1
Pikku Sotahevonen tunsi itse asiassa kaupungin kaikki koirat.
Ensinnäkin sen kauhean ison ruskean koiran, joka oli ajanut sitä monta
kertaa takaa -- siitä tosin pääsi eroon pujahtamalla lauta-aidan
reiästä. Toinen kiusankappale oli muuan pieni toimelias koira, joka
mahtui sen perässä reiästä ja jonka se nolasi hyppäämällä kuusimetrisen
vuolaan ja jyrkkäreunaisen kastelukaivannon poikki. Koira ei siihen
hyppyyn kyennyt. Se oli varma lääke tätä vihollista vastaan. Pojat
sanovat vieläkin sitä paikkaa "Jaakon hypyksi". [Yhdysvaltain
länsiosissa elävän mustahäntäjäniksen nimenä on Amerikassa "jack
rabbit".] Mutta muuan vinttikoira osasi hypätä vielä paremmin kuin
mustahäntäjaakko, se näet hyppäsi aidan yli, kun ei mahtunut sen
raosta. Se oli koetellut monta kertaa Pikku Sotahevosen rohkeutta, eikä
tämä voinut muuta kuin lähteä nopeasti puikkelehtimaan pakoon, kunnes
pääsi osagipensasaidan suojiin, ja siihen taas vinttikoiran täytyi
heittää takaa-ajo. Näiden lisäksi kaupungissa oli vastuksena kokonainen
liuta isoja ja pieniä rakkeja, mutta niistä pääsi helposti eroon
avomaalla.
Lähiseudulla oli jokaisessa talossa koira, mutta vain yksi, jota
Sotahevonen todella pelkäsi. Se oli pitkäkoipinen, vihainen musta
hurtta, nopea ja sinnikäs otus, joka oli saattanut monta kertaa Pikku
Sotahevosen melkein perikadon partaalle.
Kaupungin kissoista se ei paljon piitannut, vain kerran tai pari ne
olivat sitä hätyyttäneetkään. Muuan valtava kollikissa, joka ylvästeli
monilla voitoillaan, oli eräänä kuutamoyönä hiipinyt sen ruokapaikalle.
Kun Sotahevonen näki mustan kiiluvasilmäisen otuksen, joka oli juuri
hyökkäämäisillään sen kimppuun, se nousi takajaloilleen aina varpaitten
viimeistä nipukkaa myöten ja nosti viisitoista senttiä pitkät korvansa
täyteen mittaan. Sitten se päästi äänekkään kurahduksen -- se oli sen
karjahdusyritys --, loikkasi viisitoista metriä eteenpäin ja putosi
kissan päälle upottaen siihen terävät takakyntensä. Kolli pakeni
kauhuissaan mokomaa kaksijalkaista jättiläistä.
Jaakko oli turvautunut monesti ennenkin menestyksellisesti samaan
temppuun, tosin se kahdesti oli tuottanut sille surkean pettymyksen,
silloin näet, kun se hyppäsi poikastansa kanssa liikkuvan emokissan
kimppuun ja sai paeta henkensä edestä, ja silloin kun se erehdyksessä
hyppäsi skunkin niskaan.
Vinttikoira oli kuitenkin Sotahevosen vaarallisin vihollinen. Sen
kynsissä se olisi voinut kohdata loppunsa, ellei olisi sattunut erästä
ihmeellistä seikkailua, josta se suoriutui onnellisesti.
Sen oli tapana aterioida yöllä, koska silloin vihollisia oli vähän
liikkeellä ja niiltä oli helppo piiloutua. Eräänä talviaamuna se
viivytteli liian kauan alfalfa-aumalla. Kun se oli palaamassa hangen
yli mielityyssijaansa, se pahaksi onnekseen sattui tapaamaan kaupungin
ulkopuolella juoksentelevan vinttikoiran. Alkavassa päivänvalossa oli
mahdotonta piiloutua avoimella hangella. Oli vain juostava eteenpäin
pehmeässä lumessa, joka haittaa enemmän jäniksiä kuin koiria.
Eteenpäin siis -- kaksi hyväkuntoista juoksijaa! Kuinka ne kiitivätkään
poikki lumen! Ja joka kerran kun niiden vikkelät jalat koskettivat
maata, kuului pieni puhahtava ääni. Sinne ja tänne, mutkitellen ja
väistellen kävi ajo. Kaikki edut suosivat koiraa -- tyhjä vatsa, kylmä
ilma, pehmeä lumi -- jota vastoin jänikselle teki haittaa äskeinen
vankka ateria. Mutta sen jalat kävivät niin vikkelästi, että samalla
haavaa näkyi tusinakin pieniä lumentuprahduksia. Ajo jatkui aukealla
maalla; läheisyydessä ei ollut ainoatakaan ystävällistä pensasaitaa,
ja koira esti taitavasti kaikki yritykset päästä muidenkaan aitojen
suojiin. Jaakon korvat alkoivat menettää ylpeän pystyn ryhtinsä; se
oli varma merkki siitä, että sen henki alkoi loppua tai sydän uupua,
kunnes nämä liput äkkiä taas puikahtivat pystyyn, aivan kuin se olisi
käden käänteessä saanut uusia voimia. Sotahevonen ponnisti nyt kaikki
voimansa ja loikki aukean niityn poikki itään päin yrittämättäkään
saavuttaa pohjoisessa olevaa pensasaitaa.
Vinttikoira oli aivan perässä. Viidenkymmenen askelen päässä Jaakko
hyppäsi syrjään harhauttaakseen rajua vainoojaansa, mutta seuraava
käännös johdatti sen taas itään päin. Tällä tavoin mutkitellen se
suunnisti kohti lähintä taloa, jossa oli hyvin korkea lauta-aita ja
siinä kananreikä ja vahtina toinen vihattu vainolainen, se iso musta
hurtta.
Ulompi pensasaita pidätti hetken vinttikoiraa, niin että Jaakko
ennätti hyökätä kananreiästä pihaan ja piiloutua sen toiseen päähän.
Vinttikoira pyörähti matalalle portille, hyppäsi sen yli kanojen
joukkoon. Ne pakenivat kaakattaen ja siipiään räpytellen ja niihin
yhtyivät määkivät lampaat. Niitä vartioiva iso musta koira juoksi
hätiin, ja Sotahevonen pujahti reiästä, josta oli tullut sisäänkin.
Kanatarhasta kuului raivokkaan vihaista koiranhaukuntaa, johon yhtyi
ihmistenkin huutoja.
Sotahevonen ei saanut koskaan tietää, miten kaikki päättyi, mutta
merkillistä oli, ettei Newchusenissa asustanut nopea vinttikoira
häirinnyt enää koskaan sen rauhaa.
2
Hyvät ja huonot ajat vuorottelivat ja sitä pidettiin luonnostaan
lankeavana. Viime vuosina Kaskadon valtio oli kuitenkin aiheuttanut
mustahäntäjaakoille sarjan merkillisiä nousu- ja laskukausia. Ennen
vanhaan niiden täytyi käydä loputonta taistelua lintuja ja petoeläimiä
vastaan, kylmää, kuumaa ja ruttoa vastaan ja kärpäsiä vastaan, joiden
pistokset aiheuttivat niille ilkeän taudin, ja kuitenkin ne olivat
pitäneet puolensa. Mutta vasta farmareiden maahanmuutto aiheutti
täydellisen mullistuksen niiden elämässä.
Koirat ja pyssyt, joita seudulle oli virrannut kosolti, hävittivät
jaakon vihollisia, kojootteja, kettuja, susia, mäyriä ja haukkoja, niin
paljon, että jänikset lisääntyivät muutamassa vuodessa valtavasti.
Mutta sitten tuli rutto ja teki lopun niistä. Ainoastaan voimakkaimmat
ja karaistuneimmat kestivät sen. Jonkin aikaa mustahäntäjaakot
olivat harvinaisia, mutta sitten tapahtui muutos. Osagipensasaitoja
istutettiin kaikkialle ja ne tarjosivat niille uuden suojan. Jänisten
pelastuminen riippui sen jälkeen pikemmin niiden älystä kuin
nopeudesta. Kun koirat tai kojootit ajoivat niitä takaa, viisaimmat
niistä pujahtivat pienestä pensasaidan raosta toiselle puolelle ja
ehtivät paeta sillä välin, kun vihollinen etsi itselleen isompaa
läpikulkuaukkoa.
Kojootit eivät olleet pekkaa huonompia, vaan kehittivät vastajuonen
ajamalla saalista yhteisvoimin. Se tapahtui siten, että toinen
kojooteista asettui aidan tälle puolen, toinen sen tuolle puolen, ja
jos jänis sitten yritti 'pensasaitatemppuaan', kumpikin ajoi sitä
omalta taholtaan ja tavallisesti ne saivat sen kiinni. Jäniksellä ei
ollut muuta neuvoa kuin pitää tarkoin silmällä aidan takana olevaa
kojoottia ja välttää senpuoleista peltoa ja sitten turvautua mainioihin
jalkoihinsa päästäkseen eroon tämänpuoleisesta vihollisesta.
Niinpä mustahäntäjänikset olivat taas lisääntymään päin oltuaan
aikaisemmin milloin runsaslukuisia, milloin vähissä, milloin melkein
olemattomissa. Ne jotka olivat lopuksi selviytyneet kaikista ankarista
koettelemuksista, kykenivät menestymään sielläkin, missä niiden
esivanhemmat tuskin olisivat eläneet yhtäkään vuodenaikaa.
Ne eivät suosineet isojen karjatilojen laajoja ja aukeita laidunmaita,
vaan farmien mutkikkaita ja joka puolelta aidattuja peltoja, jotka
olivat niin pieniä ja liki toisiaan kuin ison, harvaan asutun kylän
viljelykset.
Yksi näistä vihanneskylistä oli levittäytynyt Newchusenin
rautatieaseman ympärille. Mustahäntäjänisten uusi valiorotu kansoitti
alueen puolentoista kilometrin säteellä.
Niiden joukossa oli pieni jänisrouva, jota sanottiin "Kirkassilmäksi",
koska sen silmät huomasi aina ensimmäiseksi, kun se nökötti harmaassa
pensaikossa. Se oli hyvä juoksija ja erityisen taitava petkuttamaan
kojootteja pensasaidoissa. Se teki pesänsä aukealle laitumelle, joka
oli koskemattomalla entisaikojen preerialla. Siellä se synnytti ja
kasvatti poikasensa. Yksi niistä oli samanlainen kirkassilmä kuin
sekin. Sillä oli hopeanharmaa turkki ja hiukkanen emon sukkelaa älyä;
toisessa taas yhdistyivät emon parhaat ominaisuudet niin onnistuneesti,
että vain aavikon uusi metsäjänisten suku pystyi kehittämään sellaisen
yksilön.
Tämän jäniksenpoikasen seikkailuja olemme tässä seuranneet; se juuri
sai myöhemmin kilpakentillä Pikku Sotahevosen nimen ja saavutti
sittemmin maailmanmaineen.
Se elvytti henkiin sukunsa vanhat taidot ja keksi niille uusia
käyttötapoja ja omaksui myös uusia menetelmiä taistellessaan
vihollisiaan vastaan.
Jo aivan pienenä se teki keksinnön, joka olisi ollut kunniaksi jopa
Kaskadon viisaimmalle jänikselle. Sitä ajoi kerran takaa kurja
keltainen koirapahanen, josta se oli turhaan koettanut päästä eroon
puikkelehtimalla pelloilla ja talojen välissä. Se on kyllä hyvä
keino silloin, kun pakenee kojoottia, koska maanviljelijät ja koirat
auttavat usein tietämättään jänistä ryhtyessään ahdistamaan kojoottia.
Mutta nyt tämä temppu ei tepsinyt ensinkään, sillä koira pysytteli
sen kintereillä aidalta aidalle. Sotahevonen, joka oli silloin vielä
alaikäinen ja täysin kokematon, alkoi väsyä. Sen korvat eivät enää
olleet pystyssä, vaan viipottivat taaksepäin ja vaipuivat aika ajoin
aivan lerpalleen, kun se pujahti pienestä pensasaidan reiästä. Se
huomasi kuitenkin heti, että sukkela vihollinen seurasi oitis perässä.
Keskellä peltoa oli karjalauma, jossa oli pieni vasikkakin.
Luonnonvaraisilla eläimillä on omituinen vaisto turvautua hädän
hetkellä vaikka vieraaseen, jos tarve sitä vaatii. Takana tuleva
vihollinen tietää varmaa kuolemaa, jäljellä on kuitenkin pieni
mahdollisuus, että muukalainen onkin ystävä. Epätoivoissaan Sotahevonen
tarttui tähän viimeiseen oljenkorteen ja säntäsi lehmien luo. Lehmät
olisivat varmasti säilyttäneet tylsän välinpitämättömyytensä, jos
kysymyksessä olisi ollut vain jänis, mutta koiria ne vihasivat
sydänjuuriaan myöten. Kun ne siis näkivät keltaisen rakin loikkivan
suoraan kohti, niiden turvat ja hännät kohosivat heti pystyyn. Ne
pärskivät vihaisesti, sulkivat sitten rivinsä ja hyökkäsivät koiran
kimppuun sen lehmän johtamina, jolla oli vasikka. Jaakko piiloutui
matalan piikkipensaan alle. Koira poikkesi suunnastaan käydäkseen
vasikan kimppuun, niin ainakin lehmä luuli ja ajoi koiraa takaa niin
hurjistuneena, että se töin tuskin pelastui hengissä niityltä.
Se oli vanha, koettu keino, joka oli kaiketi peräisin jo niiltä
ajoilta, jolloin puhveli ja kojootti näyttelivät lehmän ja koiran osia.
Jaakko ei sitä milloinkaan unohtanut, ja se pelasti monta kertaa sen
hengen.
Jaakko oli sekä väriltään että voimiltaan harvinaisuus.
Eläinten värillä on kaksi tarkoitusta, joista jompikumpi on vallitseva:
toinen sulattaa ne ympäristöön ja auttaa niitä piiloutumaan --
sitä sanotaan suojaväriksi; toisen ansiosta ne tarpeen vaatiessa
erottuvat hyvin ympäristöstään -- sitä sanotaan houkutusväriksi.
Mustahäntäjänikset ovat siinä suhteessa merkillisiä, että niillä on
molemmat väritykset. Istuessaan pesässään, harmaassa pensaikossa
tai heinikossa ne pitävät näkyvillä korviensa, päänsä, selkänsä ja
kylkiensä harmaan värin ja sulautuvat ympäristöönsä niin hyvin, että
ne erottaa vasta aivan läheltä. Se on niiden suojaväri. Mutta heti kun
jänis huomaa, että lähestyvä vihollinen on keksinyt sen, se hyppää ylös
ja karkaa pakoon. Se välittää enää vähät koko valepuvusta ja harmaa
värisävy katoaa saman tien. Salamannopeasti se vaihtaa pukua: korvat
ovat nyt lumivalkoiset ja mustakärkiset, sääret valkoiset, häntä musta
läiskä keskellä hohtavaa valkoista. Se on nyt mustan ja valkoisen
kirjava jänis. Se on tiedotusvärissään.
Kuinka kaikki tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti. Korvan etupuoli on
harmaa, tausta mustan ja valkoisen kirjava. Mustan, valkohuippuisen
häntänsä sekä jalkansa jänis koukistaa alleen ja istuu niiden päällä.
Istuessaan se venyttää alaspäin myös harmaata viittaansa, joka
kuitenkin heti hiukan kutistuu, kun eläin hypähtää ylös. Tällöin
valkoiset kohdat ovat näkyvissä, ja sen väri, joka aikaisemmin oli
kuiskannut: "Olen vain multakokkare", tiedottaakin nyt suureen ääneen:
"Minä olen mustahäntäjänis!"
Miksi se tekee näin? Miksi pelokas eläin juostessaan henkensä edestä
julistaa tällä tavoin nimensä koko maailmalle sen sijaan että koettaisi
piiloutua? Siihen täytyy olla jokin pätevä syy, sillä muuten jänis ei
koskaan tekisi niin. Selitys on se, että jos hätyyttävä eläin sattuu
olemaan samansukuinen, toisin sanoen jos kysymyksessä on väärä hälytys,
toinen korjaa erehdyksensä heti, kun pakenija näyttää tunnusvärinsä.
Jos taas paon aiheuttaja on kojootti, kettu tai koira, nämä näkevät
paikalla, että se onkin jänis eivätkä hukkaa aikaa sen takaa-ajoon.
Ne päättelevät: "Sehän on mustahäntäjänis, jota ei koskaan voita
juoksukilvassa." Ne luopuvat ajosta, ja se tietysti säästää jänistä
turhilta jalkavaivoilta ja huolilta.
Mustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja
lippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla
ne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku
Sotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin
kekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle
kojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin
mustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta
ohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.
Monet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: "Harmahtavan
jäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on
turha yrittää." Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen
perässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai
verrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään
moista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin,
joita toiset lahjattomammat karttoivat.
Jaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma
elinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin
eksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin.
Ympäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä
paikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai
heinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja
tuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat
niistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja
olivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se
käytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin.
Kosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti.
Jossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa
ruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka,
mutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä,
joka sopi senkertaiseen säähän.
Farmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen
lisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka
muodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten
tielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla
vihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat.
Joitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen
sijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka
oli siellä paljon suurempi.
Ne jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se
teki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä
ympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa
oli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä
pälkähästä jälkeenpäin.
3
Newchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki
uutteria yrityksiä rumentaa ympäristöä, ja siinä olikin onnistuttu
erinomaisesti. Kadut olivat viivasuoria ilman mutkia tai kaunistuksia,
talot halpoja ja kehnoja, laudoista ja tervapaperista kyhättyjä
hataria rakennuksia, jotka eivät olleet edes rehellisen rumia, vaan
yrittivät olla parempia kuin todella olivatkaan. Yhdellä oli muka
kaksikerroksisen rakennuksen pettävä julkisivu, toisen seinä jäljitteli
tiilipintaa, kolmas oli olevinaan marmoritemppeli.
Mutta yhdessä suhteessa kaikki olivat samanlaisia; ne olivat rumimpia
rakennuksia, joita koskaan on käytetty ihmisasunnoiksi, ja jokaisesta
saattoi lukea omistajan salaisen ajatuksen: kunhan nyt kestäisi vuoden
tai pari, sitten muutetaan jonnekin muualle.
Pitkät varjoisat puuistutukset olivat kaupungin ainoana kaunistuksena,
vaikka niitä ei alunperin ollut siksi tarkoitettu. Puut oli tosin
taitavasti pilattu valkaisemalla rungot ja leikkaamalla niiden
latvukset, mutta ne olivat silti rakastamisen arvoisia -- niissä oli
elämää ja kasvua.
Ainoa rakennus, joka kaupungissa hitusenkaan viehätti silmää, oli
viljasiilo. Ei se yrittänytkään olla kreikkalainen temppeli eikä
sveitsiläismaja, se oli vain jykevä, karu, rehellinen viljasiilo.
Jokaisen kadun päästä näkyi preeria taloineen, tuulimyllypumppuineen
ja pensasaitoineen, joita oli pitkät rivit. Ainakin niissä oli
jotain mielenkiintoista. Nämä harmaanvihreät, tiheät, vankat ja
korkeat osagipensasaidat olivat täynnä keltaisia, appelsiinin
näköisiä hyödyttömiä hedelmiä, jotka olivat täällä kuitenkin vielä
ilahduttavampia kuin sade erämaassa, sillä pensaiden pitkissä sitkeissä
oksissa riippuvat kauniit pallot muodostivat pehmeiden vihantain
lehtien kanssa yhdistelmän, joka miellytti kyllästynyttä katsetta.
Tällaisesta kaupungista on päästävä pois niin nopeasti kuin suinkin,
ajatteli muuan matkustaja, joka lopputalvesta huomasi joutuneensa
seudulle pariksi päiväksi. Hän kyseli kaupungin nähtävyyksiä. Vierasta
ei kuitenkaan kiinnostanut valkoinen täytetty piisami, joka oli
kaapissa 'alhaalla saluunassa', ei vanha Baccy Bullin, jolta intiaanit
olivat nylkeneet päänahan neljäkymmentä vuotta takaperin eikä piippu,
jota Kit Carson oli kerran polttanut, vaan lähti preerialle, joka oli
vielä lumen peitossa.
Lukuisten koiranjälkien joukosta hän keksi ison mustahäntäjäniksen
jättämän painalmuksen. Hän kysyi ohikulkijalta, oliko kaupungissa
jäniksiä.
-- Ei, en luule. En ainakaan ole nähnyt niitä, vastasi tämä. Samoin
vastasi eräs mylläreistä, mutta pieni poika, jolla oli sanomalehtipino
kainalossaan, sanoi:
-- Ihan varmasti. Preerialla niitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä
tulee virtanaan kaupunkiinkin. Ja sitten on se iso junkkari, joka
oleksii Si Kalebin melonimaalla -- se on kamalan iso ja mustan ja
valkoisen kirjava kuin shakkilauta! Hänen sanansa saivat vieraan
suuntaamaan retkeilynsä itää kohti.
Se 'kamalan iso' oli juuri Pikku Sotahevonen. Se ei asunut vakituisesti
Kalebin melonimaassa, vaan kävi siellä silloin tällöin. Tälläkin
kerralla se oli muualla. Koska oli virinnyt raaka itätuuli, se
pysytteli länteen päin avautuvassa pesässään, joka oli Madison
Avenuelta suoraan itään. Sieltä jänis seurasi vieraan lähestymistä.
Niin kauan kuin mies pysyi näkyvissä tiellä, Jaakko oli aloillaan,
mutta tie kääntyi ennen pitkää pohjoiseen ja mies poikkesi sattumalta
siltä ja tuli suoraan jänöä kohti. Nyt Jaakko aavisti ikävyyksiä.
Samalla hetkellä kun mies siirtyi polulta, se hyppäsi pesästään,
pyörähti ympäri ja lähti viilettämään preerian poikki suoraan itään
päin.
Vihollistaan pakeneva jänis hyppää tavallisesti pari, kolme metriä
yhdellä loikkauksella ja suorittaa viiden tai kuuden loikkauksen
jälkeen tiedusteluhypyn, ei eteenpäin, vaan korkealle ylös päästäkseen
näkemään heinien ja pensaitten ylitse. Tyhmä nuori mustahäntä tekee
tiedusteluhypyn joka neljännelläkin askelella ja menettää siten paljon
aikaa. Älykäs jänö hypähtää vain joka kahdeksannella tai yhdeksännellä
askelella. Mutta Jaakko Sotahevonen sai paetessaan kaikki tarvitsemansa
tiedot, vaikka ei hypähtänytkään kuin joka kahdennellatoista askelella,
ja jokaisella loikkauksellaan se teki taivalta kolmesta neljään
metriin. Vielä toinenkin yksilöllinen piirre näkyi sen jäljissä. Sen
serkku, valkohäntäjänis, kivertää juostessaan häntänsä tiukkaan selkää
pitikin, niin ettei se kosketa lumeen. Mutta mustahäntäjaakon häntä
roikkuu alaspäin tai on taakse ojentunut, ja sen huippu on käppyrässä
tai suorana yksilöstä riippuen. Muutamilla se sojottaa suoraan alas,
jolloin se usein jättää jälkien taakse ohuen juovan. Sotahevosen
pikimusta häntä oli harvinaisen pitkä, ja jokaisella loikkauksella
se jätti lumeen pitkän viirun, niin pitkän että se yksin riitti
ilmaisemaan, mikä jänis oli jättänyt jäljet.
Jotkut jänikset eivät olisi suuriakaan piitanneet miehestä, jolla
ei ole koiraa mukanaan, mutta Sotahevosella oli kirveleviä muistoja
kaukotappajasta. Se lähti pakoon vihollisen tultua parinkymmenen metrin
päähän ja viiletti selkä matalana kaakossa päin olevalle pensasaidalle.
Sen takana se kiiti kuin matalalla lentävä haukka, kunnes kilometrin
päässä tuli vastaan sopiva pesä. Siihen se asettui lepäämään, kun oli
ensin noussut takakäpälilleen ja tarkastanut ympäristön.
Kauan se ei levännyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua sen
megafonikorvat, jotka olivat lähellä maata, kuulivat säännöllistä
ääntä, ihmisaskelten töminää, ja pystyyn kavahtaessaan se näki miehen
lähestyvän pesäänsä ja miehellä oli kädessään kiiltävä keppi.
Sotahevonen loikkasi ulos ja kohti aitaa. Se ei tehnyt ainoatakaan
tiedusteluhyppyä, ennen kuin rautalanka-aita erotti sen vihollisesta.
Tosin se oli turhaa varovaisuutta, sillä mies ei ollut huomannut jänöä.
Sotahevonen mennä viiletti edelleen matalana ja vihollista tähyillen.
Se tiesi nyt miehen olevan jäljillään ja ilmeisesti sen vaisto, joka
oli peräisin sukupolvien takaa, jolloin oli ollut vaikeuksia näätien
kanssa, kehotti sitä tekemään kaksoisjäljet. Se loikki suoraan
etäämpänä olevalle aidalle, seurasi sitä viitisenkymmentä metriä ja
palasi sitten omia jälkiään takaisin ja juoksi uuteen suuntaan, kunnes
saapui toiseen pesäänsä. Se oli ollut liikkeellä kaiken yötä ja olisi
mielellään levännyt säkenöivän auringonpaisteen ajan, mutta tuskin se
oli ennättänyt saada tyyssijansa hieman lämpimäksi, kun jo tuttu töminä
ilmaisi vihollisen taas lähestyvän, ja sen oli riennettävä pakoon.
Juostuaan kilometrin verran se seisahtui pienelle kummulle ja
näki miehen taas tulevan, jolloin se rupesi tekemään ihmeellisiä
äkkikäännöksiä ja mutkittelevia jälkiä, jotka olisivat pettäneet
useimmat takaa-ajajat. Sitten se juoksi kilometrin verran mielipesänsä
ohi, palasi siihen toiselta puolelta ja rupesi makuulle varmana siitä,
että vihollinen oli nyt lopultakin karistettu jäljiltä.
Mies viipyikin nyt kauemmin matkalla, mutta ennen pitkää alkoi taas
kuulua tuttuja tömähdyksiä.
Jaakko havahtui, mutta pysyi vielä paikoillaan. Mies tallusti
jälkiä pitkin ja oli jo sadan metrin päässä, mutta kun hän läheni
lähenemistään, Jaakko hyppäsi huomaamatta pesästään ja keksi äkkiä,
että tarjolla oli harvinainen tilaisuus, joka tosin vaatisi siltä
lisäponnistuksia. He olivat kulkeneet laajaa ympyrää Sotahevosen
kotipiirin ympäri ja olivat nyt tuskin kilometrin päässä talosta,
jossa oli musta koira. Siellä oli se siunattu lauta-aitakin mainioine
kananreikineen. Siihen liittyi miellyttäviä muistoja, koska Sotahevonen
oli kokenut sen vaiheilla monia voittoja ja nolannut kerran
vinttikoirankin.
Ilmeisesti nämä muistot eikä halu saada viholliset toistensa kimppuun,
panivat Sotahevosen loikkimaan avoimesti hangen yli aidalle, jota tuo
iso musta koira hallitsi.
Kananreikä oli kiinni, ja ymmälleen joutunut Sotahevonen tähyili
ympärilleen löytääkseen toisen aukon, kunnes huomasi julkisivulla
portin selkoselällään ja koiran pihanpuolella sikeässä unessa. Kanat
kyyhöttivät höyhenet porhollaan pihan lämpöisimmässä nurkkauksessa.
Kissa asteli parhaillaan varovasti aitalta keittiöön päin, kun
Sotahevonen seisahtui portille.
Vainoojan musta hahmo oli parhaillaan laskeutumassa valkoista
preerianrinnettä: Jaakko loikkasi äänettömästi pihaan. Pitkäkoipinen
kukko, jonka olisi pitänyt hoitaa omia asioitaan, päästi kovan
kiekaisun nähdessään jänön hyppäävän lähelleen. Päivää paistattava
koira kohotti päätään ja nousi; Jaakko oli nyt hirvittävässä vaarassa.
Se kyyristyi matalaksi ja muutti itsensä harmaaksi mättääksi. Se
teki sen taitavasti, mutta ellei kissaa olisi ollut, se olisi kai
joutunut surman suuhun. Tietämättään ja tahtomattaan tämä pelasti sen.
Musta hurtta oli astunut kolme askelta Sotahevoseen päin, vaikka ei
vielä tiennytkään jäniksen olevan pihassa, ja sulki siten sen ainoan
pakotien. Kissa tuli silloin nurkan takaa, hyppäsi ikkunalaudalle ja
pudotti kukkaruukun. Tämä kömpelyys rikkoi aseellisen puolueettomuuden,
joka oli vallinnut kissan ja koiran välillä. Kissa pakeni aitalle
päin, ja totta kai karkuun juokseva vihamies lennättää aina koiran
sotapolulle. Molemmat syöksyivät kyyristyneen jäniksen ohi kymmenen
askelen päästä. Heti kun ne olivat sivuuttaneet Jaakon, tämä kääntyi
ja kiitosta sanomatta syöksyi ulos portista ja lähti kiitämään kovaksi
tallattua tietä pitkin.
Talon emäntä pelasti kissan. Miehen ilmestyessä portista makasi koira
taas pihalla entiseen tapaan. Hänellä ei ollut pyssyä, vaan tukeva
keppi, jota joskus sanotaan koiranlääkkeeksi, ja se esti koiraa
syöksymästä äskeisen uhrinsa vihollisen kimppuun.
Tähän jäljet päättyivät. Juoni onnistui, olipa se sitten suunniteltu
tai ei, ja jänis karisti kannoiltaan kiusallisen takaa-ajajansa.
Seuraavana päivänä vieras lähti uudelleen etsimään Jaakkoa, mutta löysi
vain sen jäljet. Hän tunsi ne hännän viirusta, pitkistä hypyistä ja
tiedusteluloikkauksista, joita oli harvassa, mutta jälkien vieressä
seurailivat pienemmän jäniksen jäljet. Tuolla ne olivat tavanneet;
tässä ajaneet leikillään toisiaan takaa, koska missään ei näkynyt
tappelun merkkejä; tässä syöneet ja istuneet yhdessä päivänpaisteessa;
tässä leikkineet rinnakkain ja tässä kisailleet lumessa. Jäljistä
saattoi tehdä vain yhden johtopäätöksen: oli niiden paritteluaika.
Mustajänispariskunta, Pikku Sotahevonen ja sen mielitietty, olivat
kisailleet yhdessä.
4
Seuraava kesä oli mustahäntäjänisten onnen aikaa. Typerä laki oli
luvannut tapporahat haukoista ja pöllöistä, ja siitä oli ollut
seurauksena näiden siivekkäiden poliisien yleinen verilöyly. Nyt
alkoivat mustahäntäjänikset lisääntyä niin suunnattomasti, että ne
uhkasivat hävittää koko maan.
Lain uhreiksi joutuneet maanviljelijät sekä ne, jotka olivat sen
laatineet, päättivät silloin panna toimeen suuren ajometsästyksen.
Seudun asukkaita kehotettiin saapumaan määrättynä aamuna maakunnan
pohjoiselle valtatielle, koska koko tienoo aiottiin haravoida
vastatuuleen ja ajaa jänikset tiheällä rautalankaverkolla ympäröityyn
valtavaan tarhaan. Koiria ei saanut ottaa mukaan, koska niitä oli
mahdotonta pitää kurissa, ei liioin pyssyjä, koska ne olisivat olleet
vaarallisia ison joukon käsissä. Kaikilla miehillä ja pojilla oli
kuitenkin aseinaan pari pitkää keppiä ja pussillinen kiviä. Naiset
tulivat ratsastaen tai rattailla ja heillä oli metelin aikaansaamiseksi
mukanaan räikkä, torvi ja peltikannu. Rattaiden perään oli sidottu
naruun peltiastioita, taikka kiinnitetty päreitä pyörän pienoja vasten,
niin että ajettaessa saatiin syntymään suorastaan korvia vihlovaa
meteliä. Koska jäniksillä on ihmeen herkkä kuulo, saattaa melu, joka
ihmisestä tuntuu vain tuskastuttavalta, ne kerrassaan suunniltaan.
Oli mainio sää. Kahdeksan aikaan aamulla annettiin lähtökäsky.
Ajorintama oli aluksi noin kahdeksan kilometriä ja joka kolmenkymmenen
tai neljänkymmenen askelen päässä oli mies tai poika. Vaunut ja
ratsastajat joutuivat pakostakin pysyttelemään yksinomaan teillä; mutta
ajajain kunnia-asiana oli ajaa vaikka mistä ja pitää rintama ehjänä.
Edettiin suurin piirtein neliömäisen alueen kolmelta sivulta. Jokainen
ajomies piti niin pahaa meteliä kuin suinkin kykeni ja pieksi kaikkia
tielle osuvia pensaikoita.
Osa jäniksistä loikki esiin. Toiset kääntyivät rintamaan vastaan,
mutta saivat heti sellaisen kivisateen niskaansa, että monet niistä
tuupertuivat. Yksi tai pari pääsi läpi ja pelastui, mutta suurin
osa säntäili ajajien edellä. Aluksi nähtiin vain vähän jäniksiä,
mutta ennen kuin oli viittakaan kilometriä kuljettu, niitä juoksi
kaikkialla. Kun oli edetty kahdeksan kilometriä -- siihen kului noin
kolme tuntia -- molemmat siivet saivat käskyn vetäytyä keskustaan päin.
Miesten välimatkaa kavennettiin, kunnes se oli vain kolmisen metriä,
ja koko ajorintama kääntyi nyt aitausta ja sen kahta pitkää johdetta
kohti. Kun kummankin siiven päät tulivat johteen kohdalle, apaja oli
täydellisesti saarrettu. Ajajat marssivat nyt nopeasti; kymmenittäin
jäniksiä tapettiin, kun ne juoksivat liian lähelle hätyyttäjiään.
Niiden ruumiita lojui joka puolella, mutta silti ne näyttivät vain
lisääntyvän. Ja loppurynnistyksessä, ennen kuin uhrit oli saatu
aitaukseen suljetuksi, vajaan hehtaarin suuruinen piiritetty ala oli
täynnä ryntäileviä, hyppiviä ja loikkivia jäniksiä. Ne laukkasivat
uupumatta ja etsivät aukkoa, mistä pääsisivät pakoon, mutta järkkymätön
ihmismuuri kävi sitä taajemmaksi, mitä enemmän kehä pieneni, ja lopulta
koko lauma ahdistettiin veräjästä tiiviiseen tarhaan. Jotkut jäniksistä
kyykkivät tyhminä sen keskellä, toiset ryntäilivät pitkin aitausta,
toiset koettivat piiloutua nurkkiin tai toistensa alle.
Entä Pikku Sotahevonen, missä se oli tämän aikaa? Ajajat olivat
hätyyttäneet sitä edellään, ja se oli ollut ensimmäisiä, jotka
joutuivat aitaukseen.
Jänisjahdin järjestäjillä oli kuitenkin omat merkilliset
suunnitelmansa. Kaikille muille paitsi terveille ja hyväkuntoisille
jäniksille tarha oli kuolemanloukku, ja siellä oli vaikka millä
mitalla niitä, jotka olivat sairaita. Ne jotka kuvittelevat, että
luonnonvaraiset eläimet ovat aina virheettömiä ja täydellisiä, olisivat
hämmästyneet nähdessään, kuinka paljon ontuvia, raajarikkoja ja
sairaita oli aitauksen neljässä tai viidessä tuhannessa jäniksessä.
Se oli kuin roomalaisten voitto: huonot vangit oli tuomittu
teurastettaviksi ja valioyksilöt säästettiin areenaa varten. Areenaako?
Niin juuri. Kilpa-ajokenttää varten.
Tarha oli jo etukäteen rakennettu sellaiseksi, että sen seiniä kiersi
rivistönä vähintään viisisataa pientä laatikkoa, joihin juuri mahtui
yksi jänis.
Ajon loppuvaiheessa syöksyivät nopeimmat mustahännät ensimmäisinä
tarhaan. Toiset niistä olivat nopeita mutta tyhmiä: sisälle tultuaan
ne alkoivat heti mielettömästi juosta ympäri tarhaa. Toiset sen
sijaan olivat nopeita ja viisaita: ne keksivät heti pienten
laatikkojen tarjoaman kätkön -- kaikki ne olivatkin jo täynnä. Näin
yksinkertaisella ja helpolla keinolla, joka tosin ei ollut täysin
luotettava, saatiin valituksi viisisataa nopeinta ja viisainta jänistä.
Näiden viidensadan oli määrä juosta kilpaa vinttikoirien kanssa.
Jäljelle jäänyt neli tuhatpäinen, aaltoileva lauma teurastettiin
armotta.
Viisisataa pientä laatikkoa, joissa oli viisisataa kirkassilmäistä
jänöjaakkoa, pantiin samana päivänä junaan, ja näiden mustahäntien
joukossa oli Pikku Sotahevonenkin.
5
Jänikset eivät paljon sure vastoinkäymisiään, ja tuskinpa laatikkoihin
suljetut mustahännätkään olivat sen kummemmin järkyttyneitä, kun
verilöylyn meteli lopulta päättyi. Kun ne saapuivat suuren kaupungin
lähellä olevaan kilpa-ajopuistoon ja laskettiin varovasti yksitellen
ulos laatikoistaan -- roomalaiset vartijat pitivät tarkkaa huolta
vangeistaan, joista olivat vastuussa -- ei mustahännillä ollut
valittamisen aihetta. Niille annettiin iso aitaus ja paljon hyvää
ruokaa, eikä vihollisista ollut haittaa.
Heti seuraavana päivänä alkoi niiden koulutus. Avattiin parikymmentä
pientä porttia, joista pääsi suurelle kentälle, itse puistoon. Kun
koko mustahäntälauma oli viilettänyt sinne, ilmestyi poikaparvi, joka
ajoi meluten ja hoilottaen jänikset takaisin pikku aitaukseen, jota
sanottiin satamaksi. Muutaman päivän kuluttua mustahännät oppivat
puikahtamaan luukuista satamaansa, milloin turvallisuus sitä vaati.
Sitten alkoi opetuksen toinen vaihe. Koko lauma ajettiin sivuovesta
polulle, joka kiersi puiston kolme sivustaa ja päätyi toiseen
aitaukseen. Se oli lähtöaitaus. Sen veräjä avattiin ja jänikset
ajettiin areenalle, toisin sanoen puistoon. Siellä oli väijyksissä
poikia ja koiria, jotka lähtivät ajamaan niitä takaa kentän poikki.
Koko jänisarmeija poukkoili pakoon, joku nuoremmista teki jopa
entisaikojen tiedusteluhypynkin, mutta ensimmäisenä viiletti matalana
uljas mustan ja valkoisen kirjava jänis, jonka moitteettomat raajat ja
kirkkaat silmät olivat jo satamassa herättäneet huomiota. Se johti nyt
laumaa kevyesti juosten ja jätti sen yhtä kauas taakseen kuin toiset
olivat jättäneet haukkuvan koiraparven.
-- Katsokaas mokomaa, sehän on kuin pieni sotahevonen! Huusi
renttumaisen näköinen irlantilainen tallipoika. Siitä pitäen sitä
sanottiinkin Pikku Sotahevoseksi. Radan puolivälissä jänikset muistivat
sataman ja lähtivät pyyhältämään sitä kohti kuin kinosten yllä kiitävä
lumipilvi.
Niiden toisena läksynä olikin oppia juoksemaan suoraa päätä satamaan
heti kun olivat päässeet lähtötarhasta. Viikossa kaikki oppivat sen ja
olivat valmiit Ajometsästysseuran suurta alkajaiskokousta varten.
Tarhan hoitajat ja sivullisetkin tunsivat nyt Pikku Sotahevosen. Sen
erotti hyvin väreistään, ja pitkäkorvainen lauma, joka kiiti sen
kanssa, tunnusti sen johtajakseen. Miehet puhuivat ja löivät vetoa
siitä samalla tavoin kuin koiristakin.
-- Saa nähdä, antaako Dignamin ukko Minkien juosta tänä vuonna?
-- Sehän on selvä, mutta minä veikkaan, että Pikku Sotahevonen ottaa
siltä ja toisiltakin luulot pois.
-- Lyön vetoa kolme yhtä vastaan, että minun vanha Jenini saa
Sotahevosen kiinni jo ennen kuin se pääsee isoon aitaukseen, kerskaili
muuan koirankasvattaja.
-- Ja minä lyön sen vedon dollareissa, sanoi Mickey, ja vielä
enemmänkin. Panen likoon koko kuukauspalkkani, ettei yksikään koira
koko joukosta pyöräytä Sotahevosta kertaakaan ympäri matkan varrella.
Näin miehet väittelivät ja löivät vetoja, mutta päivä päivältä yhä
useampi heistä alkoi uskoa jäniksiä juoksuttaessaan, että olivat
Sotahevosessa tavanneet ihmeellisen juoksijan. Olisi ainoalaatuista
nähdä vinttikoiravalioiden ajavan takaa jänistä, joka juoksisi lujaa ja
mutkittelematta koko matkan lähtöpaikalta aitaukseen ja satamaan saakka.
6
Ensimmäinen kilpailupäivä valkeni kirkkaana ja lupaavana. Lähtöasemalla
kuhisi kaupunkilaisia. Varsinainen kilpailuväki oli mieslukuisena
paikalla. Siellä täällä näkyi koirankasvattajia, jotka taluttivat
hihnasta vinttikoiriaan, kuka yhtä kuka kahta. Koirilla oli yllään
vaipat, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet kätkemään niiden jänteviä
raajoja, pitkää käärmemäistä kaulaa, siroa päätä ja hermostuneen
eloisia, keltaisia silmiä. Niissä yhtyivät synnynnäinen voima ja
inhimillinen kekseliäisyys, ne olivat ihmeellisimpiä juoksijakoneita,
joita koskaan on luotu lihasta ja verestä.
Kasvattajat vartioivat niitä kuin jalokiviä, hoitivat niitä kuin lapsia
ja pitivät tarkoin silmällä, etteivät ne päässeet poimimaan maasta
mitään pilaantunutta syötävää tai haistelemaan outoja esineitä, ja
he estivät vihollisia lähestymästä niitä. Kilpailukoirien puolesta
lyötiin suuria vetoja, mutta taitavasti asetettu naula, tohtoroitu
lihankappale, jopa taiten sekoitettu hajukin on joskus tehnyt mainiosta
nuoresta juoksijasta untelon kuhnustelijan, joka on saattanut
omistajansa perikadon partaalle.
Koirat esiintyvät kussakin luokassa parittain, sillä jokainen kilpailu
on kaksinkamppailu. Ensimmäisen luokan voittajat yhdistetään sitten
uudelleen pareiksi. Jokaisessa erässä lasketaan jänis lähtötarhasta,
jonka lähellä molemmat kilpailevat koirat ovat odottaneet kahleisiin
kytkettyinä. Heti kun jänis on päässyt kunnolla matkaan, miehen on
laskettava koirat yhtaikaa sen perään. Kentällä seuraa punapukuinen
palkintotuomari hevosen selässä ajoa. Jänis muistaa opetuksen ja kiitää
katsomon nähden aukean kentän poikki kohti satamaa. Koirat seuraavat
sen perässä. Heti kun toinen niistä alkaa saavuttaa uhkaavasti, jänis
pettää sen hyppäämällä syrjään. Se koirista, joka pakottaa jäniksen
väistämään, saa siitä aina pisteen, ja tappaessaan jäniksen se saa
loppupisteen.
Toisinaan koira saa tapetuksi jäniksen jo sadan metrin päässä
lähtökohdasta -- mustahäntä on silloin ollut tavallista huonompi --
enimmäkseen se tapahtuu suuren aitauksen edessä. Joskus jänis kuitenkin
pyyhältää avoimen puiston poikki melkein kilometrin verran ja tehtyään
sivuhyppäyksen pelastuu satamaan.
Jäniksen kohdalla kilpailu päättyy neljällä eri tavalla: se joko
tapetaan heti tai se pääsee nopeasti satamaan tai ensimmäisenä
olleet koirat vaihdetaan uusiin, jotta ne eivät saisi sydänhalvausta
joutuessaan kuumalla ilmalla pitämään liian monta minuuttia yllä
hirvittävää vauhtia, tai sitten jänistä odottaa ladattu ampuma-ase,
jos se jatkuvilla sivuhypyillään on välttänyt koirat ja saattanut ne
vaaraan.
Koska Kaskadossa puijataan ja harjoitetaan petosta ajometsästys- ja
hevoskilpailuissa, on välttämätöntä, että tuomari ja koirien lähettäjä
ovat ehdottoman luotettavia.
Kilpailun aattopäivänä muuan timanteilla koristautunut mies tapasi
Irlantilais-Mickeyn -- sattumalta. Ei hänen nähty muuta ojentavan kuin
sikarin, mutta se oli vihreässä kääreessä, joka oli otettava pois ennen
sytyttämistä. Ja hän sanoi:
-- Jos olette huomenna koirien lähettäjänä ja Digmanin Minkie sattuisi
joutumaan alakynteen, niin -- se tietäisi toista sikaria.
-- Totisesti, jos minä olisin lähettäjä, niin voisin tehdä semmoisen
tempun, ettei Minkie saisi ainoatakaan pistettä eikä sen kilpakumppani
liioin.
-- Niinkö? Timanttimies näytti kiinnostuneelta. Hyvä on -- järjestäkää
sitten asia, niin saatte kaksi sikaria.
Koirien lähettäjä Slyman oli aina toiminut rehellisesti, ja
tiedettiin yleisesti, että hän oli torjunut halveksivasti monet
tarjoukset. Useimmat uskoivat häneen, mutta oli kuitenkin joitakuita
tyytymättömiäkin, ja kun muuan mies, jolla oli paljon kultakolikoita,
kääntyi johtajan puoleen ja esitti vakavia ja pätevästi perusteltuja
syytöksiä, oli pakko pidättää lähettäjä toimestaan tutkimuksen ajaksi.
Mickey Doo oli sen vuoksi hänen sijallaan.
Mickey oli köyhä eikä kovin turhan tarkka. Hänellä oli nyt tilaisuus
ansaita vuoden palkka yhdessä hetkessä eikä tarvinnut edes tehdä
vääryyttä vahingoittamalla koiria tai jäniksiä.
Mustahännät olivat toistensa näköisiä. Senhän jokainen tietää, oli siis
valittava vain oikea jänis.
Karsintakilpailut olivat päättyneet. Viisikymmentä mustahäntää oli
juossut ja saanut surmansa. Mickey oli suoriutunut tehtävästään
tyydyttävästi; kaikki koiraparit oli lähetetty moitteettomasti. Hän oli
edelleenkin lähettäjänä. Nyt tuli loppukilpailu, jossa kamppailtiin
maljasta ja suurista vetorahoista.
7
Sirot solakat koirat odottelivat vuoroaan. Minkie kilpakumppaneineen
oli ensimmäinen. Kaikki oli tähän saakka käynyt rehellisesti, eikä voi
väittää, että jatko olisi ollut epärehellistä. Mickey saattoi laskea
radalle minkä jäniksen halusi.
-- Numero kolme! hän huusi apulaiselleen.
Pikku Sotahevonen lähti matkaan loikaten kevyesti puolitoista metrisiä
maata viistäviä hyppyjään. Se katseli vauhkona puistoon kerääntynyttä
outoa ihmisjoukkoa ja teki hämmennyksissään korkean tiedusteluhypyn.
-- Hoi! karjaisi lähettäjä ja hänen apulaisensa kolisteli kepillä
aitaa. Sotahevosen hypyt pitenivät lähes kolmimetrisiksi.
-- Ho-hoi! Nyt ne olivat jo kolme tai kolme ja puoli metriä. Kun
Sotahevonen oli päässyt kolmenkymmenen askelen päähän, päästettiin
koirat -- toisten mielestä ne olisi voitu päästää jo kahdenkymmenen
askelen päästä.
-- Ho-hoi-ii! Ja Sotahevonen loikki viisimetrisiä hyppyjä eikä niissä
ollut ainoatakaan tiedusteluhyppyä.
Mainioita koiria! Kuinka ne mennä pyyhälsivätkään, mutta niiden edellä
kiisi Sotahevonen kuin valkoinen merilintu tai pakeneva pilvenhattara.
Ohi katsomon. Entä koirat, lyhensivätkö ne välimatkaa? Lyhensivätkö
muka! Se piteni! Vähemmässä ajassa kuin menee tämän kertomiseen, tuo
mustan ja valkoisen kirjava ohdakkeen höytyvä oli liitänyt satamaan,
pujahtanut ovesta, joka oli kuin entisaikojen kananreikä. Vinttikoirat
pysähtyivät, ja katsomo remahti jyrisevään pilkkanauruun, Pikku
Sotahevoselle sen sijaan osoitettiin suosiota. Kuinka Mickey nauroi ja
Dignam sadatteli ja sanomalehtimiesten kynät rapisivat!
Seuraavana päivänä kaikki lehdet julistivat lihavin kirjaimin:
"Mustahäntäjäniksen ihmeellinen voitto. 'Pikku sotahevosen' nimellä
tunnettu jänis nolasi täydellisesti kaksi kilparadan kuuluisinta
koiraa", jne.
Koiramiesten kesken syntyi kiivas väittely. Koirat olivat olleet
tasaväkiset, koska kumpikaan ei voittanut. Minkie ja sen kilpakumppani
joutuivat juoksemaan uudestaan, mutta oli liian kuuma, eikä niistä enää
ollut maljan voittajaksi.
Seuraavana päivänä Mickey tapasi timanttimiehen -- sattumalta.
-- Maistuisiko sikari, Mickey?
-- Kernaasti. Ne ovat totisesti niin hyviä, että ottaisin niitä vaikka
kaksi. Kiitoksia, herra.
8
Pikku Sotahevonen oli siitä pitäen irlantilaispojan ylpeys. Koirien
lähettäjä Slyman oli palautettu kunnialla virkaansa ja Mickey alennettu
taas jänisten lähettäjäksi, mutta se suuntasi hänen kiinnostuksensa yhä
enemmän koirista jäniksiin tai oikeastaan vain Sotahevoseen. Se olikin
ainoa suurapajan viidestä sadasta jäniksestä, joka oli saavuttanut
kuuluisuutta. Moni oli päässyt tosin puiston päähän ja saanut koettaa
uudestaan seuraavana päivänä, mutta ainoastaan Sotahevonen juoksi koko
radan tekemättä yhtään syrjähyppyä. Kilpailut tapahtuivat kahdesti
viikossa, ja joka kerralla neljä- tai viisikymmentä mustahäntää sai
surmansa. Areena oli jo kuluttanut loppuun melkein kaikki apajan
viisisataa jänistä.
Sotahevosen oli juostava joka päivä ja aina se pääsi satamaan. Mickey
oli haltioissaan suosikkinsa lahjakkuudesta. Hän kerrassaan rakastui
juoksijaansa ja jankutti kaikille, että koiralle oli vain kunniaksi
hävitä sellaiselle mustahännälle kuin Sotahevonen.
Jänis pääsee harvoin edes radan päähän, mutta kun Sotahevonen onnistui
siinä kuusi kertaa tekemättä ainoatakaan syrjähyppäystä, alkoivat
sanomalehdet julkaista uutisia:
"Pikku Sotahevonen juoksi taas tänään radan päästä päähän.
Asiantuntijain mielestä se osoittaa koirien rappeutumista."
Kuudennen kerran jälkeen innostus valtasi kaikki jänisten hoitajat.
Mickey, joukon ylikomentaja, oli suorastaan hillitön ihailussaan.
-- Olkaa nyt reilu ja laskekaa se irti, hän sanoi jänisten omistajalle.
Siihen sillä on oikeus. Se on ansainnut vapautensa siinä missä joku
amerikkalainenkin, hän lisäsi vedoten johtajan isänmaallisuuteen.
-- Olkoon menneeksi, Mickey. Jos se selviää radasta kolmetoista kertaa,
niin voit viedä sen takaisin sinne missä se on syntynytkin, vastasi
johtaja.
-- Hyvä niinkin, mutta eikös kymmenessä ole jo tarpeeksi?
-- Ei käy. Sen on otettava vielä luulot niiltä uusilta koirilta jotka
ovat tulossa.
-- Sovittu, kolmetoista kertaa ja sitten se on vapaa.
Niihin aikoihin saapui uusi erä jäniksiä. Yksi niistä oli melkein
samanvärinen kuin Pikku Sotahevonen, mutta ei läheskään yhtä nopea.
Erehdysten välttämiseksi Mickey otti suosikkinsa kiinni, pani sen
pehmustettuun lähetyslaatikkoon ja ryhtyi merkitsemään sen korvia
junailijan reikäsaksilla. Sakset olivat terävät ja leikkasivat ohuesta
korvalehdestä selvän tähden. Mickey tuumaili:
-- Nyt saat tähden jokaisesta ajosta, jonka olet voittanut.
Hän leikkasi riviin kuusi tähteä. -- Siinä ne nyt ovat, Sotahevonen.
Olet takuulla vielä vapaa jänis, kun tähtiä on kolmetoista, niin kuin
meidän lipussa oli silloin, kun päästiin vapaiksi.
Ennen kuin viikko oli päättynyt, Sotahevonen oli voittanut uudetkin
vinttikoirat, ja sillä oli tähtiä niin paljon, että ne kiersivät koko
oikean korvan ja osan vasentakin. Ja kun toinen viikko oli kulunut,
kaikki kolmetoista juoksua oli juostu, ja Sotahevosella oli viisi
tähteä vasemmassa ja seitsemän oikeassa korvassaan. Sanomalehdet saivat
uutta kirjoitettavaa.
-- Hurraa! huusi Mickey riemuissaan. -- Nyt olet vapaa, Sotahevonen!
Kolmetoista on aina ollut onnenluku. Se ei ole vielä koskaan pettänyt.
9
-- Kyllä, kyllä, minä myönnän, että lupasin, sanoi johtaja. -- Mutta
sen täytyy juosta vielä yhden kerran. Olen lyönyt sen puolesta vetoa
uutta koiraa vastaan. Ei se siitä kärsi, kyllä se hyvin suoriutuu.
Kuules nyt, Mickey, älä rupea hankalaksi. Vain yksi kilpailu nyt
iltapäivällä. Koirat juoksevat kaksi ja kolme kertaa päivässä, miksei
sitten jänis?
-- Nepä eivät juoksekaan henkensä kaupalla.
-- Joutavia.
Tarhaan oli tuotu paljon uusia jäniksiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja
sotaisia. Kun Sotahevonen oli sinä aamuna syöksynyt satamaan, muuan iso
ja pahansisuinen koiras oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käynyt
sen kimppuun.
Jonakin toisena hetkenä Sotahevonen olisi tömäyttänyt sitä päähän niin
kuin kerran muuatta kissaa, ja suoriutunut siitä minuutissa, mutta
nyt siihen kului monta minuuttia, ja sitä itseäänkin riepoteltiin
pahanpäiväisesti, joten sillä oli sinä iltapäivänä vaivoinaan pari
jäykistävää ruhjevammaa. Haavat eivät tosin olleet pahoja, mutta
alensivat kuitenkin sen vauhtia.
Lähtö oli samanlainen kuin aikaisemmissa kilpailuissa. Sotahevonen
mennä vilisti edellä matalana, korvat pystyssä ja viima viheltäen
kolmessatoista tähdessään.
Minkie ja Fango, muuan uusi koira, loikkasivat innoissaan sen perään,
ja lähettäjien ihmeeksi välimatka alkoi kaveta. Sotahevonen menetti
etumatkaansa, ja juuri katsomon edessä vanha Minkie pakotti sen
poikkeamaan syrjään. Koirankasvattajat hurrasivat, sillä kaikki
tunsivat juoksijat. Viisikymmentä askelta kauempana Fangon onnistui
saada se kääntymään, ja ajo suuntautui nyt takaisin lähtöpaikalle.
Siellä seisoivat Slyman ja Mickey. Sotahevonen juoksi mutkitellen,
vinttikoirat tekivät hyökkäyshyppyjä, mustahännän näytti olevan
mahdotonta päästä pakoon. Juuri kun loppuisku näytti olevan lähellä,
Sotahevonen oikaisi suoraan Mickeytä kohti ja oli samassa hänen
sylissään hyvässä turvassa miehen torjuessa tuimilla potkuilla
vimmastuneita koiria.
Tuskinpa Sotahevonen tunsi, että Mickey oli sen ystävä; se oli vain
vaistomaisesti hakeutunut hädän hetkellä puolueettoman sivullisen,
ehkäpä ystävänkin luo, ja sillä kertaa sattui niin onnellisesti, että
hyppy osui oikeaan.
Penkeiltä puhkesi suosionosoituksia, kun Mickey riensi takaisin
suosikkinsa kanssa. Mutta koiramiehet esittivät vastalauseita. Ajo ei
ollut heidän mielestään rehellinen; he vaativat ratkaisua ja vetosivat
johtajaan. Tämä oli lyönyt vetoa Sotahevosen puolesta Fangoa vastaan.
Hän oli harmistunut ja määräsi uuden kilpailun.
Tunnin lepo, siinä kaikki mitä Mickey pystyi järjestämään
Sotahevoselle. Sitten sen oli lähdettävä uudestaan matkaan Fango
ja Minkie kintereillään. Se ei näyttänyt enää yhtä kankealta kuin
edellisellä kerralla ja juoksi melkein entiseen tapaan. Mutta vähän
matkan päässä katsomosta Fango käännytti sen, ja sitten Minkie teki
saman tempun, niin että se poukkoili edestakaisin välttäen töin tuskin
vihollisensa. Sitä kesti monta minuuttia.
Mickey huomasi, että Sotahevosen korvat alkoivat vaipua. Uusi koira
hyppäsi. Mustahäntä joutui väistäessään melkein sen alle, mutta takana
oli jo toinen koira vastassa. Nyt sen molemmat korvat vaipuivat
pitkin selkää. Mutta koiratkin olivat lujilla. Niiden kieli roikkui
suusta, kita ja kyljet olivat vaahdossa. Sotahevosen korvat nousivat
taas pystyyn. Sen rohkeus näytti palaavan sitä mukaa kuin koirat
lamaantuivat. Se syöksyi kohti satamaa, mutta suora hyökkäys soveltui
mainiosti koirille: sadan askelen päässä se taas käännytettiin, ja sen
täytyi uudestaan turvautua epätoivoiseen mutkittelemiseen. Koiramiehet
pelkäsivät nyt eläintensä puolesta ja päästivät radalle kaksi verestä
koiraa, jotka varmasti ratkaisisivat kilpailun. Mutta siihen ne eivät
pystyneet.
Sotahevonen ponnisti kaikki voimansa. Se oli jättänyt ensimmäisen parin
kauas jälkeensä ja oli jo melkein satamassa, kun toinen pari saavutti
sen.
Nyt ei ollut muuta pelastusta kuin mutkittelu. Sotahevosen korvat
laskeutuivat, sydän paukutti kylkiluita vastaan, mutta sisu sillä
oli entisellään. Se syöksähteli villisti sinne ja tänne. Koirat
tömähtelivät toistensa yli ja olivat vähän väliä saavuttamaisillaan
sen. Toinen niistä onnistui jopa näykkäisemään poikki pitkän mustan
hännänpään, mutta ei silti tavoittanut jänistä.
Sotahevonen ei kuitenkaan päässyt satamaan, onni oli sitä vastaan. Se
ahdistettiin päin katsomoa, jossa tuhatkunta naista oli seuraamassa
ajoa. Kilpailuaika oli lopussa. Jälkimmäinen koirapari oli
näännyksissä, kun Mickey tulla porhalsi mielettömästi kiljuen. Hän
sadatteli ja raivosi:
-- Senkin kirotut hurtat! Saastaiset pedot ja pelkurit! Hän hyökkäsi
vimmastuneena koirien kimppuun aikoen kurittaa niitä.
Virkailijat huusivat ja juoksivat hätiin ja raastoivat kentältä
raivoavan Mickeyn, joka syyti miesten ja koirien niskaan kaikki
solvaukset, mitä suinkin muisti tai keksi.
-- Reilua peliä muka! Missä on teidän reilu pelinne, senkin
valehtelijat, saastaiset petturit, verenhimoiset pelkurit!
Hänet oli raastettava väkisin areenalta. Viimeiseksi hän näki kentällä
neljä vaahtoavaa koiraa, jotka hyppelivät vaivaisesti heikon ja
uupuneen jäniksen perässä, sekä tuomarin, joka hevosensa selästä
viittoili pyssymiehelle.
Portti rämähti kiinni Mickeyn perässä, ja samassa kuului kentältä
laukaus, hurjaa meteliä, mieletöntä koirien ulvontaa, ja siitä hän
päätteli, että Pikku Sotahevosen osaksi oli tullut neljäs vaihtoehto.
Koko elämänsä Mickey oli ollut koirien ystävä, mutta hänen käsityksensä
rehellisestä pelistä oli nyt saanut pahan kolauksen. Häntä ei laskettu
kentälle, eikä hän niiltä sijoiltaan edes pystynyt näkemään sinne. Hän
juoksi satamaan katsomaan ja tuli sinne samanaikaisesti kuin Pikku
Sotahevonen nilkuttavana ja korvat raukeasti lerpallaan. Hän arvasi
heti, että pyssymies oli ampunut ohi tai osunut väärään juoksijaan.
Katsomon eteen näytti kertyneenkin paljon väkeä seuraamaan, kuinka
kaksi miestä kantoi haavoittunutta vinttikoiraa, toista joka läähätti
maassa, hoiti parhaillaan eläinlääkäri.
Mickey vilkaisi ympärilleen, sai käteensä pienen jänislaatikon, asetti
sen yhteen sataman nurkkaukseen, ajoi uupuneen mustahäntäpoloisen
varovasti siihen, sulki kannen, kiipesi sitten kenenkään huomaamatta
aidan yli ja pötki tiehensä.
Siitä ei ollut enää vahinkoa, sillä hän olisi joka tapauksessa
menettänyt paikkansa. Hän lähti vaeltamaan poispäin. Lähimmällä
asemalla hän nousi junaan, matkusti sillä muutaman tunnin ja saapui
jänisten kotiseudulle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja yön
tähdet kattoivat preerian, kun Mickey Doo avasi laatikkonsa maatalojen,
osagiaitojen ja alfalfa-maiden keskellä ja laski hellävaroen
Sotahevosen vapaaksi.
Hän naurahti samalla itsekseen ja sanoi: -- Totisesti, vanha Irlanti on
taas ylpeä, kun saa laskea kolmetoista tähteä vapauteen.
Hetken aikaa Sotahevonen katseli ympärilleen epäröiden, loikkasi sitten
kolme tai neljä pitkää hyppyä ja vielä yhden tiedusteluhypyn nähdäkseen
joka suunnalle. Sitten se paljasti kirkkaat mustavalkoiset värinsä,
nosti pystyyn kunniamerkein koristetut korvansa ja loikkasi vaivoin
saavuttamaansa vapauteen jäntevämmin kuin koskaan ennen ja häipyi
synnyintasankonsa yöhön.
Se on nähty sen jälkeen monta kertaa Kaskadossa, ja siellä on
järjestetty vielä useita jänisten ajometsästyksiä, mutta se näyttää
nykyään osaavan aina pujahtaa pakoon. Niiden tuhansien jänisten
joukossa, jotka on piiritetty ja ajettu tarhaan, ei ole sen jälkeen
enää nähty Pikku Sotahevosen tähtilippukorvia.