HANUUMANIN TYTÄR
3-näytöksinen apinakomedia
Kirj.
LAURI HAARLA
Oy Daimon Ab, Helsinki, 1922.
HENKILÖT:
HANUUMAN, apinakuningas
NAAKKA, Hanuumanin lempivaimo
HYYPPÄ, Hanuumanin poika
INRA
KIRRA, hänen seuralaisensa
UHU, sielunpaimen
MARAKATTI, käräjämestari
OINAS, kapinallinen
YÖKKÖ, apinauros
NARKAS, haaksirikkoinen
KAIJA, eräs apinaimpi
Pari apinaurosta ja viisasta.
Tapahtuu Hanuumanin valtakunnassa apinaparatiisin viimeisinä päivinä
auringon kerran laskiessa ja kaksi kertaa noustessa Leijonan ja Koiran
merkeissä.
1 NÄYTÖS
Oikealla etu-alalla on vanhan vanha pähkinäpuu, joka konkeloisine,
punertavine juurineen sekä kamartuvine ja kumartuneine runkoineen on
kuin alkuaikojen hämähäkki. Sen viheriää lehvistöä tulee vain
oikmlta näkyviin ja alimmalla oksalla riippuu karkeatekoinen rumpu.
Pähkinäpuusta vasemmalle kasvaa suora ja puhdasrunkoinen seesam-puu.
Taka-alalla lempeänheleä lehdikkö. Taustalla tummansininen tulivuori,
jonka muoto on kuin olisi gorilla laajoine harteineen kohonnut
ryntäilleen, tuuhea pää kyhärässä. Vasemmalla pähkinäpuumetsä.
Hehkuva-aurinkoinen ilta. Kuu nousee hallavana taivaalle.
Henkilöiden naamioitukseen nähden on yleensä huomattava, että
"hännäkkäissäkin". apinamaisuudestaan huolimatta on kussakin vain pari
piirrettä, jotka synnyttävät katsojaan lievän vaikutelman apinasta,
mutta jotka eivät missään tapauksessa saa peittää sitä tosiasiaa, että
juuri ihmisolennot ovat kysymyksessä. "Hännäkkäitten" huulettomuudella
tarkoitetaan heidäo huuliensa kapeutta ja suhteelista värittömyyttä.
"Hännättömäin" huulista ei puutu muuta kuin huulien voimakas punerrus,
joka täydessä loistossaan hehkuu vain Inran huulilla.
_Oinas_ on sorja nuorukainen, jolla on vyötäisillä lyhyet
lehtiaineksista tehdyt housuntapaiset. Hänen tummat ja tuuheat
hiuksensa ovat luonnostaan siistit ja sileähköt. Rintaan on maalattu
koristuksia. Tulee juosten oikalta, poimii näyttämöltä Inran heittämiä
pähkinöitä, syöksähtää pahkinäpuun luo ja silmää ylös, rientää
vasemmalle, kurkkaa pähkinämetsään ja palaa keskinäyttämölle.
OINAS pähkinä hyppysissä:
Se juupelin tyttö ei juoksusta lakkaa,
vaikk' aviopähkinän otsaan nakkaa.
Saan kiiivetä, viidakot hiipiä,
puut viimmassa riipiä.
Kun kurkkaan, juoksen ja häärin,
kas, silloin paistavin säärin
ja joustavin nilkoin
hän latvahan kiipee
ja urosta pilkoin
sielt' ihitellen ilkkuu ja nauraa.
Kurkkaa jälleen pähkinäpuuhun.
-- Ylös oksia ravaan
ja kuherrussanoja tavaan -- --
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
Käki kaunis se kukkuu,
alas puusta ja silmistä hukkuu
ja ketoo pitkin taas
kuin kauris se kirmaa.
Etualalle, kuin vieläkin hänen juoksunsa nähden.
Miten vinhaa ja virmaa,
miten solevansorjaa
oli juoksu sen kellerväjalan.
Kun muistan, ma karreksi palan -- --
Ei piiperrä tyttö se väärin
ja matalin ruipelosäärin
kuin muut nämä apinaimmet -- --
Katselee pähkinää.
ja kolibrinsulka on laitaan lyöty.
Kuin hiirenhampain sit' on purtu ja syöty.
Kolo somasti laitettu,
ja höyhen korea pyrstöksi taitettu -- --
INRA pensaikon takaa, näkymätönmissä:
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS
Se impeni kuherrussana!
INRA jo kauvempana:
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS harmista kiehuen:
Ja taaskin se kaikkosi kana!
Mut totta jos oon minä Oinas nuori,
sun sulkeva on tämä pähkinäkuori.
Juoksee vasemmalle taka-alalle, mutta töytää Yökköä vastaan,
joka kierii keskinäyttämölle. Yökkö on vanhahko apina-uros,
jolla on punertava pörröpää ja partaa leuan alla. Vyötäisillä
polviin saakka ulottuva kasvikuiduista punottu vaate. Sen alla
ytä pitkä häntä täysin näkymättömissä.
YÖKKÖ kömpien ylös, ärisevästi:
Ja koira vieköön tätäkin kuherrusjuhlaa,
kaveruippanat nuorille pähkinät tuhlaa
ja vanhat tässä saa jaloissa pyöriä.
Pää pyörällä hyöriä
koht' alkaa kiima ja paritus.
Mut yhtään mulle ei heittoja helliä.
Mist' ottaa särvintä lemmen
kun popsittu kylliks on juhlavelliä.
INRA heittäen oikealta pähkinän, näkymättömissä:
Hui-ui!
Heittää toisen pähkinän.
Huk-huk -- --
Heittää kolmannen pähkinän.
u-iiii!
YÖKKÖ koottuaan kolme pähkinää:
Hö-höh -- ihan kolme aviolupaa.
Huippelehtii puun juurelle ja katsoo ylös latvaan.
Tää liiaks on hupaa -- --
Ja liiaks vastuunalaista
toki ukkelin vanhan
on kolmea pähkinää purra ja halaista.
-- Mut ootapas, kauan et lymyä,
maa puuttuman ei pidä lemmenrymyä,
kun luuvalokoivilta joudan,
ja puusta sun nurmelle noudan.
Yrittää kavuta, silmää ylös ja huomaa
latvan tyhjäksi, kiukustuneena:
Mitå häh! Ei latvassa ketään.
Vimmastuneena Oinaalle, joka tulee
vasemmalta lujaa vauhtia:
Tämä enää ei apinatapaa,
Täm' on synninliejusta pohjarapaa
-- kuten sielunpaimenen kuuluu sana.
Noin ensin pähkinät heittää ja kiinni tarrata
ja sitten taattua urosta narrata -- --
OINAS nauraen:
Miks sappes täynnä on vihaa?
YÖKKÖ
Katalasti noin koetella apinalihaa
ja käräjäin viisaiuta miestä.
tapa meillä on ollut suvusta sukuun
Ken laumasta tytärten sorjain
Hanuumanin lasten kuuluu lukuun,
lie sukua suurta tai luokkaa orjain,
hän juhlayönä vasta yhtä saa heittää.
Mut tehtyä kuherrustempun
hänen tulee itsensä oksiin peittää,
ja kukertaa samassa pähkinäpuussa
uros kunnes kiipien noutaa heittäjähempun.
Näin vanhastaan tapa tyttöjen naittamiskuussa:
Vain leikillä pakoon on mentävä.
Mut tämäpä loikkii kuin orava lentävä.
Ja pyhästä puusta hän pahkinät haki,
min vaimonpuolelta kieltää laki.
OINAS
Älä muistele menneitä vuosia,
nyt leikitään lemmessä uutta jo kuosia.
YÖKKÖ
Ja onkos tämäkin kukerrusta?
Hui-ui, huk-huk ja muuta luritusta
tuo ruippana huutaa ja huijaa.
Näyttäen sulkapähkinätään:
Ja katsopas -- sietäisi kuritusta --
Lisäsynniksi kolibrinsulilla puijaa.
OINAS tuimasti:
Äläs, ukkeli, liikaa leukoja loukuta,
Tätä tyttöä et sinä houkuta,
Sua ennen hän mulle jo pähkinän nakkas.
Hän nimelt' on Inra, ja sorjaa
kuin hän uros toinen ei korjaa.
YÖKKÖ arvokkaasti:
Mitä kuippana kuikutat?
Olet hännätön vain ja turhia ruikutat.
Vetää lantiovaatteen alta esiin häntänsä:
Näät, häntäni kahden vaaksan ja tuuman
on pituinen, vanha -- Hanuuman
mun on ristinyt kaikkkein viisaimmaksi
ja mukaan häntäni mitan
olen tunnettu kaikista rikkaimmaksi.
OINAS koirankurisesti:
Olet juupelin arvokas, kyllä sen moukkakin näkee:
Mut yhtä mun mieleni käkee
-- jos herra ei nöyrää pyyntöä hyli --
soma oisihan oikein mitata,
ihan tuumanko riittää se vaaksain yli.
YÖKKÖ arvokkaan alentuvasti:
Laki kieltää orjan ja moukan
tätä arvonmerkkiä mittaamasta.
OINAS imartelevasti:
Mut oiskohan liiaksi armeliasta,
jos kerran orjan ja apinahoukan
tuot' ihmettä suotaisees sivellä,
kas voisihan herraus hivellä
myös lurjusta saparatonta.
YÖKKÖ
Hö-höh, no-jaa, jos varovasti --
Vain nipukasta -- --
OINAS
Ihan hipukasta.
Tarttuu samassa molemmin käsin Yökön
häntään ja pyörittää ympäri.
YÖKKÖ karjuu:
Sinä, heittiö, hellitä, heitä!
OINAS
Nyt hännällä hallitse orjia.
Samassa katkee häntä ja jää Oinaan käteen.
Yökkö tuupertuu rähmälleen.
Mitä! häntäkö katkes!
YÖKKÖ kömpien nolona ylös:
Se saumasta ratkes -- --
OlNAS etualalla. Yökkö taempana:
Hoh-hoo, tekohäntäkö vallassa onkin?
Nyt tiedän ma uutisen jonkin:
-- Ketunhäntä lie ollut tää alunperin.
YÖKKÖ siirtyy repliikin aikana oikealle etualalle:
Tuo tänne, ett' tynkään sen rihmalla kerin.
Hanuumanin käräjät kohta on lässä,
pyhä tuossa on käräjäpuu
ja paikka mukulakivellä tässä
on viisasten neuvosta mulla.
Ei istuntoon voi hännättä tulla,
Kas äänestyksessä ainoa keino ja taika
on hännän huippu, -- nyt tärkki on aika.
Tuo oitis le tänne.
OINAS
Jos selvität tarkemmin säätyänne:
Miks teillä on häntä ja arvokkuus?
YÖKKÖ istuutuu kivelleen:
Pidä pienemmällä sa kutale, suus!
On meille taattojen perintö pyhä!
Siks saimme me mannut ja maat,
niin pähkinämetsät kuin neilikkahaat,
ja siksi ei sovi meille saparo lyhä.
KIRRA Siro tyttö, jolla on hempeä, lehtiaineksista tehty puku yllä ja
yksinkertainen, soma koristus kaulalla, heittää vasemmalta,
näkymättönistä, Oinaaseen pähkinän ja kuhertaa laulavasti:
Tule tuu, tu-tu-tui, tule tuu -- --
OINAS nostaa pähkinän maasta, pettyneenä:
Ei kolibrinsulkaa tässä.
KIRRA
Tule tuu, tu-tu-tui, tutu -- tuu --
OINAS kuunneltuaan heitfåä pois päI inän
Ei hän, joku joikuu muu -- --
KIRRA astuu näkyviin, luontevan herttaisesti:
Sun polkujas seurannut olen,
olen kulkenut ikävässä ja kaihossa.
OINAS
Olet laulava Kirra, sun tunnen.
Mut aika nyt ei leikkiä lemmenlaihossa.
Nenän tässä ma ukolta niistin.
Ketunhännät ja arvot riistin --
YÖKKÖ nousee neuvottomana, lähestgy Oinasta keskinäyttämölle päin.
Palaa sitten taas Hyypän tullessa oikealle:
Uros oot ihan oiva ja mielevä,
saat kaupata ruukkuja, maalaritöitä
satatolkulla palkaksi pähkinöitä,
jos annat sen mulle kuin lupasit.
OINAS nauraen:
Lupasinko ma? Muista en lainkaan.
Kas, mitäpä muuta ma sainkaan
kuin ketulta hännän ja mielen
ja mukaan hännän myös sovitan kielen -- --
Siis valhe pieni suurta valhetta vastaan.
Heiluttaen häntää.
Tää hännäkkäiltä on lainaa ainoastaan.
Kirralle:
Tule, Kirra, nyt Oinaan myötä.
Tätä paratiisia aika on tutkia
ja -- ma luulen -- apinaherroja hännällä hutkia.
Kirra ja Oinas vasemmalle.
Hyyppä tulee vasemmalta taka-alalta hölkkäjuoksua.
Tämä Hanuumanin poika on likainen naamallaan ja
ruippana kintuiltaan. Sylissä on hänellä ankaran
suuri ruukku ja hampaitteu välissä pitkä tikku.
HYYPPÄ Yökölle, vetäen tikun suustaan:
Isä ukko on tulossa!
-- Nyt kiire kuin liekillä kulossa
on virrata seesamin mahlan ja mehun
sen tullessa juomarijehun.
Nyt reilaan hännät ja maljat!
Yökkö hamuilee häntäänsä ja painuu lopulta nolona
mukulakivelleen istumaan. Samalla aikaa asettaa
Hyyppä ruukun seesampuun juurelle ja tuikkaa tikun
puun kylkeen. Asettuu kyykylleen, lystikkäästi
virnistäen Yökölle:
Noin alkaa tikusta tippua kaljat.
YÖKKÖ hajamielisenä:
Ka -- tippuu tikkua pitkin -- --
HYYPPÄ
Ja ensi pisarat kielellä Iitkin.
Lipoo tikkua kieIellään.
MARAKATTI lattearinta ja koukkuselkä käräjämestari. Tulee oikealta
taka-alalta kiireisesti kierreraitainen, pensaspuusta tehty keppi
arvonmerkkinä kädessä:
Napa maaemon hyllyy ja tärskyy,
Hanuuman kun talsii ja naamalla pärskyy.
Hän saäpuu, apinakaani,
ja harmaja patriarkka.
Hän naamalt' on ilmetty paviaani
ja valtikkana on seesam-sarkka. --
Kenen kulmilIa härmää on pyhässä puussa,
kenen leuka on louhittu sankariluusta,
ja Koirankuonolaisten
ken kuuluu valtiassukuun,
hän, kuningas kaikkien apinaisten,
nyt saapuu tuomion lukuun.
Asettuu vasemmalle, sauva keikarimaisesti oikassa kädessä.
Oikealta saapuvat: _Hanuuman_, paksu, ähkivä ja rallatteleva
herra, jonka leuan alla on tukku harmaata partaa, kaulassa
mahtava ketju pähkinöitä ja kädessä valtikkana katajakippo.
Hänen jäljessään astuu sielunpaimen _Uhu_, jolla on pukuna
sammaleenvärinen laaja loikko. Kädessä on hänellä pitkä
pahkurainen sauva, jonka päässä on naurava kuutamonaama.
Mutta kuutamoympyrän toisella puolella on pähkinäisillä
pallisilmillä varustettu paholaisen kuva.
Kaksi muuta apinaurosta seuraa jonossa perässä. Nämä kaksi
ja Uhu asettuvat mukulakiville Yökön lisäksi istumaan.
Marakatti jää seisomaan. Sielunpaimenella on muita korkeampi
kivi.
HANUUMAN äkkää Hyypän lipovan kielellään mahlatikkua,
koko jono pgsähtyy.
Äläs, poika, liikoja kielellä lipaise!
Hyyppä livahtaa piiloon puun taakse,
josta taaton näkemättä virnistelee.
Varo, ettei tää kämmen sun pakaroitas hipaise!
Marakatille:
No mestari, rumpua lyöpäs.
Marakatti rummuttaa hetken ankarasti, joll'aikaa
Hanuuman istuutuu juuren konkelolle, palavissaan
ähkää ja puhkaa ja pyyhkielee hikeä kasvoilfaan.
Rummutuksen päätyttyä:
Hoh-hoh -- miten astunta hikeä naamaan ryopäs.
-- Niin -- -- koska ja siis tämän rummuttamisen takia
ei kenkään hännätön myöten lakia
saa tuomatta pyhälle paikalie tulla,
on rauha ja laillinen oikeus mulla -- --
Nyppää kirpun rintapuuleltaan ja napsauttaa sen
taitavasti sormellaan menemään.
kevätkäräjät täyskun noustessa alkaa.
Kas silmistä autuasten
myös paratiisilasten
on haettava raiskaa ja malkaa,
nää ettei kasvoille jumala kuun,
yli armosta paistavan naaman
vedä kaihea turman ja vihan,
mikä tuhoon veis tämän onnelan taattojen saaman
ja hukuttais hurskaan apinalihan.
tään laiskan ja itsekuliekin rakkaan -- --
HYYPPÄ joka on kurkistelIut isäänsä puun takaa, irvistellen
Marakatille:
Ukon silmät käy kaljamalle ja sakkaan,
hän heltyy kohta ja itkua tuhraa.
Marakatti heristää kepillään poikaa valkenemaan.
Hyyppä kyykistyy ruukun viereen.
HANUUMAN selviten liikutuksestaan, juhlallisesti:
Alamäkeä pyöri ja merehen lähti
jo aurinko toljottavainen,
nous taivaalle Koira- ja Leijona-tähti
ja jumala Kuu ikinaurelevainen.
Pyyhkii liikutuksen kyyneleen silmästään ja
muuttautuu rehevään leikillisyyteen:
-- Akat latteat, haituvahapset
ovat vellinlaitossa hyörineet,
sopuseurassa syöneet sen apinalapset
on nokkelin sormin ja kyntensä nuolleet,
kuperkeikkoja nurmella pyörineet,
ja niks ja naks ovat kirput hampaissa kuolieet.
HYYPPÄ
Isä, täynnä on ruukku, vain tuumaa vailla.
HANUUMAN
Pisipirtailleen se tippukoon samalla lailla.
Jatkaa mielihyvästä röhisten:
Tytärlapset jo nakkasi aviopaukut
ja urusten kalloon sai kuhmut ja laukut.
Mut alla tummavan myrtin,
kuun virrassa, vierellä kukkivan yrtin
nyt tuoksuvat immet kuin peltopyyt.
He nukkuissa peipon, ja ruskean rastaan
kuht' ottavat ylkänsä kujertaen vastaan,
ja kuhmut ja sarvet he lemmellä voitaa.
HYYPPÄ
Kukas ryyppykuntoon hunajat hoitaa?
HANUUMAN rehevästi:
Kukas muu kuin mestari Marakatti,
jok' on paratiisin nokkelin maailmanmatti.
Hän suolaheinin ja pärskäjuurin,
ngt tehköön oikean paratiisikuurin.
MARAKATTI kumartaen:
Myös tippa muutama hunajaa
ja näpsän verran kai neilikkaa
viel' armossa antanet sekaan heittää?
HANUUMAN
Ei neilikkaa, se karvast' on aivan
ja siittää kellerimahaan vaivan,
ei myöskään pippuria,
jota lempivaimoni Naakka,
tuo eloni murhe ja taakka,
mua mahlassa juomaan puijaa.
-- Sydän muskotin parast' on ryytiä,
sitä sekaan survo ja aika kyytiä.
MARAKATTI
Heti maistiaista tuon tuohislipolla.
HANUUMAN ojentaen valtikkakipponsa:
Tuo suoraan katajakipolla.
Marakatti kumartuu seesampuun luo.
No niin -- -- näin laitossa humalamäihän
mun käräjävirteni solmuun jäihän --
ja lieköpä kesken näin kurkkuni janoa
mun tehtävä muuta kuin riemulla sanoa:
Meill' autuain elo maan on päällä!
Lie montakin laatua asujanta
maan pinnalla täällä
moni uskoton, hännätön pakana
tuoll' lienee tulisten vuorien takana,
mut meillä vain autuas asumaranta.
Meill' oppaana askelen heikon
ain' ollut on taattojen jälki ja kanta.
He onnen löysivät varjosta metsien peikon,
he kullekin mittasi onnen määrän.
Ja jälkeen heidän sen mittaa häntä:
Niin suuri kuin hännällä pituus lie,
niin lavea kullakin onnen on tie.
-- Näin yksinkertaisella ja hurskaalla lailla
on riita ja napina pannaan pantuna täällä.
Ja vihoviimeksi päätös ja perustuslaki:
Elo torkkuva tää ett' on parasta onnenunta
ja että on parhaista parhain tää yhteiskunta,
se totuus vanha neuvossa tässä
tapa ollut on ainoaks oikeaks vahvistaa.
Marakatti tuo kipolla juhlajuomaa. Palaa
Hyypön luo ja siirtyy sitten vasemmalle.
Siis yhdessä rytäkässä
nyt hännät pystyyn! Nostakaa-aa!
Hanuuman ryyppää. Kaikki nostavat kainalon alta
hännännipukan näkyviin paitsi Yökkö, joka
ääntelehtii levottomana.
HYYPPÄ nauraa räkättäen:
Kä-kä-kä-kää -- --
HANUUMAN päristää suutansa ja pyyhkii kädellään. Tekee yleissilmäyksen:
Kai vanhaa latua aatos käy??
HYYPPÄ yhä nauraen:
Ei Yököllä häntää näy!
YÖKKÖ nousten pystyyn, säikähtyneenä:
Toki häntä on mulla kuin muilla.
HANUUMAN nostaen kippoa, jo kokonaan juhlatunnelmassa:
Miks viivytät temppuiluilla
sa ryyppäysjuhlaa -- --
vai uudetko sulla jo aatteet -- --
Juo kiposta kulauksen.
UHU nousee ylös ja koputtaa sauvallaan:
Moni pähkinä kuorelt' on hyvä,
mut alla on saastainen heelmä ja jyvä.
Myös paratiisista apinalasten
tään näin minä raskaalla mielellä.
Nyt tapoja taattojen autuasten
moni rankaisematta loukkaa.
Koht' erota silmä ei herrasta moukkaa,
niin päässyt on vallalle turmelus, saasta.
Loka syntinen tullut on orjain maasta,
tulivuorien juurelta tuolta,
miss' asuu hännätön suku.
Ketvätjuhlan he saavat kanssamme viettää
Mut armosta tästä on saatu vain saastaa!
He rienauzkielellä haastaa
he uusia tapoja tuovat,
kinamieltä ja riitaa luovat.
Ja riettain heistä on Inra,
koko apinakunnan riena ja villitys.
Hän on kalvetustautinen, kurja,
ja kuitenkin kaikille syntiin viettelys.
Tavat pyhimmät rikkoo tuo hurja --
Ylhäälle, puun puun konkelolle ilmestyy samassa _Inra_,
siro ja ihana impi, jolla on hohtavan kellervä hipiä
ja jonka huulilla on purppurainen hohde. Hänen vartensa
on soleva ja norja. Leikkivä riemu ja uhmaava kauneus
säteilevät hänen olemuksestaan.
INRA
Hui-ui, huk-huk, hu-huu!
Heittää kolibrinsulkaisen pähkinän.
Tämän Inralta saa --
ruma pappi Uhu-u!
Heittää toisen pähkinän alas suoraan
Hanuumanin päälakeen.
Tämän Inralta saa
rymyukko Hanuuman!
Heittää koko kourallisen ukkoihin pähkinöitä.
All' auringon kuuman
on kaunehin Inra!
Katoo nopeasti, ilman että muut ennättävät
nousta ylös ja häntä nähdä kuin Uhu.
UHU
Hän kosketti pyhää puuta!
Sen näittekö rietasta naamaa ja suuta?
Hän hellimistä ei enää siedä.
Sana anna siis nopsaan viedä
ja riiviö tuoda neuvoston eteen.
Istuutuu.
YÖKKÖ
Ma mielt' olen samaa.
HANUUMAN
Tämä häiriö hellän mieleni lamaa.
Mut hyyppää Hyyppä ja piikanen tuo.
Hyygppä vikkelästi oikealle. Uhulle:
Voit eelleen synninliejua kaivaa;
mut meit' älä saarnalla vaivaa.
Uhun seuraavan repliikin aikana käväisee Yökkö ja toinen
apinauroista hakemassa itselleen kipollisen mahlaa.
UHU
Sen näin minä rumiluksen!
oli silmissä lieska ja palo,
paholaiselta varmasti laina,
ja kavala niin oli suunsa valo
kuin viettelys, synti on aina -- --
Ja tuohon ilveimpeen
uroskansa on hulluna aivan?
MARAKATTI
Hänen vuoksensa uroilla tappelunnuhina
ja tytärten pensaissa kiukku ja kuhina.
UHU
Sekasortoa näin, kademieltä ja riitaa
nyt ryöhää keskeltä onnelan viitaa.
YÖKKÖ koettelee häntäpunltaan:
Jaa, jaa, sen tunnen ja nään,
paratiisi on keskellä häviötään.
UHU
Tää ilmestys paholaispeikon,
mi ensiksi kuurnii uekossa heikon,
eritoten on rienannut vaimonpuolet.
Nekin, jotk' ovat synnyltä vallasluokkaa,
Tätä matkivat orjaa ja kurjimuskuokkaa.
He simpukankuorilla ruumista raapii
ja pois palapalalta untuvat kaapii.
Nousee ylös.
Ja sitten, aatelkaas -- sen nähnyt oon omin silmin --
he tonkii beetelinväriä, punamultaa,
punalaikkoja
he maalaa pitkin pakarapaikkoja --
Katinkultaa!
-- Ja muotia! Uusinta tapaa!
Paratiisi on vapaa!
soi loppujen lopuksi rienaussana.
Istuutuu.
YÖKKÖ joka on litkinyt liposta mahlaa:
Minä kaikista viisaimpana
olen hengessä sielunpaimenen myötä.
Kuka tietää, jos rienaus yltyy,
he kantoon hännänkin kyltyy,
sen irti saumasta ratkoo --
-- Kukaties ihan juuresta juurtaen katkooo
Tätä aatetta ajaa Oinas-vintiö,
jok' on synnyltä samaa sukua,
eik' armosta hännän pidä paljonkaan lukua.
HANUUMAN nauraa röhisten:
Tää aatozkin ennen on kuulumatonta.
Älä ylä turhia höpise!
YÖKKÖ ponnahtaen pystyyn:
Jukoliste, en liikoja löpise!
Tään lurjuksen valtaani vaadin,
ett' omalla kouralla tuomion laadin.
HANUUMAN
Sana viisasten, nään minä, tyhjää leikkaa,
aju ymmällä mun, se heittää kuperkeikkaa,
Ei muuta neuvoa neuvossa tässä
kuin hetkeksi nukkua -- siispä on lässä
nyt torkkumishetki.
Hanuuman nojaa puun runkoon ja kuorsaa, ja muutkin kyykähtävät
paikoilleen ja torkahtavat.
HYYPPA tulee oikealta kollottaen ja surkean näköisenä:
Minä selkääni sain -- --
Se Oinas koikale niskaan koikki,
veti hännästä, viurus ja manas,
ja taapäin tanas
ja selkään loikki.
Itkeä tuhertaa.
MARAKATTI
Mut apinantytär -- sen toitko?
HYYPPÄ kirkastuen jälleen, lapsellisessa ihastuksessa:
Sinä tähtisen ihmeen tuoda voitko,
hämäryössä mi läikyyy ja väikkyy
kuin mainingin parmailla paistava kuu.
Ja ihmeitten ihme -- hänell' on -- kirsikkasuu,
min nähdessä päätä vain huimaa.
Hyppää etualalle.
MARAKATTI
Ka -- onpas tuimaa --
tää poika on päästänsä vialla.
HANUUMAN
Jo äsken ol' ymmällä aju,
nyt järjestä viiminen hiven ja haju
on haihtunut multa -- --
On ennen pulmissa auttanut torkkumishetki
nyt, luulen, on ruukulle retki.
Mikä kuutamossa on hämärää,
sen aamulla aurinko selvittää.
Jönkii ruukulle ja hänen jäijessään kaksi muuta
apinaurosta, Mararatti mgns seesampuun luo.
HYYPPÄ
Sitä tyttöä naimaan lähden!
UHU
Torahampailla lait sekä uskot raastoi!
-- Naa -- napinallista, mitäpä muuta
tuo ollut ois peli.
HYYPPÄ koirankurisesti:
Enimmäkseen he pappia hammasteli.
Uhu kääntyy raivootuneena poispäin.
Muut ovat palanneet paikoiileen.
UHU
Sai prinssi selkäänsä kaikkien nähden.
Täm' on valtoja vastaan napinaa!
HYYPPÄ puoliksi itsekseen:
Kuin virpi ja köynnös
hän hyväili santelipuuta
ja välkkyvin hampain joukolle haastoi.
HANUUMAN istuutuessaan:
He-hee, näin tilkka tilkalta, vähin erin
Taas päästään ärjymielestä järkeen. --
Pojat! Nyt on kirppujen tappamishetki!
Nyppivät rintakarvojaan.
Samassa itmestyy taas Inra pähkinäpuuhun ja istuu sen
rungolle, tullen nyt täysin näkyville ja leikitellen
Yökön hännällä. Hänen takanaan on Oinas ja Kirra sekä
näkymättömissä muutakin kapinoivaa apinakansaa.
UHU pyhässä vihassa:
Alas pyhästä puusta,
jos uskot sa kuutamon voimaan.
Ukot pöliähtävät pystyyn, siirtyvät vasemmalle
ryhmäksi. Uhu jää oikealla.
INRA
Tulin haastelomaan, ihan asioimaan.
Ja myötä on heimoa hilpeätä.
UHU kääntää toisen puolen kuutamoympyrästä:
Vai pelkäätkö naamaa tätä,
mi paholaisen on oma.
INRA
Hui-ui, sun peikkos ei soma.
Sen silmänä pähkinäpalli
ja suulta kuin räyskivä halli.
Ja maalattu kurjasti perin!
Se tehtävä ois ihan uuteen ralliin,
nenä värjättävä ois krokodiiliverin
ja muutenkin -- naamasi malliin.
HANUUMAN jälleen lähestyen:
Kaut' isien leukaluun!
Tuo tytär on prinsessa kuun!
INRA hypähtää alas, jääden seisomaan Hanuumanin istuimelle:
Ei kuutamo kalvakas,
ei elämä uneljas
ole jumala meille.
Tulivuoria kuljemme,
joka auringon uuden
me sylihin suljemme.
ja syöksymme jyrkänteille.
UHU
Puhe tuo on jumalanpilkkaa!
INRA nauravasti:
Täm' on riemua silkkaa.
Ja minä olen prinsessa nainen!
HANUUMAN
He -- -- nainen --
UHU kuin mainitsisi paholaisen nimeä:
Vai nainen!
HANUUMAN
Jopa somasti liekutat, apinainen.
HYYPPÄ joka uteliaana on vääntäytynyt aivan Inran viereen,
osoittaa uteliaana tämän huulia:
Miks on sinun suullasi kirsikkamarjoja kaksi?
INRA
Punahuulet ne on, ihan purppuraiset!
Ne marjaksi maistavaksi
-- kuin kirsikkaiset --
näin yhtehen nipristän
ja hymyän -- --.
UHU
Hän irtikö luonnonlaista!
YÖKKÖ
Tämä enää ei apinamaista!
HANUUMAN
Ei laatua koirankuonolaista.
OINAS
Hän ihana on, ihan jumalainen!
ÄÄNET kuuluvat vaimeana kuorona puiden ja pensaiden takaa:
Hän on jumalainen!
UHU
Ja vaikene, napinakansa!
Koko herjalla muodollansa
hän on jumalan pilkka ja sikiö pahan.
Tämän todeksi todistaa mahdan.
Siis kuulkaa, mitä nyt kalloonne ahdan:
On meidät jumala Kuu
ihan kaltaiseksensa luonut.
Hänen armostansa on meillä myös suu,
min' Luoja huulettomaks on suonut.
Ylös silmänne luokaa kuutamon puoleen:
Hän nauraahan huulia vailla
ihan apinan oikean lailla.
Mut immellä tällä on lisä,
jot' ylpeillen huuliksi mainii.
Vain paholainen niiden on isä.
YÖKKÖ
Voin taata kaikista viisaimpana,
ett' totta on paimenen sana.
INRA heiluttaa Yökön häntää, hänelle tarkoittaen, somasti uhitellen:
Kenen on tämä saparoparka?
YÖkkö vetäytyy peläztyneenä oikealle.
UHU siirtyy keskemmälle:
Ja paholaistakin hirveämpää
on laadulta rienaus tää.
Täm' on _inhimillistä!_
Tämä muistuttaa mua suvusta villistä,
suvust' ihmisen kurjan ja kalvaan, --
min osa on taistella, kurjana kuolla,
elo taakkana kantaa, rehkiä turhaan
ja sortua väkivaltahan, murhaan.
-- Heit' onhan nähtykin rannoilla näillä,
kun kuuttomin öin sekä myrskysäillä
lyö heidät meurova meri
näit' armaita rauhan rantoja vasten.
-- He ovatko näköä autuasten?
He viruvat jäsenin nääntynein
ja kaihisin, polttavin silmin.
Siirtyy takaisin oikealle, Inran huulia osoittaen.
Ja huulet -- niin, on heilläkin huulet,
Mut irvistäväiset ja mustat --
INRA väristen uuden ajatuksen alla:
Min' oisinko ihminen myös -- -- mitä luulet?
UHU
Tämän Iaatuiseksi tahdotte muuttaa
paratiisin ja onnelan tään?
INRA
Nyt maailman hurmana, turmana nään -- --
UHU
Pyhä tehtävä mun on varjella maa
tämä suvulta turman, kuin turvaa
sen ennestään laki vanha, mi kuuluu:
Jos ihmisen muotoisen rannalta tapaat,
krokodiilien kitaan se survaa.
Vain tällä tavalla saastasta vapaat
me saamme olla ja murheetta elää.
INRA kuin katsoen kaukaisuuteen:
Mik' ääni kaukahinen nyt ilmassa helää,
Mikä sankari astuu nyt yllä pään,
sädesäihkyä ympärillään --
UHU
Ja tulta, tulta he palvovat,
tulen ääressä nukkuvat valvovat,
mut tulehen, tuskaan he saavat myös hukkua.
INRA aavistavaisten aatosten tulvassa:
Taru hirveät -- ihmehet aatokset antaa --
Se on kurja, mut ihana suku!
He orjia suurten on varmaan
He elää liejussa rannan harmaan,
mut tuskasta riemuhun kurkoittavat.
He itkevät, tappavat -- -- armahtavat
ja nauravat taas ikiauringon alla -- --
Jos pieninkin heistä ma olla saisin,
läpi tulisen maan, yli sinisen meren
minä uzkaltaisin,
minä repisin rintani auki
ja huuruvan, tuoksuvan veren
minä riemulla vuodattaisin.
-- Sen ahnas aurinko joisi!
UHU
Pedon kielellä herjaa hän näin
tavat, lait sekä taattojen uskon!
Puun pyhäisen runkoon nyt hänet sidottakoon,
koko yöksi hän jääköön kuutamon alle,
jott' armosta Kuu hänet pahasta vääntää
tai häpeään sekä nälkään nääntää.
-- Näin tehlää Kuutamon nimeen!
Yökkö ja kaksi muuta apinaviisasta
aikovat ryhtyä tuomion täyttöön.
OlNAS astuen vastaan:
He, takaisin, kellerimahat,
tai lonkista kiskon ma hännät ja nahat.
lNRA
Hui-ui, ho-hoi, minun heimoni heljä!
ÄÄNET vastaavat voimakkaasti:
Hu-hui, ho-hoi!
Hyökkääjät pelästyvät ja vetäytyvät takaisin.
OINAS
Te kuulkaa, kuulkaa ja peljätkää!
Te ootte heikkoja,
Vain laiskoja komeropeikkoja -- --
lNRA
Rutarannat ja liejumaat
te annoitte orjille meille.
Mut taiten ja ahkerin sormin
somat, kaunihit, taidokkaat
me liejusta laitoimme maljat teille.
Ne kirjoin kaunehin, eläinkuvin
me piirsimme vielä ja avuoksi huvin
viel' laitoimme juoksevat hirvet ja tarvaat
me luolamme seiniin.
Nälän päivät ja suupalat karvaat,
ne kaunihin luonnissa armahiks saivat.
OINAS
Te soitte orjille meille
vain ohdakemaat sekä autiot vuoret,
okapiikkiset pensaat
löi veriin jalkamme nuoret,
kun herkkuruo'aksi teille
me pitkin ketoja heinäsirkkoja haimme
ja palkaksi koivet saimme.
INRA
Mut tuskankin toimme me tuoksuvaksi!
Jos janoon uuvutti kedoilla juoksut,
me joimme ohdakeruusuista tuoksut.
Ja uhalla tulisen turman,
tulivuorilta löysimme kukkaissarjat
ja paisuvat rypälemarjat,
jois' ihme on hulluus ja hurma.
OINAS
Me yksin olemme kaunista luoneet,
meill' yksin ollut on voima ja kunto,
mut nääntävä kurjuuden tunto
meilt' ytimen riemust' on syönyt.
-- Nyt tiedämme: valhe meidät on maahan lyönyt.
INRA hurjana ilakoiden:
Tää Yökön on häntä ja ketulta saatu,
ja sama kaikilla teillä on arvon laatu!
Kaikki katsovat YÖkköön.
YÖKKÖ perin pöllämystyneenä:
Ka, eikäpä kieltää tainna, et irtosi sauma.
INRA nauraa hurjasti ja mukanaan orjain heimo taustalla.
Kääntgy taka-alalle päin:
Hei, naura, naura, orjan lauma!
MARAKATTI Hanuumanilie, joka on sangen ilmeisesti ihaillut Inraa:
Soputielle jo astu ja myöntele taiten.
HANUUMAN
Ah, apinalapset! -- paratiisia kaiten
ja torkkumisrauhaa sen tätä sanaharkkaa
käyn koivesta kiinni, jos patriarkkaa
nutipäiset nää oinahat joutais kuulla
ja haastaa kaposemmalla suulla
Te tietkää, minäkin täynnä oon napinamieltä:
Mun lempivaimoni Naakka
hääpäivästä saakka
on ollut äksy ja äkää äimivä.
Saa kaikota kääkkänäpuuhun,
nyt muija tää lempona läimivä.
Ja lemmikkivaimoksi tulkoon inra.
INRA alkaa raikuvasti nauraa ja mukana entistä raikuvammin koko
hännätön heimo.
HANUUMAN rehevästi:
Rymyhäihinpä hauskasti päättgy napina.
INRA naurunsa huikeaksi päätteeksi:
Hui-ui, hohoi!
Nauru lakkaa, Inra juoksee taka-alalle.
ÄÄNET
Ho-hoi!
INRA
Ho-hoi, -- mun heimon neuvonpito-on!
Inra, Oinas ja Kirra katoavat taustalle.
HYYPPÄ siirtyy oikealle, Hanuumanin perässä, hurjana:
Isä ukko! nyt vasta on eessäsi kapina!
Jos tyttöä tätä sun mielesi halas,
päistikkaa kuningaspuusta sun syöksen alas.
HANUUMAN pienellä isän ylpeydellä:
So-soh! -- jokos kukkoilee tämä kuippana --
UHU kauhistµneena:
Isä poikaa vastaan ja poika isää!
niin -- maailmanloppuun mit' tarvis on ennusta lisää?
HANUUMAN sopumielellä:
Mut nuor' olet liiaksi ruippana,
sun turha noin kaunista hanhea halata.
Nääs nuoresta, kokemattomasta
käy rumakin impi ihanasta,
kun ei voi mielessä verraten taapäin palata.
Voit orpanas Kaisankin naida noin lemmensokkona,
minä kaunista kaipaan näin vanhana pokkona.
Istuu, samoin Uhu ja muut apinauroot oikealle.
HYYPPÄ
Hä-hää-ä, äläs huiputa miestä!
Kyll' on mulla silmät päässä ja selko tiestä.
Riemastuneena ovelasta keksinnöstään.
Emo Naakalle vien minä sanan,
se muija kun hynttää tänne,
niin toisinpa pärrää sun kielesi jänne.
Juoksee vasemmalle taka-alalle.
INRA tulee taustalta mukanaan Oinas:
Nyt on pidoista lähtemishetki,
ja arvatkaas, mikä alkoi huikea retki.
Jos ette Oinaan ehtoa täytä,
typötyhjiksi riivimme pähkinäpuut
menomatkalla kaikki. Emmekä käytä
niit' armasteluihin, ne viemme myötä,
kotorannalle yhtehen kekoon -- --
OINAS
Ja sitten nuolien tekoon!
INRA
Oka piikkinen pähkinän laitaan
silosulkapa hännäksi toiseen!
OlNAS
Joka, herraan pähkinäsaitaan
ja häntyriloiseen
väkä kärjekäs lentää ja juuttuu.
lNRA
Täst' alkaen maailma muuttuu,
nyt vapaita oomme, ei orjia enää!
Paratiisin valhetapoja noudata emme,
ketunhäntiä, käskpjä vastaan teemme tenää.
Oman itsemme vuoksi me taistelemme!
-- Tää päätös on apinailveen.
OINAS
Joka hännäkäs hukkuu nuolien piiveen,
te jollette nyt sopumielellä myönny.
MARAKATTI kuiskaa Hanuumanille:
Soputielle jo työnny.
HANUUMAN
Se peevelin poika kun Naakan haki --
Pelas poika se peliä kieroa,
tuot' oiskohan toista nyt naimiskauppaa hieroa.
MARAKATTI
Uus anna nyt apinakunnalle laki.
HANUUMAN
Sen pappi tehköön ja sarnatkoon,
minä Hyypälle tyttöä kosin.
UHU nousee:
On napinaa tämä rietasta tosin,
mut armosta patriarkan
sovun yhteisen takia
teen uutta nyt peruslakia,
jok' oikeuteen sekä arvoon samaan
niin nostaa hännäkkään kuin hännättömänkin.
Se seisoo ajast' aikojen loppuun hamaan
ja kuuluu muodolta seuraavazti:
Tähän saakkä on määrätty hännän mukaan,
ken pähkinäpuita on saanut, ken ei.
Täst' alkaen hännän vuoksi ei kukaan
saa pähkinäpuita, ei omaisuutta,
vaan rikkauteen sekä häntään nähden
nyt seurattakoon tätä tapaa uutta:
Ken taatolt' on perinyt seesam- ja pähkinäpuita,
hän perinnön merkiks saa liittää hännän,
joko villavan, pitkän tai lyhyenlännän,
ain' isien antaman hyvyyden mukaan.
Täm' on yhteiskunnassa uudistus suuri:
nyt on seuraus vain, mik' ennen ol' alku ja juuri.
Täm' on annettu Kuutamon nähden
ja noustessa Koira- ja Leijona-tähden,
Täm' on annettu kuningaspuussa,
paratiisissa, naittamiskuussa.
INRA nauravalla pilkalla:
Ketunhännällä ympärikäännös!
OINAS
Sanasaivarrus, väännös!
Naakka tulee tuohottaen oikealta taka-alalta jäljessään
Kaija ja Hyyppä. Naakka Hanuumanin luo. Kaija jää Hyypän
kanssa seesampuun luo. Naakka on pippurisilmäinen ja
kiinteälihainen muija, puettu mustiin rimpsuihin. Kaija
on ruma ja ruipelosäärinen apinatytär, kirjavankoreasti
puettu. Kaija lähentelee Hyyppää, joka puolestaan kiertelee
Inraa. Kaija katseltuaan Inraa vetää puvustaan punamultaa,
maalaa tällä itselleen mahtavat huulet ja näyttää niitä
mielistellen Hyypälle.
NAAKKA
Vai niin! Ken taas,
sun kurkkkuus liiikoja kaas!
Ja ettäs kehtaat!
Ikäloppuna tyttöjä vehtaat -- --
HANUUMAN nousee ylös:
Jaa, jaa, muija, tärkkiä valtaseikkaa -- --
Täss' aateltu, punnittu on.
Nääs poikamme Hyyppä -- --
NAAKKA
Ja siinä viel' lynkkää ja keikkaa!
HANUUMAN
Vaan Hyyppä kun on ihan naimaton,
niin aattelin -- -- Inralle naittaa -- --
NAAKKA uhkaatasti:
Risatautisen prinsille laittaa,
ja kaunotar Kaija on tässä!
INRA ilakoi ja nauraa:
Hanuuman on ukkeli oiva,
mut tuima ois liiaksi anopin hoiva -- --
OINAS
Täst' ei tule hullua hurskaampaa,
koko apinalaumast' ei selvää saa,
-- Kotomatkalie lähde mun suojassani,
kotorannalla kannan sun majahani!
INRA kohoten korkeaksi:
Ken noutaa vuorilta tulen,
hänet syliini sulen!
Ken on huulilta samanlainen
kuin prinsessa nainen,
hän on valtias mun!
-- Hui-ui, ho-hoi!
ÄÄNET
Ho-hoi! ho-hoi!
INRA
Kotomatkalle heitmoni mun!
OINAS poistuessaan taustalle:
Nyt alkaa pähkinäsota!
NAAKKA Uhulle:
Mitä on tämä villitys täällä,
ei kenkään tääll' ole selvällä päällä?
HANUUMAN
Älä lähde mun luotani, kaunis.
Sinä lupaa mun tyttärekseni tulla.
Syli vanha ja raihnas on mulla -- --
NAAKKA kääntyy uhkavasti Hanuumaniin päin:
Ja vieläkös kierrät
sa loilotuskaulaa.
UHU ankarasti:
Mitä papanapataa sa kielellä hierrät.
Hän itsensä selväksi laulaa,
ja tulevaisia aattelen minä.
Jo vaikene vaimo!
HANUUMAN
Olen hämäkkiseittien peittämä,
ja sammale silmäni varjoo,
laho oon minä hylky, myrskyjen heittämä,
mut Lempeää lauhaa sylini tarjoo.
Olen hallava kuutamon naama,
mut nauraa taidan ja ruskottaa
jos hivellä käteni vanha sun kutrias saa --
INRA vakavoituen:
Tytär kuutamon synnyltä lienen,
mut päivästä säkenen pienen
sain silmäni terään ja huulteni maloon
en tyydy, en tyynny ma kuutamon valoon!
Hanuumanin tytärten lien minä lukua,
mut tunnen kuin oisitte vierasta sukua.
Te ootte kuin nukkuvat mättäät ja kannot
on kuutamon kumossa,
mut mulla on sydämessä kellervä aamu,
elän saapuvan sankarin lumossa.
Iloisesti.
Hyvästi naurava kuu!
Hyvästi haurava haamu!
HANUUMAN
Hyvästi, kirsikkasuu,
sinä nouseva aamu!
Inra katoaa nopeasti oikealle. Hetken vaitiolo.
NAAKKA leppyneesti:
He ukkoraasu, pois käsikynkkää
nyt muijasi rinnalla lynykää -- --
johan aika on juomasta laata,
kototurpeelle -- -- puun alle maata,
Minä oksalla valvon ja kykkään --
Hanuuman työntää hänet pois.
INRA näkymättömistä huikeasti:
Hui-ui, huk-huk --, ho-hoi!
ÄÄNET
Hoi, ho-hoi -- ho-hoi!
UHU
Nyt alkaa sankariaika!
nyt on ruttona sotaan käytävä,
on juurritettava maasta pois
suku paratiisin onnea jäytävä.
Se on ajettava vuorien tuolle puolen,
niin -- ihmisten luo sekä vaivan ja huolen.
HYYPPÄ
Minä ryöstää tahdon sen tyttären!
YÖKKÖ
Ja häntäni ainoalaatuisen
ma tahdon takaisin riistää --
MARAKATTI
Minä sankariarvosta kiistää.
YÖKKÖ
Ja koira vieköön, ma vannon:
niin kauan mies tämä päälle rynkää,
niin kauan kannan vain häntäni tynkää
kuin häntäni entisen takaisin perin
ja paikallensa sen jälleen kerin.
Tätä ennen en kättäni lepuuta,
en valaani syö, en epuuta!
HANUUMAN puoleksi itsekseen:
On tottakin valtikaskipossa monta
perin karvasta marjaa, ja siivotonta
monen narrin kokomaa sakkaa
saa siitä kuningas kaalia.
He -- -- kaikilla onnet ja riemut haalia
ja itse peljätä akkaa,
joka kuningaspuussa istua kykkää
ja sieltä jos jotakin niskaan lykkää.
-- Ka -- -- niinhän se on -- ja on ollut aina.
INRA yhä kauvempaa:
Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!
ÄÄNET
Ho-hoi, ho-hoi -- ho-hoi!
HANUUMAN ankarasti kaikille:
Mut tietäkää: tätä impeä tuhotakseni
en kättäni nosta; kuin tgttäreni
hän mulle on kallis. Kotiin menkää,
ei nyt mua vastustaa, ei mairia renkää.
Hanuuman vasemmalle taka-alalle Naakka jäljessä.
UHU
Ei ukosta estettä, hän kyllä malttuu.
HYYPPÄ
Kun seesami suonissa talttuu.
YÖKKÖ
Tähän saakka on riittänyt nyrkkien nujakka.
UHU
Nyt ei, ase tarpeen käypä ja sujakka.
Marakatilie:
Ota oksalta jumalan rumpu.
Ylös, miehet! Auki nht taattojen hautakumpu
ja kouraan taattojen leukaluut.
Sota taattnjen puolest' on vnitosta varmaa,
kun myötä manalan lauma on harmaa,
homeparrat ja mahtavat tietäjäsuut.
Lähtevät, marakatti edellä rumpua lyöden ja
viimeisenä Kaija ja Hyyppä.
VÄLIVERHO
II NÄYTÖS
Heleä biekkaranta hännättömien asuinsijoilla. Oikealla runsaasti
ohdakeruusuja ja kallioseinämä, jossa on puoleksi kasviston peitossa
oleva luolan suu. Oikealta etualalta alkaa poiku nousta vuorilie päin.
Vasemmaila pähkinämetsä, metsäparatiisin viimeisenä rajana. Taustaila
meri. Erikokoisia saviastioita pensaston reunassa, osaksi maalattuja,
osaksi maalaamattomia. Lyhyt etelämainen aamuhämärä katuo nopeasti
auringon noustessa säihkyvänä ja paahtavana.
Hyypppä ja Marakatti konttaavat vasemmalta aivan etualalle.
MARAKATTI pelokkaalla äänellä:
Äläs eemmäksi konttaa, veli.
Molemmat pyörähtävät istumaan rinnattain ihan etualalle.
HYYPPÄ näsäkkäästi:
Mikäs kielelläs sammalteli?
-- Jokos sankaruus sua arveluttaa?
MARAKATTI hampaat loukkua lyöden:
Meren kylmävä henki mua vavistuttaa --
Ratselee gmpärilleen.
Nyt tultu on vihollismaahan.
Viittaa vasemmalle.
Tuoss' apinametsäin on viimeinen raja.
HYYPPÄ osoittaa oikealle:
Tuoss' orjain lie joku luola tai maja.
-- Äläs, kun kurkkaan ja kuulostelen.
Juoksee ketterästi luolan luo.
MARAKATTI
Älä hiivatissa -- ma taapäin hiiviskelen.
Konttaa vasemmalie.
HYYPPÄ juoksee takaisin etualalle:
Ma luulen, siell' impien hengitys hyrrää --
MARAKATTI
Tule pois, sotajoukolle viedään sana.
HYYPPÄ ilkkuvasti:
Mitä mestari kyrrää?
Ojentaiksen rehentelevästi.
Jos oiniitais vähän selkää.
Heittää kuperkeikan,
Tämä poika ei pelkää.
Marakatti kaapaisee pähkinämetsään, aurinko nousee
ja voimakas valo valahtaa päin Hyypän naamaa.
HYYPPÄ säikähtää, katsoo vasemmalle:
Se juupeli lipettiin lippas.
Kuulostelee luolalle päin, josta kuuluu oksien risahdus.
Ja tää uros karkuun kippas!
Katoo vasemmalle.
KIRRA Tulee luolasta:
Ah, Oinasko täällä? Ei ketään näy:
Yhä vieläkö vuoria käy?
Tähän viivyntään mikä lienee syy?
-- Kuin risahtanut ois taittuva oksa -- --
sisilisko lie ollut tai keltakyy.
Luolaan päin Inralle:
Oi, Innra, jo aurinko nousi!
INRA ilmestytj luolan aukolle:
Kiven kautta ja kallion tunsin sen!
Sisar armas, nyt nauramme leikkien,
kotorannalle taas kun tultiin.
Rientää hietikolle, esinäyttämölle, vetäen Kirran mukauaan.
Olat tyttöjen aurinkokultiin,
jalat hiekkahan polttelevaan.
Istuu hiekalle.
KIRRA levottomana:
Minä Oinasta kaipaan palajamaan -- --
Siirtyy taka-alalle, katselee merelle.
INRA sieppaa hietikolta sisiliskon:
Sisiliskoni kelleväkuono,
näölt' ootko sa vieläkin huono,
vaikk' aurinko nuolin sun silmiäs avaa.
Nostaa sisiliskon päivää kohti.
Sa, kömpelö, päivään katso ja nopsasti havaa
tai hämähäkki sun poikasi vie -- --
Vai mehiläistenkö noutoon herralla tie?
He, juokse, juokse -- no nopsempaan
tai kiinni sun nahjuksen saan!
Kaappaa sen jälleen käsiinsä.
Tai tanssilla kierrän ja kaarran,
sun, etanan, hölmöksi saarran!
Heittää sisiliskon hiekalle ja tekee muutamia verkkaisia
tanssiliikkeitä sisiliskon ympäri. Sieppaa sen sitten
maasta ja pistää seuraavan repliikin aikana vierellä
olevaan ruukkuun.
Mitä, etkö sa auki saa silmäsi terää,
ett', tunnoton, auringon voimasta herää!
Savivankilaan sinut heitän
ja hiekalla silmäsi peitän.
Ponnahtaa pystyyn, ilakoimalla.
Nyt tiedänkin, mitä teen!
Kirralle, joka yhä eloisammin on tarkkaillut merelle.
Hae, Kirra, nyt immet ja pojat,
kaikk' etsi louhikkopaikat ja ojat,
sisiliskoja kerkeitä poimi,
saviastiat täyteen nopsasti toimi,
niit' aimo röykkiö vuorelle kerää -- --
KIRRA sivumennen, yhä tarkkaillen merelle
Mit aijot niillä?
INRA liikehtii nauraen vasemmalla ja etualalla:
Niiss' oiva temppu voi piillä.
Me nauraa saamme viel' apinoita,
kun kukistamaan he saapuvat napinoita,
ne, nääs, sisiliskoja, jokaista matelevaista
niin hullusti pelkää kuin paholaista.
KIRRA
Mut tuolla mi merell' on mustukainen?
INRA ponnahtaa kiihkeänä Kirran luo:
Mitä näät? Oi näytä ja sano!
KIRRA osoittaa sormellaan:
Kas tuolla! Mi liekin laineilla keikkuvainen.
INRA tarkattuaan, pettyneesti:
Merikarjun lie pyöreä pää -- --
jok' aamu se siellä leikkiä vääntää,
mut mitään muuta en koskaan nää.
Keskemmälle siirtyen.
Surumielelle ulappa tyhjä mun kääntää.
KIRRA
Mit' oottelet sieltä, sa sano?
INRA
Meri laiskana makaa
jok' ainoa aamu ma turhaan
sinitanteren takaa
oon kuunnellut ääntä ja sanaa,
jok' arvaisi ken minä olen,
miks' suvustanikin erilaisena aivan
näit' armaita rantoja polen.
Mut turhaan, tuo autius antaa vain vaivan.
KlRRA ihmetellen:
Suru sulla on kummacta ikävästä.
INRA käyden kärsimättömäksi:
Ei mitään ymmärrä vaivasta tästä!
KIRRA
Mure mulla on muusta -- --
Minä lemmin häntä, hän sinua,
ja kylmänä vieroo hän minua,
sano, kuinka ma lempensä nostan.
INRA halveksuvalla ivalla:
Sinä palvele, vaivainen
yhä kurjemmin nöyrry,
joka askele vaivu ja köyrry,
niin omanas lempi lie taivainen -- --
KIRRA
Tuhat kertaa mun murheeni ihanampi
kuin hurmaa on auririgon alla.
INRA
Älä häiritse sopertamalla -- --
KIRRA
Viel' et sinä lemmestä tiedä.
INRA yhä kärsimättömämpänä:
En nuivaa muotoas siedä!
Mene pois! Minä yksin tahdon olla
ja polttaa rintani auringolla!
Kirra oikealle.
INRA yksinn, auringolle, nopein tempoin:
Mun ainoa tuttavani,
mun ainoa hallitsijani,
olen kapinamielellä,
tän' aamuna uhmalla tanssin,
en raivolta riemua kiellä.
Tanssii aurinkotanssin, joka verkaisista ylpeistä
liikahteluista alkaen kulkee lapsellisen uhman ja yhä
painavamman väsähtämyksen vuorotellessa horjohtelevaan
nääntymykseen saakka. Tanssija väsähtää polvilleen ja
painuu puoleksi istuvaan asentoon. Lausuu tanssin aikana.
Ah, huimemmin kiillä,
nää huulet tuhkaksi hiillä!
-- Tuliteränä kiillä
ja pois nämä viillä!
Tanssin päätyttyä:
Ah, yksinäni
oon kurja ja jälleen heikko --
Et ystäväni
sa ilmojen peikko:
-- Tulenpolttaviksi sa loit
verihedelmät huulten,
mut tyhjien tuulten
mun marjani nääntää soit.
Ne myrkkymarjaksi muuta,
niin annan ma Kalmalle suuta!
-- Sekasiittiö lienkö ma rujon ja vamman,
vai juurtako korkeamman
kuin heimoni muu.
Ihanaiseksi sanovat toiset
ja toiset kurjaksi, vaivaiseksi.
Ken oikein arvas, en keksi -- --
OINAS tulee oikealta nääntyneenä sammunut, vielä savuava
soihtu kädessä:
Tulen sain minä soihtuun,
mut tuuli sen tullessa löi.
Sitä hurjasti hulmutin, juoksin tänne,
käsivarressa huusi jok'ainoa jänne,
mut äkkiä tyhjä sen söi -- --
Väsähtää maahan.
INRA kylmästi, käskeväati:
Savun kitkerän sait, tuli polttava tuo!
OINAS
Sen houkutin vaivojen yöstä,
jo suutelo suo!
INRA pilkalla:
Mies mieletön olet!
-- Ei palkkaa puolesta työstä.
KIRRA tulee hengästyneenä oikealta:
Me olimme kedolla liskojen haussa.
sun juoksevan näin --
OlNAS aikoo nousta:
Taas lähden ma vuoria päin!
KIRRA vasemmalle:
Oi, jää, Olet nääntynyt ihan.
Lähestyy Oinasta huolestuvasti.
Tulenvioissa olkas on pahoin,
tuon sulle viiniä juoda.
OlNAS nousee ylös:
Tuli polttava täytyy mun tuoda!
Syöksyy oikealle.
INRA
Tulisoihtua tahdon ma hulmutella,
tuliliekit ja purppuralinnut
joka maljahan kuvaella.
Nyt rannalta nopsasti nouda
merivettä -- ja myötä tuo beetelipunaa -- --
Ottaa maasta värisekoitusastian.
Täss' ennalta kylliks on krokodiiliverta --
Kirra on haluttoman näköinen.
No, nopsempaan, nyt ei tuumia juuda.
Kirra ottaa ruukun ja katoo oikealle taustalle.
Sideaineeksi joutsenen, munaa -- --
Ottaa eräästä maljakosta muuan, jonka rikkoo
ja vuodattaa värimaljakkoon.
KIRRA kirkaisee näkymättömissä ja syöksähtää taka-alalle:
Siell' lepää vainaja kalvas!
-- Alus kumma sen on tuonut rantaan.
INRA kuin kaikki riippuisi yhdestä vastauksesta:
Näölt' onko se ihminen?
KIRRA
Sitä tiedä en -- --
INRA
Kyy purkoon sun, tomppelin, kantaan!
Inra syöksyy näkymättömiin oikealle taustalle.
KIRRA ykin:
Miks' yltyi raivoon hän -- -- minä pelkään -- --
INRA tulee näkyviin taka-alalle:
Sisar armas, mua auta!
Hän hengittää!
Kantavat keskinäyttämölle Narkaan, haaksirikkoisen,
joka on repaleisiin puettu kalpea nuorukainen ja jolla
on pronssinen lyhyt miekka vyöllä. Inra lyyhistyy
Markaan Iuo kiihkolla ja kiireellä, tarkastelee kasvoja
ja rintaa, nousee polvilleen ja puhuu luonnonlapsen
välittömyydellä.
Oi, nää, toki silmillä nää,
ihan huulet on hällä!
Katsahtaa uudestaan, pettyneesti.
Mut tummanpuhuvaiset,
ei kirsikkaiset,
kuin mulla -- --
-- Mut ootas, kun huulilla koskea koen
ja kuherrussanoja hoen.
Suutelee varovasti ja arkana, ponnahtaa takaisin.
Ne maistui kuin kylmä ja kuuma!
Suutelee uudelleen, suutelee pitempään ja raskaammin,
äkkiä vaihtuen hurmasta kauhistukseen.
Mik' yltää mun vaiva ja huuma!
Suuressa hädässä:
Maa ilmoja nousee ja nostaa
ja aurinko maahan putoo,
tulisilmin se saapuu, ja kostaa --
tulikärjillä silmäni kiinni kutoo,
pään ympäri ilmoja lyö,
pään puhki jo ampuu ja vereni syö.
-- Tulen silmiltä sokeaksi,
täm' on kuolemaksi -- --
Vaikenee hetkeksi ja jää liikkumattomaksi,
kunnes havahtuu kuin unesta.
Maan alla vai auringossa
mun ahdisti rintaa --
KIRRA joka on lähestynyt haaksirikkoista:
Oi, katsopas huulien pintaa,
kuin beetelinpunainen maljakossa
se puuntaa ja hehkuu -- --
INRA yhä poissaolevana, polvillaan:
Kuin myrkkyä, Kalmaa,
kuin tahmaista talmaa
ma suudellut oisin,
ja kuitenkin lämpimät veret,
mua huuhtovaiset ja puhtaat meret
ois alta ja syvältä nousseet -- --
KIRRA
Ne suutelit punertaviksi -- --
INRA katsoo, riemastuu, barbarisesti:
Verenkarvaisiksi!
Noulee ylös ylenpalttisessa riemussa.
Hän on ihmisen poika,
tytär ihmisen minä!
KIRRA
Hän huulia avaa!
INRA painuu jälleen Narkan puoleen. Kirralle:
Hae viiniä, Kirra.
Kirra poistuu oikealle. Narkaalle:
Unest' irti jo nouse ja havaa -- --
Suutelee.
Jumaljuurtako olet?
Meren vaahtisen harjoja kuljetko,
vai auringon maitako polet?
-- Sinä rintaan salaman suljetko,
tulen tuintuvan silmies teriin,
vai mist' olet polton näin valanut veriin?
Kirra tuo ruukulla viiniä, jota Inra
juottaa Narkaalle. Tämä alkaa herätä.
Oi, näytä, mit' on sinun luomies alla.
Kirralle asiallisen nopeasti.
Mene, astele hiljaa,
Pane öljyyn martagon-liljaa
ja tuoksuva kuminayrtti -- --
tee parannusvoide sa lempeä, lauha,
myös hedelmät mukana tuo --
Kirra oikealle, Narkas liikahtaa.
Sun luomesi auki ma poltan!
Suutelee Narkaan silmäluomia, tämä avaa silmänsä.
Sana, katse ja suutelo suo!
NARKAS
Mihin tullut ma lienkin,
en viel' ole krokodiilien muona.
INRA
Olet paratiisissa -- -- Inran luona.
NARKAS
Äläs mitä, paratiisissa minä?
Se päällä maan oli valhe suuri,
mut enkös paratiisissa juuri
sitä valhetta valheeksi luule -- -- Ja enkeli sinä?
INRA
Olen ihminen ihana,
palan lempenä, vihana!
Sua lemmin ja huollan,
sua surmalta puollan
ja muut minä murhaan.
NARKAS
Ihan lienet sa prinsessainen?
INRA ujostelevasti:
Olen prinsessa nainen -- --
Ken itse olet ja mistä sa tulet?
NARKAS
Tulen kaukaa saarilta terhetärten,
minä lauluja lauloin ja polkuja erhetärten
minä maleksin lemmenpauloin.
Päätoimelta lien ollut kerjäläinen,
kuten meidän maassa laulajan vapaan
on oltava vanhaan ja käypään tapaan.
INRA
Suur sankari varmaan on kerjäläinen?
NARKAS nauraen:
He, sankari suuri ja viheljäinen.
INRA
Ja salaman paistavan kupehelles
sait voimasi merkiksi, laulajaniekka.
NARKAS
Täm' on taitava tappelumiekka.
Sen tappava kärki
hyve suurin on meillä ja korkein järki.
Kenen ryntäitä säilä tää syö,
sen eessä on manalan yö.
Sen varkain lähteissä vyölleni pistin,
hätä ei lue, katsohan, lakia.
INRA
Olet hurja ja rohkea mies!
Mut tännekö ohjasit ties
sinä Inran ihanan takia?
NARKAS
Vähän pilkkasin narrien äiyä,
mi meidän puolella ohjaili maailmaa.
Se hallitsi luomalla riitaa ja hätää,
ja luottaen hengen ja sanan voimaan
ketunhännällä koetti se ratsastaa.