Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa
pitkin ... sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat
tulen vauhdilla tulleet.
Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla.
Eivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja
Liisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja
vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä
uskaltanut päästää.
Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä
vähän aikaa ja haukkua Mattia ... mutta kerran oikein selvittyään oli
Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran
ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti ... mutta kun Liisa siitä vain
kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait
... tahi ei sinua hyvä peri!»--ja siitä täytyi Liisan heretä
riitelemästä ... vaikka väkinäistä oli herkeäminen...
Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli
ympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä
oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään...
Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten
poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta
ei kaikkia kuitenkaan...
--Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se
sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan,
kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä».
Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei
olisi kuullutkaan... »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.
--Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan ... kun
olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei
olisi sekään raha mennyt hukkaan...
Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.
Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli
matkan teko, kovin ikävätä kummastakin ... niin ettei edes haastelemaan
siitä tehnyt mieli.
Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa
vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen
haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta
nostaa.
Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan.
Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei
edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa
aukeata!
Mutta yht'äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan
niinkuin vihellystä jotain...
Hyvä olikin, että katsoivat taakseen ... ja hyppäsivät kuta kiireimmiten
tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä ... muuten olisivat alle
jääneet.
Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän
välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui
selkäpiihin saakka.
--Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa.--Jos
olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan
edestä ... eikä olisi tarvinnut kävellä ... ja vielä olisi jäänyt
tähdettäkin... Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle
ilmoitelleet.
Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja
näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja
sieltä sitä kesti... Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti
nuttunsa kauluksen pystyyn.
Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä
ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja
olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin
menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä
... milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä?
Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde ... ei niin kummaa ihmettä,
että he sitä lähtevät katsomaan ... ei, vaikka laittaisivat kaksi
tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.
Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan ... kylmänlaista sadetta vielä.
Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan
läheni...
Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet
ja muut semmoiset ... hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne
lähtivät... Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet ... olisivat edes
tyytyneet siihen, että syrjästä katselivat ... niin jo olisivat kohta
kotona ... vaan nyt, milloinhan lienevätkään?... Sohisten satoi vettä
synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli ... ja
virtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki ... tuli
sitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan
niskaan...
Satoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli
taivas ja yhtä harmaana ilma.
Läpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä
matkoja lienevät kulkeneetkaan ... eivät sitä itsekään oikein tienneet.
Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä
korpia. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään
ja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Matti kauan
kulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut... Ei ollut Liisa siihen mitään
virkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että »kulettakoon ...
tottapahan jonnekin kulettaa».
Olivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet ... lumireen
kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty
kotimökille kulkemaan.
Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä
alkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta
puuhun kahden puolen tietä.
--Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. Kun olisi sen
naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut...
Mutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä
noin.
Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa ... liukkaassa savessa
olletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua
... mutta ei kuitenkaan kaatunut.
Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko
aitovarrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja
huoneiden seinät ja ikkunain pielet.
Ja kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta,
jotta oli iso lammikko lattialla...
Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies
pannut lämmitä, että sai kuivailla.
Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut,
niin herkesi.
Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä
muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»;--sitä ajattelivat,
että »ei ne meitä varten ole semmoiset ... ei sekään rautatie...»
Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet ... eivät keskenään eivätkä
muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä
sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta.
Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta
syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat
rautatien puheeksi tulevan.
* * * * *
Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat
vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja
pouta tulossa.
--Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut ... poudanpahan kuitenkin antoi,
että heinään pääsee...
Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan
siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.
Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka
Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli.
--Se jo niittää ... pitää tästä minunkin jo sinne kohta.--
Ja Liisan sydänalassa hytkähti yht'äkkiä niin hyvän mielen tunne, että
pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.
Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti
kellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista
pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä.
Matti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea
piennarheinä.
Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen
pankon nurkkaukseen täytti.