoksi
on muikuilla hyvä menekki. Puuttuu leipä kyllä pöydällä, vaan eipä sitä
nyt tarvitakaan. Viimeiset leipävarat ovat säästettävät Oulumatkaa
varten.
Iltanen kun on syöty, korjaa Kaisu ruuan jäännökset pöydältä ja sitten
lähdetään taas muikkuja puhkomaan ja pieni Junnukin on muitten muassa.
Kun työ on lopetettu, lähtevät kaikki levolle, isäntä eukkoineen tupaan
ja toiset pirttiin. Sinne paiskauvat he olkien päälle ja vaipuvat pian
sikeään uneen. Sitten ei kuulu pirtissä muuta ääntä kuin nukkuvien
raskaat kuorsaukset, ja talon vanha seinäkello, jonka numerotaulu
on aivan mustunut, naksuttaapi nyt yksitoikkoisesti, hitaasti vaan
kuuluvasti, ja raskaat kivipainot soluvat solumistaan alemmaksi kellon
naksuttaessa. Aurinko juuri laskeupi, vaan jättää jälille kauniin
ruskon, joka pohjoisella taivaan rannalla hohtaa läpi lyhyen ja
kirkkaan kesäyön.