Kolkko, musta, syvä ja kylmä on Utrovand, pitkä jäinen, veden
täyttämä uurre, maapallon halkeama, Norjan korkeiden vuorien poimu ja
toisen vuoren tukkima, hyistä vettä tulvillaan, yhdeksänsataa metriä
meriemoaan korkeammalla eikä silti lähempänä isäänsä aurinkoa. Sen
ilotonta rantaa kiertää kituliaiden puiden vyöhyke, jonka toinen pää
kohoaa korkealle tunturilaaksoon riutuen siellä vesoiksi ja sammaliksi,
jollaiseksi se muuttuu myös järveä saartavien, kolmesataa metriä
korkeiden graniittikallioiden puolivälissä. Siinä on puuraja, siihen
loppuu metsän kasvu. Koivu ja paju lannistuvat viimeiseksi tässä
pitkällisessä taistelussa vilua vastaan. Vaivaiskoivupensaikoissa
elämöivät räkättirastaat, kirviset ja riekot, mutta niitä ei tapaa enää
ylhäällä tunturin laella, jota hallitsevat vain kivenlohkareiden varjot
ja vinkuva tuuli.
Höifjeldin kolea, aaltoileva laki on rosoinen ja kivikkoinen, täynnä
lumipälvien peittämiä kuoppia ja syvänteitä. Täällä salpaavat katseen
etäisten tuntureiden lumiset huiput, jotka kohoilevat, aaltoilevat ja
hohtavat yhä valkoisempina, kunnes pohjoisessa kohoavat autereiseksi ja
häikäiseväksi Jotunheimeniksi, jättiläisten kodiksi, jonka jäätiköt ja
lumipeite eivät koskaan sula.
Puuttoman alan laajuus todistaa kouriintuntuvasti, minkälainen voima
on lämpö. Joka asteelta, minkä auringon lämpö alenee, alenevat elämän
muodotkin. Laaksojen etelärinne on aina karumpi kuin pohjoinen. Mänty
ja kuusi ovat jo aikoja sitten väistyneet, pihlaja niiden jälkeen, vain
koivu ja paju jaksavat kiivetä rinteen puoliväliin. Sen jälkeen kasvaa
enää vain maassa matavia kasveja ja sammalta.
Itse laki on harmaan vihreätä poron jäkälikköä, jonka
karhunsammalmättäiköt toisin paikoin värjäävät lämpimän kellerväksi
ja auringonpaiste suojaisissa sopukoissa syventää ruohonvihreäksi.
Kallionlohkareet, joita on kaikkialla, vivahtavat hentoon
sinipunervaan. Niitä kirjavoittavat milloin harmahtavat röyhyreunaiset
jäkäläläikät, milloin oranssin vivahteiset pölyjuomut tai mustat
kauneuspilkut.
Koska kivi säilyttää hyvin lämpöä, ympäröi jokaista lohkaretta pieni
vyöhyke lämpöä vaativia kasveja, jotka eivät muuten viihtyisi näin
korkealla. Täällä kasvavat koivun ja pajun kääpiömäiset muunnokset. Ne
pureutuvat ystävällisesti kallioon, kuten ranskalainen vanhus talvella
lietensä ääreen, ja levittävät oksansa kiveä pitkin eivätkä koleaan
ilmaan. Kolmisenkymmentä senttiä kauempana näkyy viileä kanervavyöhyke.
Sen jälkeen on niin kylmää, että vain harmahtava jäkälä menestyy.
Vielä kesäkuussa ovat kaikki notkopaikat lumen peitossa. Mutta
valkoiset pälvet hupenevat ja täyttävät jääkylmät purot, jotka
laskevat järveen mikä mitenkin. Lumipäivissä ei näy minkäänlaisia
elämänmerkkejä, ei edes "punaisen lumen" häivähdystä. Niitä ympäröivä
rengas paljasta maata osoittaa kuitenkin, että elämä ja lämpö kuuluvat
erottamattomasti yhteen.
Puurajan ja lumirajan välinen alue on autiota harmaanvihreää, lumen
pälvittämää maata, jossa ei tapaa enää lintujakaan. Tämän vyöhykkeen
yläpuolella talvi ei enää hellitä otettaan. Kauempana pohjoisessa
lumi- ja puurajat siirtyvät yhä alemmaksi, kunnes puuraja on meren
tasalla. Vanhassa maailmassa tätä puutonta aluetta sanotaan tundraksi,
uudessa maailmassa hedelmättömäksi maaksi. Se on kaikkialla poron
kotimaata ja jäkälän valtakuntaa.
1
Se lensi edestakaisin kuohuissa, milloin veden alta, milloin päältä,
kun vaadin, porokarjan johtajalehmä, kulki keväisen törmän ohi.
-- Malja! Malja! Norjan malja! se lauloi ja vielä jotakin "valkeasta
porosta ja Norjan onnesta", ikään kuin sillä olisi ollut selvänäkijän
lahjat.
Kun vanha Sveggum rakensi myllypatonsa alemmalle Höifjeldille, aivan
Utrovandin kohdalle, ja pani myllynkivensä pyörimään, hän luuli
olevansa puron haltija. Mutta joku oli ennättänyt ennen häntä. Ja
pyrähti edestakaisin puron kuohuissa ja lauloi lauluja, jotka sopivat
hyvin paikkaan ja hetkeen. Se hyppi rattaan siiveltä toiselle ja
teki paljon sellaista, joka Sveggumin mielestä tiesi vain onnea,
olipa se mitä hyvänsä. Muutamat väittivät, että Sveggumin onnentuoja
oli myllytonttu, jolla oli ruskea takki ja valkoinen parta ja joka
asusti maalla tai vedessä, miten sitä milloinkin halutti. Useimmat
Sveggumin naapureista näkivät kuitenkin vain koskikaran, pienen linnun,
joka saapui joka vuosi ja kisaili purossa tai sukelteli sen syvässä
suvannossa. Ehkä kummatkin olivat oikeassa, sillä muutamat vanhat
ihmiset sanovat myllytontun voivan esiintyä joko ihmisen tai linnun
hahmossa. Muut linnut eivät vain pystyneet elämään sillä tavoin kuin
tämä pikkuinen lintu, joka lauloi lauluja, joita ihmiset eivät koskaan
olleet laulaneet Norjassa.
Se näki ihmeellisiä asioita, sellaisia joita ihminen ei ollut koskaan
nähnyt. Räkättirastas rakensi pesäänsä ja sopuli imetti poikasiaan
aivan sen silmien edessä. Ja ne silmät olivat tarkat. Niillä näki, että
musta pilkku Seeletindin rinteellä oli poro, joka oli melkein karvaton,
vaikkei ihminen sitä erottanutkaan, ja senkin näki, että vihertävä
lieju Vandrenilla oli vihanta kaunis laidun, oikea pitopöytä.
Ihminen on kovin sokea ja tekee itsensä vihatuksi. Mutta koskikara ei
tehnyt kenellekään pahaa, eikä sitä kukaan pelännyt. Se vain lauloi, ja
sen lauluun sekoittui toisinaan leikkiä ja ennustusta, ehkä hiukkanen
ylenkatsettakin.
Riippakoivun latvasta se saattoi nähdä myllypuron virtaavan Nystuenin
kylän ohitse ja katoavan viimein Utrovandin synkkään veteen. Korkealla
lentäessään se näki pohjoisessa paljaiden tunturinlakien yli aina
Jotunheimeniin saakka.
Oli suuren heräämisen aika. Kevät oli saapunut jo metsiin. Laaksot
kuhisivat elämää, uusia lintuja tuli etelästä, talvella nukkujat
heräilivät unestaan ja pian näyttäytyisivät tuntureilla porotkin, jotka
olivat talvehtineet alempana metsissä.
Taisteluitta ei pakkasherra luovuta seutuja, joita se on niin kauan
hallinnut. Suuri taistelu oli käynnissä, mutta aurinko pääsi hitaasti
ja varmasti voitolle ja ahdisti sen takaisin Jotunheimeniin. Se
pysähtyi jokaiseen notkoon yrittämään vastarintaa tai hiipi takaisin
yön turvissa kärsiäkseen vain uuden tappion. Tuimasti se iski, sillä
se oli kuin itsepintainen taistelija. Armottomasti kamppaillessaan se
halkaisi ja hajoitti iskuillaan monta graniittikalliota, niin että
niiden lihanvärinen sisusta paljastui ja hohti nyt lämpimän värisenä
harmaiden paasien keskellä, joita oli rinteellä sikin sokin kuin Thorin
karjaa. Niitä näkee jokaisella taistelutanterella milloin enemmän
milloin vähemmän. Suletindin rinteellä niitä oli hajallaan valtava
joukko lähes kilometrin matkalla. Mutta, kas kummaa, nehän liikkuivat!
Ne eivät olleetkaan paasia, vaan eläviä olentoja.
Ne vaelsivat säännöttömästi, mutta silti samaan suuntaan: vastatuuleen.
Notkokohdissa ne katosivat näkyvistä, mutta ilmestyessään seuraavan
kerran rinteelle ne olivat jo paljon lähempänä ja erottuivat selvästi
taivasta vasten. Niillä oli haarasarvet ja tunsimme ne poroiksi, jotka
käyskentelivät kotolaitumillaan.
Lauma eteni meihin päin syöden lampaiden tapaan ja roukuen kuin vain
porot osaavat. Löydettyään hyvän jäkäläpaikan porot seisoivat siinä
kunnes se oli paljaaksi syöty, juoksivat sitten kapsahtelevin kavioin
hakemaan uutta laidunta. Sen vuoksi lauman muoto vaihtui alituisesti.
Mutta yksi poro, iso jalomuotoinen vaadin, oli aina eturintamassa.
Muuttelipa ja hajaantuipa karja miten paljon tahansa, se oli aina
lauman kärkijoukossa. Tarkkailija olisi huomannut, että se määräsi
lauman liikehtimisvauhdin ja oli itse asiassa sen johtaja. Isot
hirvaat, samettipintaisten sarvien kantajat, tunnustivat hiljaisesta
sopimuksesta sen määräysvallan. Jos joku itsenäisyyden puuskassaan
koetti johtaa laumaa muualle, se huomasi piankin olevansa yksin.
Iso vaadin oli samoillut viikon, pari lauman kanssa pitkin puurajaa
siirtyen päivä päivältä yhä ylemmäksi tuntureille, jossa maa oli
jo paljasta ja tuuli vienyt kärpäset mennessään. Vaikka laidun
siirtyikin ylemmäksi, lauma palasi aina auringon laskiessa metsän
suojiin, sillä eläimet pelkäävät kylmää yötuulta niin kuin ihminenkin.
Mutta nyt olivat kärpäset vallanneet metsän, ja kun lisäksi kivikot
tunturien rinteillä olivat jo tarpeeksi lämpimiä yöpymiseen, ei
metsävyöhykkeeseen enää palattu.
Tuskinpa eläinlauman johtaja tietoisesti ylvästelee asemastaan, mutta
silti sille on epämieluisa yllätys, ellei sitä seurata. Mutta on aika,
jolloin eläinkin etsii yksinäisyyttä. Vaadin oli ollut kaiken talvea
terve ja hyvässä kunnossa, mutta nyt se oli haluton ja laahusti pää
painuksissa päästäen lauman ohitseen.
Toisinaan se seisahtui tyhjää tuijotellen, ja sen suusta riippui
pureskelematon jäkälätukko, sitten se havahtui ja riensi taas lauman
kärkeen. Mutta sen hajamielinen tuijotus ja yksinäisyyden kaipuu
lisääntyivät. Se kääntyi lähteäkseen alas vaivaiskoivikkoon, mutta
koko lauma kääntyi sen mukana. Se seisoi pää painuksissa alallaan kuin
veistos. Toiset kulkivat sen ohi ruokaa hamuillen ja roukuen. Se jäi
seisomaan jähmettyneenä tunturin kupeelle. Kun kaikki olivat häipyneet,
se lähti hiljaa liikkeelle, astui muutaman askelen, katsoi ympärilleen,
oli muka syövinään, nuuhki maata, katsoi lauman perään, tähyili
tuntureita ja lähti sitten alaspäin metsien suojiin.
Vilkaistessaan kerran erään harjanteen yli se näki toisenkin
porolehmän, joka vaelsi yhtä levottomana kuten sekin. Mutta iso vaadin
ei välittänyt seurasta. Se tunsi, että sen oli kätkeydyttävä jonnekin,
vaikka se ei tiennytkään minkä vuoksi.
Se seisoi alallaan, kunnes toinen oli mennyt menojaan, poikkesi sitten
sivuun ja kulki varmoin askelin ja epäröimättä, kunnes Utrovand alkoi
näkyä. Nyt se saapui pienelle purolle, joka pyöritti vanhan Sveggumin
jauhinkiviä. Se kahlasi kirkkaan puron yli padon yläpuolelta, sillä
erehtymätön vaisto neuvoo villieläintä jättämään virtaavan veden
itsensä ja sen välille, jota se karttaa. Toisella rannalla, joka oli jo
paljaana ja hieman vihannoi, se jätti kohisevan puron taakseen ja lähti
pujottelemaan mukuraisten runkojen lomitse. Rinteen laelle päästyään se
pysähtyi, katseli puoleen ja toiseen, kulki kappaleen matkaa ja palasi
takaisin. Ja tänne, missä lämpimänsävyiset kivenlohkareet sulkivat sen
suojiinsa ja koivut olivat kevätviitoissaan, se halusi jäädä lepäämään.
Se ei kuitenkaan levännyt, vaan seisoskeli levottomasti liikehtien
ja hätisteli kärpäsiä sääristään välittämättä vähääkään mehukkaasta
ruohosta. Se luuli olevansa piilossa koko maailmalta.
Koskikaralta ei jää mikään huomaamatta. Se oli nähnyt vaatimen eroavan
laumasta. Koskikara istui mahtavalla kivenjärkäleellä ja lauloi aivan
kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä ja tiennyt, että kansan kohtalo
saattoi kääntyä sen johdosta, mitä tapahtui tässä syrjäisessä kurussa.
Malja! Malja! Norjan malja!
Myllytontun laulu laulakaa!
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.
Norjassa ei ole haikaroita, mutta siitä huolimatta makasi tunnin
kuluttua ihmeellinen pikku vasa vaatimen vieressä. Emo suki sen nuttua,
nuoli ja hoiteli sitä ylpeänä ja onnellisena, aivan kuin se olisi ollut
ensimmäinen poronvasa, jonka se oli koskaan synnyttänyt. Sen kuukauden
aikana laumassa syntyi ehkä satoja vasoja, mutta tuskin ainoatakaan
tämän näköistä, sillä se oli lumivalkoinen; ja laulaja kaiutti
kirjavalta kiveltään:
Onnea, onnea nyt,
valkea hirvas on syntynyt,
niin kuin se olisi tiennyt etukäteen, mitä osaa tämä valkoinen vasa
näyttelisi isoksi vartuttuaan.
Mutta tapahtui vielä toinenkin ihme. Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun
syntyi toinenkin pieni vasa, tällä kertaa ruskea. Ihmeellisiä asioita
tapahtuu ja tarpeen vaatiessa on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja.
Kun porovaadin kaksi tuntia myöhemmin johdatteli poispäin valkoista
vasaansa, ei vastasyntynyttä ruskeaa enää ollut, oli vain litteiksi
tallattuja riekaleita, joissa oli vasan karvoja.
Emo oli viisas: parempi yksi voimakas kuin kaksi heikkoa vasaa.
Muutaman päivän kuluttua porovaadin johti taas laumaansa, ja sen
rinnalla juoksenteli valkoinen vasa. Vaadin otti huomioon sen vähäiset
voimat ja hiljensi koko lauman vauhtia. Se sopi hyvin toisillekin
porolehmille, joilla oli vasoja.
Iso väkevä ja viisas vaadin oli voimansa tunnossa, ja valkoinen vasa
oli parasta sen elämässä. Usein se juoksi emonsa edelle tämän johtaessa
laumaa. Kun Rol eräänä päivänä kulki ohi, hän nauroi ääneen nähdessään
pienen valkoisen vasan johtavan suurta riuskaa porolaumaa, jossa oli
vanhoja ja nuoria, lihavia lehmiä ja sarviniekkoja hirvaita.
Niin porot tulivat tuntureille koko kesäksi.
-- Siksi ne menevät, että haltijat, jotka asuvat siellä missä musta
kuikka nauraa, opettaisivat niitä, sanoi Alalaakson Leif, mutta
Sveggum, joka oli aina elänyt porojen parissa, sanoi:
-- Emät niitä opettavat niin kuin meitäkin. Syksyllä vanha Sveggum
huomasi liikkuvan lumipälven kaukana suolla. Kun porot kerääntyivät
Utrovandin partaalle juomaan, näki myös vedenhakija vasan, sillä se
heijastui selvästi tyyneen vedenpintaan toisten porojen hukkuessa
tunturien tummaan varjoon.
Moni sinä kesänä syntynyt pikku vasa oli eksynyt aavoille soille ja
jäänyt sille tielleen, sillä toiset niistä olivat heikkoja, toiset
houkkia, jotkut sortuivat muuten vain, sillä se on luonnon laki, ja
muutamat kuolivat, koska eivät ottaneet opista vaarin. Mutta valkoinen
vasa oli niistä voimakkain, ja koska se oli myös viisas, se otti
oppia emostaan, joka oli lauman viisain. Niin se oppi tietämään, että
kivenlohkareiden päivänpuolella ruoho on hyvänmakuista, mutta kuoppien
pimennoissa arvotonta, vaikka olikin samannäköistä. Se tiesi, että
oli lähdettävä heti liikkeelle, kun emon sorkat alkoivat kapsahdella,
ja milloin koko lauman sorkat paukkuivat, oli vaara tarjolla ja sen
pysyteltävä emonsa rinnalla. Tämä paukkuva ääni ajaa saman asian kuin
telkän siipien vihellys: se pitää lauman koossa. Se oppi niittyvillan
nuokkuvista hahtuvatupsuista tietämään, missä oli vaarallinen suo.
Riekon kova kaakatus tiesi, että lähellä oli kotkia, jotka olivat
vasalle yhtä vaarallisia kuin linnullekin. Se sai tietää, että pienet
sudenmarjat olivat myrkyllisiä, että sääskien hyökkäystä oli parasta
paeta lumipäiville ja että emon haju oli ainoa täysin luotettava.
Se huomasi myös kasvavansa. Sen laihat kyljet ja pitkät vasankoivet
alkoivat saada oikean muotonsa, ja ne pienet kuhmut, jotka olivat
ilmestyneet sen päähän kolmen viikon ikäisenä, muuttuivat teräviksi,
koviksi tapeiksi, joilla piti otteluissa hyvin puolensa.
Useita kertoja porot olivat vainunneet ahman, pohjolan pelätyn
murhamiehen. Eräänä päivänä, jolloin vaarallinen haju äkkiä tuntui
hyvin voimakkaana, loikkasi kalliopaadelta ärisevä iso tummanruskea
möykky ensimmäisenä käyskentelevän valkoisen vasan kimppuun.
Salamannopeasti se huomasi kiitävän, pörröisen, läähättävän otuksen,
jonka hampaat ja silmät kiiluivat julmasti. Hillitön kauhu nosti vasan
karvat pystyyn. Sen sieraimet värisivät pelosta, mutta ennen kuin se
lähti pakoon, siinä heräsi toinen tunne: viha rauhanrikkojaa kohtaan.
Tämä tunne pyyhkäisi pois kaiken pelon, pönkitti sen raajat ja käänsi
sarvet hyökkäysasentoon. Ruskea peto putosi murahtaen nuoren poron
piikkeihin. Ne tunkeutuivat syvälle ahmaan. Jysähdys oli kuitenkin niin
luja, että valkoinen vasa sortui maahan ja olisi ehkä saanut surmansa,
ellei alati valpas emo olisi hyökännyt pedon kimppuun ja voimakkaampana
ja paremmin aseistettuna olisi seivästänyt sitä maahan. Valkoinen
vasakin kävi sen kimppuun vihan hehku äsken niin lempeissä silmissään.
Vielä senkin jälkeen, kun ahma oli enää karvakasa ja emo poistunut
syömään, se raivokkaasti korskuen työnteli piikkejään vihattuun
otukseen, kunnes sen lumivalkoinen pää oli punainen vihollisen verestä.
Vasa osoitti, että härkämäisen tyynen kuoren alla saattaa piillä
taisteleva peto. Pohjolan miesten tavoin se oli kömpelö ja
tanakkatekoinen, tyyni ja jäykkä sekä hidas suuttumaan, mutta se näki
punaista vihastuessaan.
Kun porot sinä syksynä kerääntyivät järven rannalle, lauloi koskikara
vanhaa lauluaan:
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa,
aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä. Sitten se katosi,
kenenkään tietämättä minne. Vanha Sveggum oli nähnyt sen lentävän
läpi virran kuohujen, kuten linnut ilman halki, tai kävelevän syvän
myllypadon pohjalla samoin kuin riekko kalliolla. Vaikka se siis
poikkesi tavoiltaan tyystin muista linnuista, väitti ukko sen lähteneen
vain etelään talvehtimaan. Mutta mistäpä vanha Sveggum olisi sen
tiennyt, kun ei osannut lukea eikä kirjoittaakaan.
2
Kun porolauma keväisin vaelsi metsistä Sveggumin ukon myllyn ohi
Utrovandin kolkoille rannoille, koskikara oli paikallaan laulamassa
valkeasta suurhirvaasta, josta vuosi vuodelta tuli yhä ilmeisemmin
lauman johtaja.
Ensimmäisenä keväänä se oli vain hiukan jänistä kookkaampi. Mutta
kun se syksyllä tuli juomaan, sen selkä kohosi jo korkeammalle
kivenjärkälettä, jonka kohdalla Sveggumin puro laski Utrovandiin.
Seuraavana vuonna se tuskin mahtui kulkemaan vaivaiskoivun alitse, ja
kolmantena vuonna sai koskikara, joka istui kirjavalla paadellaan,
katsella sitä ylös- eikä alaspäin, kun se kulki ohitse.
Sinä yönä Rol ja Sveggum lähtivät tuntureille kokoamaan villiintynyttä
karjaansa ja valitsemaan ajokkaat voimakkaimmista poroista, joihin
suurhirvas kuului ilman muuta. Se oli lumivalkoinen ja muita korkeampi
ja kookkaampi, sen rintakarvat viistivät maata ja itse rinta oli
kuin hevosen ja sarvet kuin myrskyssä kasvanut tammi. Se oli karjan
kuningas, ja siitä saattoi helposti tulla koko tokan kuningas.
Porojen kuten hevostenkin kesyttäjiä on kahdenlaisia. Toinen taltuttaa
ja opettaa eläintä ja saa siitä virkun ja ystävällisen auttajan,
toinen nujertaa sen ja saa uppiniskaisen orjan, joka on aina valmis
kapinoimaan ja purkamaan vihaansa. Moni Lapin ja Norjan mies on saanut
hengellään maksaa poronsa rääkkäämisen, ja Rolin elämän katkaisi
hänen oma pulkkaporonsa. Mutta Sveggum oli sävyisäluontoinen. Hänen
osakseen tuli valkean suurhirvaan opettaminen. Se kävi hitaasti, sillä
poro loukkaantuu vapautensa rajoittamisesta, mutta ystävällisyys
eikä pelko taltuttaa sen lopulta. Kun se oli oppinut tottelemaan ja
veti kilpailussa ylpeästi ahkiotaan, oli kaunista nähdä, kuinka tämä
iso lempeäsilmäinen valkea ajokas harppoi sieraimet huuruten alas
Utrovandin pitkää lumista rinnettä. Lumi ryöppysi sen edessä kuin
vesi laivan keulassa, niin että reki, ajaja ja eläin olivat kuin yhtä
kiitävää valkoista pilveä.
Tulivat sitten joulumarkkinat. Jäällä pidettiin kilpa-ajot, Utrovand
oli kerrankin täynnä hyörinää ja synkät tunturit kajahtelivat iloisista
huudoista. Ensin olivat porokilpailut, joissa saatiin monta aihetta
remakkaan nauruun. Rol oli itse mukana nopeimmalla ajokillaan. Se oli
parhaassa iässä oleva viisivuotias, kookas ja tumma poro. Mutta liian
innokkaana hän hoputti säälittä juroa uljasta orjaansa, kunnes se
kesken kilpailun -- juuri kun oli voittamaisillaan -- kääntyi ympäri
saatuaan julman lyönnin. Rolin täytyi kumota ahkionsa ja suojautua sen
alle, kunnes poro oli purkanut kiukkunsa siihen. Hän hävisi kilpailun,
ja voittajaksi tuli nuori valkoinen suurhirvas. Sen jälkeen se voitti
kahdeksankymmenen kilometrin kilpa-ajon järven ympäri. Sveggum ripusti
sen valjaisiin pienen hopeatiu'un jokaisesta voitosta, niin että se nyt
juoksi ja voitti tiukujen iloisesti soidessa.
Sitten juoksivat hevoset -- ne olivat laukkakilpailut, poro kulkee
vain ravia -- ja kun Balder, voittajahevonen, oli saanut nauhansa ja
sen omistaja rahapalkinnon, Sveggum tuli hänen luokseen kaikki voitot
kädessään ja sanoi:
-- Terve, Lars, sinulla on hyvä hevonen, mutta minun suurhirvaani on
vielä parempi. Pannaan kummankin voitot yhteen, ja se saa summan, kenen
ajokki voittaa.
Poro juoksijahevosta vastaan -- moista kilpailua ei ollut ennen nähty!
Pistoolin pamahtaessa ne lähtivät.
-- Hoi, Balder! (maiskutus). Hohoi! Balder! Ja kaunis juoksija ampaisi
täyteen vauhtiin. Hitaampaa ravia harppova suurhirvas jäi jälkeen.
-- Hoi, Balder! Hohoi, suurhirvas! Kuinka ihmiset huusivatkaan, kun
laukkaava hevonen pidensi yhä välimatkaa! Mutta se oli pian saavuttanut
nopeutensa rajan, poron vauhti taas parani sen kiitäessä yhä nopeammin
ja nopeammin. Hevosen etumatka ei enää lisääntynyt. Puolitoista
kilometriä oli juostu, ja ero alkoi pienentyä. Hepo oli rynnistänyt
alussa yli voimiensa, mutta suurhirvas alkoi vasta lämmetä. Se harppoi
tasaisesti ja lisäsi yhä nopeutta. Sveggum kannusti sitä huudoillaan:
"Hoi, suurhirvas, nopeammin, nopeammin" tai puheli sille ajohihna
löyhällä.
Käännekohdassa kilpailijat olivat kylki kyljessä. Sitten hevonen
liukastui jäällä, vaikka sitä ohjattiin taitavasti ja se oli hyvin
kengitetty. Siitä pitäen se rupesi hidastamaan, aivan kuin olisi
pelännyt, ja suurhirvas pyyhälsi sen edelle. Hevonen ajomiehineen oli
vielä pitkän matkan päässä, kun valtava huuto kajahti Filefjeldissä
ilmoittaen, että suurhirvas oli katkaissut maalinauhan ja voittanut. Ja
tämä kaikki tapahtui ennen kuin valkoinen poro oli saavuttanut vielä
edes täyttä kuntoaan ja nopeuttaan.
Samana päivänä koetti Roikin ajaa suurhirvaalla. Lähtö sujui hyvin
valkoisen poron totellessa auliisti jokaista nykäystä, ja sen lempeät
silmät olivat riippuvien luomien verhoamat. Mutta raaka kun oli, Rol
löi sitä täysin aiheettomasti. Hetkessä kaikki muuttui. Poro hiljensi
vauhtia ja harasi jaloillaan, kunnes seisahtui kokonaan. Luomet
kohosivat ja se muljautti silmiään -- niissä paloi nyt vihreä liekki.
Kolmasti se puhalsi ilmaa sieraimistaan. Rol huusi, mutta vaistosi
vaaran, kumosi nopeasti pulkan ja meni sen alle piiloon. Hirvas kääntyi
ja hyökkäsi ajoneuvon kimppuun haistellen ja kuopien lunta sorkillaan.
Mutta pikku Knute, Sveggumin poika, juoksi paikalle ja kietoi
käsivartensa poron kaulaan. Raivo haihtui poron silmistä ja se salli
lapsen taluttaa itsensä takaisin lähtöpaikalle. Pidä varasi, ajaja!
Porokin "näkee punaista".
Filefjeldissä ihmiset näkivät ensimmäisen kerran valkoisen poron. Parin
seuraavan vuoden aikana se tuli kautta maakunnan kuuluksi Sveggumin
suurhirvaana, ja kaikkialla puhuttiin sen ihmeellisistä saavutuksista.
Kahdessakymmenessä minuutissa se kiidätti vanhan Sveggumin Utrovandin
ympäri, ja siitä kertyi taivalta peninkulman verran. Kun lumivyöry
hautasi alleen koko Holakerin kylän, kiidätti hirvas Opdalstoleen
avunpyynnön. Juostuaan paksussa lumessa kuusikymmentä viisi kilometriä
se palasi seitsemän tunnin kuluttua mukanaan ruokaa ja tieto nopeasta
avusta.
Kun uhkarohkea nuori Knute Sveggumsen putosi Utrovandin heikkoihin
jäihin, valkoinen poro kuuli hänen avunhuutonsa ja tuli pelastamaan,
sillä se oli lempeäluonteinen ja tuli aina kutsuttaessa.
Se veti voitokkaasti hukkuvan poikasen rannalle, ja kun he kulkivat
myllypuron poikki, lauloi taikalintu:
Onnen tuo, onnen tuo,
valkea hirvas onnen tuo.
Sen jälkeen lintu katosi kuukausiksi. Se sukelsi luultavasti johonkin
vedenalaiseen luolaan viettämään talvea syöden ja herkutellen, vaikka
Sveggum ei sitä oikein uskonutkaan.
3
Kuinka usein kuningaskuntien kohtalo onkaan uskottu lasten käsiin, jopa
jonkin linnun tai nelijalkaisen eläimen huomaan! Naarassusi imetti
Rooman valtakuntaa. Ja kerrotaan, että peukaloinen nostatti Oranian
armeijan nokkiessaan murusia rummun kalvolta ja teki siten Englannissa
lopun Stuartien vallasta. Ihmekö sitten, että uljaan porohirvaan
huomaan uskottiin Norjan kohtalo ja myllyrattaan haltijan ennustelut
toteutuivat.
Pahat ihmiset joilla oli petos sydämessään, kylvivät eripuraisuutta
norjalaisten ja ruotsalaisten veljesten välille. "Alas unioni!"
-huudosta tuli hyvin suosittu.
Voi mielettömiä kansoja! Olisittepa tulleet Sveggumin myllylle ja
kuulleet, miten haltija lauloi rattaan siivellä:
Korppi ja leijona päättivät
käydä karhun kimppuun.
Vaan karhu se kalusi niiden luut
kun ne matkalla riitelivät.
Kaikkialla Norjassa oli kansalaissodan, vapaussodan, uhkaa. Pidettiin
salaisia ja julkisia kokouksia, joissa aina oli joku rahalla voideltu
liukaskieli suurentelemassa koettuja vääryyksiä ja lupaamassa mahtavan
ulkovallan apua heti, kun he näyttäisivät, että aikoivat todella
taistella vapauden puolesta. Kukaan ei julkisesti maininnut tätä valtaa.
Se ei ollut tarpeellista; se arvattiin ja tiedettiin kaikkialla.
Todelliset isänmaanystävätkin alkoivat uskoa puheisiin. Heidän maansa
oli kärsinyt vääryyttä. Nyt oli saatu auttaja hankkimaan sille oikeutta.
Miehet, joiden kunnia oli ollut tahraton, rupesivat tämän vallan
asiamiehiksi. Valtio kaivettiin täyteen maanalaisia käytäviä ja miinoja;
yhteiskunta oli sotkeutunut salaliittojen verkkoon.
Kuningas, joka toivoi vain kansansa parasta, oli voimaton. Hän oli
rehellinen ja vilpitön mies, mutta miten vastustaa näitä kaikkialle
levinneitä salahankkeita? Hänen omat neuvonantajansa olivat väärän
isänmaallisuuden sokaisemia. Näiden harhaanjohdettujen, saati sitten
yhteisen kansan, mieleen ei varmaan koskaan juolahtanut, että he ajoivat
ulkolaisen asioita.
Vain yksi tai pari taattua ja valikoitua miestä, jotka perivihollinen
oli ostanut, tiesi todellisen tarkoituksen. Heidän johtajansa oli
Borgrevinck, Nordlandin entinen maaherra. Hän oli suurkäräjien jäsen ja
harvinaisen lahjakas mies, joka johtajaksi syntyneenä olisi jo aikoja
sitten päässyt pääministeriksi, ellei olisi sekaantunut eräihin
epäilyttäviin juttuihin ja menettänyt kansan luottamuksen. Koska ei
ollut saanut haluamaansa tunnustusta eikä onnistunut kunnianhimoisissa
pyrkimyksissään, hän oli myrtyneenä heti valmis yhteistoimintaan, kun
vieraan vallan asiamies suoritti tunnusteluja. Aluksi hänen
isänmaanrakkautensa vaati tyynnyttelyä, mutta suunnitelmien kehittyessä
sekin kävi tarpeettomaksi, ja luultavasti hän oli ainoa koko laajalle
levinneestä salaliitosta, joka oli valmis kukistamaan unionin vieraan
maan hyväksi.
Valmisteltiin suunnitelmia, armeijan upseereja johdettiin harhaan ja
taivutettiin salaa kapinan puolelle juttelemalla kauniisti "maan
kärsimästä vääryydestä". Borgrevinckistä tuli joka siirron jälkeen yhä
eittämättömämmin toiminnan johtaja, kunnes hän riitaantui "pelastajan"
kanssa korvauksesta. Oltiin kyllä valmiita antamaan suunnattomia
rikkauksia, mutta ei lainkaan kuninkaallista valtaa. Erimielisyys
kasvoi. Borgrevinck kävi edelleenkin kaikissa kokouksissa, mutta yritti
entistä tarmokkaammin keskittää vallan omiin käsiinsä. Edistääkseen
kunnianhimoisia aikeitaan hän oli valmis tarpeen vaatiessa liittymään
jopa kuninkaan puolueeseen. Pettämällä kannattajansa hän ostaisi oman
pelastuksensa. Mutta sitä varten hän tarvitsi todisteita. Hän alkoi sen
vuoksi koota allekirjoituksia maan itsenäisyysjulistukseen, joka itse
asiassa oli verhottu tunnustus maanpetoksesta. Monet johtajista hän oli
houkutellut allekirjoittamaan asiakirjan ennen Laersdalsorenin kokousta.
Sinne kokoontui alkutalvesta parikymmentä isänmaanystävää, joista toiset
olivat huomattavassa virka-asemassa ja kaikki eteviä ja
vaikutusvaltaisia miehiä. Siellä, ahtaassa tunkkaisessa vierashuoneessa,
he suunnittelivat, pohtivat, kyselivät. Siellä lausuttiin julki monet
suuret toiveet ja tehtiin mahtavia tulevaisuudensuunnitelmia.
Ulkona talviyössä makasi iso valkoinen poro aidan vierustalla. Se oli
valjastettu reen eteen ja nukkui hangella pää kyljelle taivutettuna
tyynen härkämäisenä, mitään ajattelematta. Sisällä huoneessa istuvien
pohdiskelijoiden vai tämän härkämäisen hangella nukkujanko luulisi
pystyvän ratkaisemaan kansan kohtalon? Kumpi oli israelilaisista
voimakkaampi, kuningas Saulin parrakas neuvosto vai huoleton
paimenpoika, joka Betlehemissä nakkeli kiviä puron yli?
Laersdalsorenissa kävi taas kuten ennenkin: Borgrevinckin
kaunopuheisuuden houkuttelemina kaikki pistivät päänsä silmukkaan,
uskoivat henkensä ja maansa hänen käsiinsä ja pitivät tätä petollista
hirviötä jopa uhrautuvan isänmaanrakkauden enkelinä. Kaikkiko? Ei, eivät
toki kaikki. Vanha Sveggum oli ollut myös mukana. Hän ei osannut lukea
eikä kirjoittaa. Sen vuoksi hänen ei tarvinnut kirjoittaa nimeänsäkään.
Kirjoja hän ei osannut lukea, mutta sen sijaan ihmissydämiä. Kokouksen
hajaantuessa hän kuiskasi Axel Tanbergille:
-- Onko hän itse pistänyt nimensä paperiin? Ja ajatuksesta hätkähtäen
Axel vastasi:
-- Ei ole.
-- Minä en luota siihen mieheen, sanoi silloin Sveggum. -- Niiden
pitäisi saada tietää siitä Nystuenissa.
Mutta miten toimittaa tieto perille, siinä pulma. Borgrevinck oli juuri
lähdössä Nystueniin nopeilla hevosillaan.
Sveggum iski silmää ja nyökkäsi suurhirvakseen, joka seisoi aitaan
kytkettynä. Borgrevinck hyppäsi rekeensä ja lähti viivyttelemättä
matkaan, sillä hän oli tarmokas mies.
Sveggum irroitti valjaista kaikki tiu'ut, päästi poron irti ja istuutui
pulkkaan. Läiskäyttäen ajohihnaa poron selkään hänkin suuntasi kulkunsa
kohti Nystuenia. Nopeat hevoset olivat ennättäneet kauas edelle, mutta
ennen kuin ne olivat nousseet itäiselle vaaralle, Sveggumin täytyi
hidastella jo poroaan, ettei se törmäisi näkyviin. Hän pidätteli sitä,
kunnes oli käännyttävä metsään ennen Maristuenia. Siellä hän poikkesi
tieltä ja hoputti poroa juoksemaan pitkin tasaista jokivartta. Se tiesi
tosin kierrosta, mutta oli ainoa keino päästä huomaamatta edelle.
Valkoisen hirvaan leveät, kantavat lumikengät puhkoivat hankea
säännöllisin välein, ja se puuhkutti vakaasti kuin "Nordland"
Hardangerin vuonossa. Ylhäältä vasemmalta, tasaiselta tieltä, kuului
kulkusten kilinää ja Borgrevinckin ajomiehen huutoja, sillä tämä oli
saanut käskyn ajaa lujaa.
Matka Nystueniin oli tasaista maantietä pitkin lyhyempi kuin epätasaista
jokilaaksoa myöten, mutta kun Borgrevinck neljän tunnin kuluttua saapui
sinne, hän näki väkijoukossa tervehtivän samat kasvot, jotka hän
vastikään oli nähnyt Laersdalsorenissa. Hän ei ollut niitä huomaavinaan,
vaikka mikään ei yleensä välttänyt hänen katsettaan.
Nystuenissa kukaan ei halunnut kirjoittaa nimeään julistukseen. Joku oli
varoittanut heitä. Asia oli vakava ja saattoi kääntyä tuhoisaksi näin
tärkeällä hetkellä. Tätä ajatellessaan hänen epäluulonsa kohdistuivat
yhä enemmän Sveggumiin, tuohon vanhaan houkkaan, joka ei ollut osannut
kirjoittaa edes nimeään Laersdalsorenissa. Mutta miten Sveggum oli
ennättänyt tänne ennen kuin hänen omat nopeat hevosensa?
Nystuenissa oli sinä yönä tanssit. Ne olivat tarpeen kokouksen
salaamiseksi. Niiden aikana Borgrevinckille kerrottiin nopeasta
valkoisesta porosta.
Nystuenin kokous oli epäonnistunut valkoisen poron takia. Borgrevinckin
piti päästä Bergeniin ennen kuin siellä kuultaisiin asiasta, muuten
kaikki oli menetetty. Oli vain yksi keino päästä sinne ennen muita. Ehkä
Laersdalsorenista oli jo lähetetty sana. Mutta Borgrevinck saattoi vielä
päästä Bergeniin ajoissa ja pelastua, vaikkapa koko Norjan hinnalla jos
niikseen tuli, mikäli hän lähtisi matkaan valkoisella suurhirvaalla.
Häntä eivät pidättäneet mitkään kiellot. Hän ei ollut niitä miehiä,
jotka luopuvat aikeistaan, vaikka hänen tällä kertaa täytyikin käyttää
koko vaikutusvaltansa, ennen kuin vanha Sveggum suostui.
Suurhirvas nukkui rauhallisesti vajassa, kun Sveggum tuli sitä ottamaan.
Se nousi hitaasti takajaloilleen, oikoi ensin toista sitten toista
etujalkaansa, käpersi häntänsä tiukkaan selkää pitkin, karisti heinät
suurista sarvistaan kuin oksakimpusta ja seurasi verkkaisesti Sveggumia
kireälle jännitetyn kuljetushihnan perässä. Se oli niin uninen ja hidas,
että Borgrevinck potkaisi sitä malttamattomana. Poro korskahti
vastaukseksi ja Sveggum varoitti vakavasti Borgrevinckiä, mutta tämä
suhtautui kumpaankin yhtä halveksivasti.
Valjaiden kilisevät tiu'ut olivat taas paikoillaan, mutta Borgrevinck
vaati ne poistettaviksi. Hän halusi matkustaa kenenkään kuulematta.
Sveggum halusi välttämättä päästä suosikkiporonsa matkaan, ja hän saikin
nousta perässä seuraavaan hevosrekeen, jonka ajajalle isäntä antoi
salassa merkin, että tämän piti viivytellä.
* * * * *
Mukanaan paperit, jotka tiesivät monelle harhaan johdetulle miehelle
kuolemantuomiota, sydämessään häijyt aikeet ja valta niiden
toteuttamiseksi sekä käsissään Norjan kohtalo Borgrevinck pönkitettiin
lujasti valkoisen hirvaan ahkioon. Päivänkoitossa hän lähti toimittamaan
kehnoa asiaansa.
Sveggumin käskystä valkoinen porohirvas lähti matkaan parilla
loikkauksella, jotka keikauttivat Borgrevinckiä taaksepäin pulkassa.
Mies suuttui, mutta nielaisi kiukkunsa huomatessaan hevosen jäävän
jälkeen. Hän läiskytteli ajohihnaa huudellen, ja poro alkoi juosta
tasaista, joutuisaa ravia. Sen leveät kaviot naksahtivat kahdesti joka
harppauksella. Sieraimistaan, jotka olivat vaakatasossa, se vauhdin
tasaannuttua puhalsi jäätävään aamuilmaan säännöllisiä huurupilviä.
Ahkio leikkasi syvän viilloksen lumeen, joka pöllysi yli miehen ja
pulkan, kunnes ne olivat valkoisenaan. Ja kuningasporon isot häränsilmät
vilkkuivat tyytyväisinä ja voitonriemuisina, kun hevosten kulkuset
kuuluivat takaapäin yhä heikommin.
* * * * *
Ylpeän Borgrevinckin oli pakko ihailla jaloa eläintä, joka edellisenä
iltana oli tehnyt hänelle kepposet. Sen nopeus palveli nyt hänen
tarkoituksiaan, sillä hän aikoi mikäli suinkin mahdollista päästä
perille monta tuntia ennen hevosia.
Ylä- ja alamäet taittuivat yhtä vaivattomasti, ja hyvä vauhti kohensi
ajajan mielialan. Lumi natisi herkeämättä pulkan kölipuun alla, ja sen
narina kiitävän peuran kavioiden alla oli kuin jättiläishampaiden
rousketta. Nystuenin mäestä Dalekarliin oli tasaista maata.
Borgrevinckin viilettäessä kylän ohi aamuhämärässä sattui pikku Kalle
kurkistamaan ikkunasta. Hän näki ison valkoisen poron valkoisine
pulkkineen ja ajajineen, aivan kuin jättiläistarinoissa, ja taputti
käsiään huutaen:
-- Hyvä, hyvä!
Mutta kun isovaari näki vilaukselta tämän valkoisen ihmeen, joka ajoi
ilman tiukuja, hän tunsi selkäpiissään kylmänväreitä ja sytytti
kynttilän, jota hän sitten piti ikkunassa, kunnes aurinko oli noussut
korkealle, sillä ohi oli ajanut Jotunheimenin hirvas.
Mutta poro juosta viiletti edelleen ajomiehen läiskytellessä ajohihnalla
ja ajatellessa vain Bergeniä. Hän löi valkoista ajokasta hihnan päällä.
Valkohirvas korskahti kolme kertaa ja loikkasi kolmasti, sitten se
kiihdytti vauhtia. Ja kun he ohittivat Dyrskaurin, jonka reunalla
jättiläinen istuu, näkyi laella pilvihattu, joka ennusti myrskyä. Hirvas
tiesi sen. Se haisteli ja katseli pilveä huolestuneena, jopa hiljensi
hieman vauhtiakin, mutta Borgrevinck kiljui ajokkaalleen, vaikka se
vielä kulki nopeammin kuin yksikään toinen poro, ja löi sitä kerran,
kahdesti, kolmasti ja kerta kerralta kovemmin.
Pulkka pyyhälsi eteenpäin kuin vene laivan vanavedessä, mutta nyt oli
valkohirvaan silmissä veren hehkua, ja Borgrevinckillä oli täysi työ
pysyttää ahkio tasapainossa. Kilometri toisensa jälkeen jäi taaksepäin,
kunnes Sveggumin silta ilmestyi näkyviin. Oli puhjennut kova myrsky, ja
haltijakin oli saapuvilla.
Mistä se siihen nyt ilmestyi? Kukaan ei tiennyt, mutta kirjokivellä se
vain hyppi ja lauloi:
Norjan onnesta, kohtalosta,
myllytontusta, hirvaasta.
Valkohirvas ajajineen tuli pitkin mutkittelevaa maantietä ja kaarsi
myllylle päin. Kuullessaan äänen sillalla poro niuhisti korviaan ja
hiljensi vauhtia. Borgrevinck iski äkäisesti poroa. Punainen liekki
leimahti sen häränsilmiin. Se korskui vihaisesti ja ravisti isoja
sarviaan, mutta ei pysähtynyt kostamaan iskua. Tehokkaampi kosto odotti
Borgrevinckiä.
Poro kiiti eteenpäin kuin ennenkin, mutta nyt Borgrevinck ei kyennyt
enää hillitsemään sitä. Ainoa ääni, jota poro totteli, oli jäänyt
jälkeen. Se karkasi tieltä ennen siltaa. Pulkka lensi kumoon, mutta
nousi taas pystyyn; Borgrevinck olisi pudonnut ja saanut surmansa,
ellei olisi ollut kiinni köytetty. Loppu oli määrätty toisenlaiseksi,
ja tuntui pikemminkin siltä kuin Norjan kirous olisi istunut pulkassa
aivan tietyssä tarkoituksessa. Runneltu ja ravisteltu Borgrevinck tuli
uudelleen näkyviin. Haltija hypähti sillalta kevyesti valkohirvaan
päähän ja sarvista kiinni pitäen tanssi ja lauloi vanhaa lauluaan ja
uuttakin sen jatkoksi:
Nyt vihdoin onnen päivän nään,
pois Norjan kirous pyyhitään!
Borgrevinck kauhistui ja raivostui. Hän löi poroa vielä kovemmin
kuin ajaessaan syvässä lumessa ja yritti turhaan hillitä sitä. Hän
oli pelosta suunniltaan. Viimein hän sai kaivetuksi esiin puukkonsa
katkaistakseen hurjistuneen poron jalkajänteet, mutta kavion isku
sinkautti aseen hänen kädestään. Tiellä oli ajettu vielä hitaasti
verrattuna tähän menoon, sillä nyt poro ei enää ravannut, vaan loikki
mieletöntä laukkaa Borgrevinck-raukan maatessa pulkassa omasta
vaatimuksestaan köytettynä ja täysin avuttomana, karjuen, kiroten
ja rukoillen. Poro ryntäsi huuruavana ja silmät verestäen rosoista
ylämäkeä louhikkoiselle Höifjeldille, jota lumituisku lakaisi. Se
nousi tunturin huipulle kuin myrskylintu aalloille ja kiiti aukeain
poikki kuin vettä viistävä pääsky. Se seurasi jälkiä, joille emo oli
ensimmäiseksi ohjannut sen horjuvat askelet. Tätä tuttua reittiä
myllypadon nurkkauksesta ylös tunturille se oli kulkenut viisi vuotta
-- tietä jota valkosiipinen riekko pyrähtäen lentää, samaa tietä jolla
valkoisina hohtavat tunturit lähestyvät ja salpaavat taivaan.
Yhä vain eteenpäin kuten lumipilvi, jota myrsky ajaa edellään, kuten
pyörretuuli, joka puhaltaa Suletindin olan ja Torholmenbraen polvien
yli, näiden kahden portilla istuvan jättiläisen ylitse. Niin nopeasti,
ettei yksikään ihminen tai eläin pystynyt seuraamaan, yhä korkeammalle,
yhä etäämmäksi. Menon nykivät vain korppi, joka liiteli perässä lentäen
toisin kuin korpit yleensä, ja sama tuttu haltija, joka lauloi nyt
sarvien välissä:
Onni, onni, Norjan onni
valkohirvaalla ratsastaa!
Tvidehaugilla poro ajajineen hävisi kuin suolla leijuva usva jonnekin
hämärään kaukaisuuteen, Jotunheimeniin, pahojen henkien kotiin, ikuisen
lumen maahan. Lumimyrsky hävitti kaikki jäljet, eikä yksikään ihminen
tiedä heidän loppuaan.
Norjalaiset heräsivät kuin kauheasta painajaisunesta. Kansallinen tuho
oli torjuttu; ketään ei tuomittu kuolemaan, sillä ei ollut todisteita,
kun ilmiantajan elämänrata oli päättynyt.
Tuosta kelvottomasta, joka oli vähällä myydä maansa, ja valkohirvaasta,
joka nujersi hänet, ei sen koommin kuultu enempää. Mutta Jotunheimenin
lähettyvillä kerrotaan, että myrskyöinä, kun lumi tuiskuaa ja tuuli
riehuu metsissä, ohi kulkee joskus hirmuista kyytiä suunnaton
valkoinen, hehkuvasilmäinen poro. Se vetää lumivalkoista ahkiota,
jossa on parkuva valkopukuinen ihmisolento, ja poron pään päällä,
sarvien välissä, hyppelee ruskeanuttuinen, valkopartainen myttytonttu,
joka kumartelee ystävällisesti irvistellen ja laulaa Norjan onnesta,
valkohirvaasta.
Sanotaan sen olevan sama selvänäkijä, joka lauloi Sveggumin
myllypadolla eräänä kevätpäivänä, jolloin koivut olivat kevätpuvuissaan
ja iso lempeäsilmäinen vaadin saapui yksinään tunturilta ja palasi
takaisin pienen valkoisen vasan kanssa, joka hitaasti ja nöyränä asteli
sen rinnalla.