Matti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä
muistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut
ja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi... Ei tammakaan ollut
kiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle
laskeutuessaan.
Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.
--Soh, tamma!--mitä sinä siinä!--nä-nä-nä!--
Vaan tamma odotti parempaa manausta ... ei ollut kuulevinaankaan,
laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään.
--Ka-ka-ka! ... etkö sinä sen!--Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa,
sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi
mielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä ...
kaksi kertaa ... sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten
loikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti.
Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi
imelän naurun... »No kylläpä sillä nyt on lysti ... tyhjän naurajalla»,
mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun ... »etkö sinä
ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa--!»
Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla,
resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus
pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä ... Matti ajoi
viittatietä ja ajatteli...
Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut...
Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei
olisi omin korvin kuullut ... ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen
ollut kuullut ... vasta kai se oli sinne tullut... Eiköhän sitä höyrylle
enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa...? Kyllä se mahtoi kumman
näköinen olla--kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin
sätkättäessään ... olisikohan häntä käydä katsomassa--lieköhän muut
käyneet kuin rovasti ja ruustinna?...
Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä
pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä
maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut
kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä ... vielä
takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti ... jo
takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.
--Ka-ka-ka!--Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua ... takaset vielä
käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta,
niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.
Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa
Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma
nytkin.
--Ka-ka-ka!--Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.
--No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.
Avannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä.
--Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies.
--Kirkolta päin ... pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja
kopistelemaan tammansa jaloista.
--Kuuluuko sitä mitä?
--Eipä tuota erinäistä.--Onkos isäntä kotona?
--Ei oo kotona ... lähti tän' aamuna Lapinlahdelle.
--Taisi mennä rautatietä katsomaan?
--On kai se jo sen ennenkin nähnyt ... eikö lie mennyt tavaran hakuun.
--Hyvinköhän käyvät isännän kaupat?
--Hyvinkö nuo käynee, en tiedä ... lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.
--Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?
--Niin minäkö? ... olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin.
--Elä, elä...
--No ihan toki ... puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen.
--Minkälaista työtä se oli?
--Olipahan kuin ojan kaivua.
Vaan sitä ei Matti uskonut. Puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään.
Kyllähän hänkin jotain tietää ... ettei sitä nyt niin vain narrina
pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista,
ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa
se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään ... ei suinkaan
siihen kykene, jos ei ole seppä.
--Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa?
--Mitähän lie tehnyt?
--Miltäs näytti?
--Miltähän lie näyttänyt ... itsepähän parhaiten tiennet.
Ville oli jo ammentanut sammionsa vettä täyteen ja ojensi kapan Matille.
Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammalleen juoda,
--On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden
vesikapan, sanoi Ville.
Matti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä.
--Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi taas Ville.
--Ootkos sinä?
--Jo toki tavallakin ... se menee niin kiivaasti, ettei paras ori
rinnalla pitäisi, jos kilpaan kävisi...
--Pitäisi, jos laukalla laskisi...
--Saattaisipa alkumatkasta pitää, jos laukalla laskisi, myönnytteli
Ville.
Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla
kädellään.
--Pappilan pehtori se kanssa lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi
Ville.
--Sitä tuntui hokevan ... lähteneekö eli ei.
--Me lähdemme yhdessä ... pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä
lähden muuhun työhön.
Mihinkä työhön se Ville?
--Tienkorjuutyöhön ... Tästä kevätpuoleen lähdetään ... olen nyt ollut
Huttulassa loisina ja tehnyt minkä mitäkin, mutta kohta kun maat
sulavat, niin lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä
ajaa.
--Kestäneehän tuo rauta?
--Sehän se vasta ei kestäkään ... kiskot lähtee yhä irti, niin pitää
olla aina korjaamamiehiä.--Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön!
--Kyll' en minä ruunun työhön rupea.
--Vaan kun ruunu maksaa hyvän palkan?
--Paljonko siellä maksetaan?
--Kaksi markkaa päivältä.
--Niinkuin parhaana hein'aikana?
--Niin toki tavallakin ... tulee pois vaan Matti ruunun työhön.
--Enpä häntä.
--Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ ... kyllä sitä osaa tehdä.
--Kyllä kai sitä tehdä osaisi yksi niinkuin toinenkin ... vaan enpä
hänestä huoli.
--Ei taitaisi akka päästää!
--Akkako? vähät minä akasta!
--Eikös se ole vähän tiukka akka?
--Kyllä minä akkani tiedän ... tuossa on kappasi, heh--! vastasi Matti,
vähän närkästyneenä Villen luuloista, istuutui rekeensä ja alkoi ajaa
hyvästiä sanomatta. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti
nousemaan vesitien törmästä ylös.
Matti ajaa natuutteli viittatietä Talvilahden pohjaan, kohosi
nuottikodan kohdalla maalle ja tuli vähän matkaa metsätietä kulettuaan
maantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen.
--Kyllä siellä käytävä olisi--ajatteli Matti eikä muuta paljon ajatella
osannutkaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie ... vaikka eihän siitä
oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi
ajatellut ja arvellut ... Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä
ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa
sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän
saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen,
että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut,
joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää
samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä
näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa
kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski,
kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän
pelkäsi ja piteli käsillään kiinni.--Välistä ei taas ollut hevosia eikä
vaunuja eikä mitään, ennenkuin rupesi silmissä kuvattelemaan »Suomela»,
niinkuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyöräin päällä, isojen ja
pienien, lippu kokassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seistä
töröttämässä kapteeni. Lotjia tuli jälessä nuoran mukana kaksi ... kolme
... ja myötämäessä ne töyttäsivät toisiinsa kiinni, eivät miehet
tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli
niinkuin koko kirkkoväen ajaessa.
Matista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se
niin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja
puhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät,
että hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä
tullut. Vaan mitenkä? ... sitä Matti ei osannut itselleen selittää ... ja
mitäpä tuota tarvitsikaan?... Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti
ajatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta
verekset piipun perät poskeensa...
Vaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli
ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon
avannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan
avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä--rautatiehen... Se
mies oli _ajanutkin_ rautatietä ... lieköhän montakin kertaa?
Kun ei tullut tarkemmin perustelluksi, mitenkä se kulkee ja mitenkä
sillä ajetaan ja minkälainen se on ... onko isot pyörät ja pienet pyörät
niinkuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä?... Kovasti se
vaan meni, kun ei parhaat juoksijat rinnalla pysyneet!... Mitenkähän lie
kuitenkaan sen asian? eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan
juoksija...?
--Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein pistokkaalla
pitkin sivuja voitelisi riski mies kappireessä hyvää juoksijata ja jos
tie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä vieruja mitään ja hyvä keli,
niin kyllä, koira vieköön, jälelle jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka
sätkättäisi ja sutkittaisi ... jäisihän, perhana ollen, jälelle, että
livahtaisi!...
--Tamma hoi! tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa ... häh? häh? ... kuka
sinulla ... häh ... ja Matti kohosi polvilleen reessä, löi ohjasperillä
tammaa selkään, löi, ja huuti joka lyönnillä: »häh!»
Tätä tämmöistä ei ollut tammalle tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi
se laski laukkaa, minkä kerkesi, mutta Matti ei helpottanut.
--Häh! häh! ... hih! ... tulkoonpas ruunu kilpaan rautateineen,
tulkoonpas ruunu rautateineen ... ih! ... hih! ... hih! ...--ja Matti
kohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli, että »jos olisi
kello vielä aisassa ... jos olisi kello vielä aisassa!»
Ja tamma työnti korvat luimussa laukkaa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä ...
ja yhä sakeammin syyti lunta Matin silmille ... ja suuhunkin sitä tuli,
mutta Matti ajatteli, että »ann' tulla vaan!»
Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylälle päästessä tamma laukkaa
laski, vaikka Matti jo oli istuutunut.
--Herra isä, kun päälle ajaa--! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä,
ja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt...
--Kuka se siinä ei käy tieltä pois?
--Ota hyvä mies rekeesi!
--Mikä sitä vastamäessä!
--Kyllä minä vastamäen kävelen ... kunhan tuolla myötämäen puolellakaan.
Matti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.
--Kah, Matlienako se ... en tässä hämärissä ... käykäähän tänne rekeen,
onhan täällä sijaa... Matti oli tuntenut tietä kulkevan
hieroja-Lienaksi.
--Minähän sitä--kyllähän minä ... täällä kannoillakin ... tämän matkan,
läähätti Liena Matin niskaan.--Ottakaahan nyytty rekeenne... Kun pitää
vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa ... eivätkä antaneet
hevostakaan... Isäntä itse ajoon lähtee ... juomaretkille ... vaan
mitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut.
Vaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa ... vaikka siihen
paikkaan pakahtukoon ... niin en lähde minä toista kertaa
pehmittelemään...
--Mistä se Matliena tulee?
--Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka ... olisi
pitänyt pyhään odottaa muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omalle
kylälle. Vaan kun oman ontermannin emäntä jo mennä lauantaina laittoi
sanat, että tulla vaan...
--Vai ei annettu hevosta?
--Ei annettu, enkä minä häntä hyvin kärttänytkään ... kun eivät
itsestään arvanne, niin ajattelin minä, että--
--Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen?
--Ihan toki käsistä lähti ... sivut olivat vielä nykimättä, niin ei
muuta kuin rekeen eikä kysykkään...
--Rautatiellekö se lähti?
--Lähtipä tuo minne tahansa tuommoinen itramaha.
--Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan.--Onko Matliena
käynyt rautatietä katsomassa?
--Enhän minä ... mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan...
--Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä.
--Pitäisi kai, pitäisi kai ... kun mennä pyhänäkin ajoi kirkon sivuitse
kolmen talon väkeä meidän kylältä sinne rautatietä katsomaan.
Lapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän ... ei kuulu tarvitsevan
edemmä mennä.
--Sieltähän sen näkee.
--On kai Matti nähnyt sen?
--Niin nähnytkö? liehän tuota jo jotain nähnyt...
--Uutten uhkainko meni Mattikin katsomaan vai oliko muuta asiaa?
--Muutakin lie ollut asiaa.
--Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien
päällä?
--Vai niin! ... niin, niinhän ne mahtaa ... niinhän ne ... minä en oo
talvella käynyt ... mikä sinne talvella.
--Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi
häntä katsomassa ja olisi Lapinlahden kirkossa yhdellä tiellä ... on
minulla veljenpoikakin Lapinlahdella.
Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin suussa laskeutui
Matliena kannoilta, otti nyytyn reestä ja laittoi Liisalle terveisiä.
Matti ajaa kitkutteli eteenpäin ... vähän maantietä vielä ... kääntyi
sitten Mähölän pihan läpi kulkemaan ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän
saunan perään... Jo kylpivät Pitkälässä, vastan läiske kuului, ja löylyä
höyrysi pakkaseen.--Saunan perästä oli jyrkkä törmä alas Naulalammin
jäälle. Tahtoi tamman kengättömiä takajalkoja vähän kaljamassa törmässä
livettää, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti laskeutui ... ja
tasaisesti tamma laskeutui.
Jo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas jo tähdessä tuikki, ja kumman
kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana... Ja vähän väliä irtaantui
aina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta.--Lammilta kohosi tie
niitylle, ja siitä se pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja
kaarrellen kulki se sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa,
milloin harjun selkää, milloin niittyjä myöten ladolta ladolle. Pakkanen
kiihtyi, tinki huurtamaan hevosen kupeet ja miehen kulmat. Välistä
rasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan... Matti könötti
reslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea
tuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan
kantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun
otavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen
viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui alaspäin
liukumaan, sanoi Matti: »yhyh!», ja silloin hän nykäisi ohjasperistä
tammaa juoksuun ... mutta ei sen enemmän manannut, jos tamma yhä käveli
... sillä Matti ei nyt joutanut oikein hevosestaan huolta pitämään...
Sitä oli Matin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota
ei oikein tahtonut ymmärtää ... ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka
luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?... Eihän tuota ennen
ainakaan tämmöisiä kuulunut--tähän aikaan sitä ei muuta kuin puhuttiin
oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät
maailmanlopun edellä viisastuisi liian paljon ... niin oli sanonut
entinenkin rovasti, että maailmanlopun edellä viisastuvat ihmiset, piru
niitä neuvoo ja näyttää niille temppelin harjalta kaiken maailman
prameuden. Mutta silloin ... »yhyh!» ... silloin leimahtaa pitkäisen
tuli idästä ... »yhyh!» ... ja leimahtaa hamaan ... »yhyh!» ...
länteen... Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta ... eihän nuo
ennen niin!--Kovin Matti maailmanloppua pelkäsi eikä hän muuta
pelännytkään ... mutta maailmanloppu tulee niinkuin varas yöllä ... vaan
ei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee; silloin se
tulee, kun ei sitä ollenkaan muistakkaan ... pitäisi ajatella ihmisen
aina, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avuksensa huutaa...
Tamma lähti juoksemaan alas harjulta, josta tie laskeutui alavaan
korpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheata kuusikkoa, ettei taivasta
näkynyt. Sieltä täältä rihvain välitse joku tähtönen tuikahti. Sinä
talvena oli iso lumitalvi, ja puut ja pensaat melkein kuin torkkuivat,
latvat painuksissa lumen paljouden alla. Matti ajoi melkein kuin
katoksen alla... Ja haukotuttamaan rupesi tuossa vähitellen korven
äänetön hiljaisuus ja reen jalaksen yksitoikkoinen ritinä. Raskaalta
alkoivat tuntua silmän luomet ... hevonen ja matkan teko haihtuivat
mielestä pois ja koko maailma haihtui ... kaikki ihmeet ja taivaalta
tipahtelevat tähdet.
Pää oli vaipunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui.
Matti näki unta.
Oli olevinaan pieni poikanen, semmoinen kuin oli ennen kipunapoikana
ollessaan ollut pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso
portti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt
hänen siinä seisomaan ja antanut käteen kaksi lakua, punaisen ja
valkean, ja sanonut, että »kun näet rovastin vaunujen sakastin peräitse
ajavan, niin näytä silloin punaista lakua ... jos siat ovat ryytimaassa,
mutta jos saat ne sieltä ajetuksi, niin näytä valkeata, että rovasti saa
ajaa yhtä kyytiä pihaan...» Niin oli pehtori sanonut ja vakuuttanut
moneen kertaan ja mennyt itse nurkan taa piiloon ... sieltä oli sitten
pilkistellyt.--Matti seisoi ja katseli lakuja ja antoi tuulen niitä
heilutella. Mutta yht'äkkiä kuuli hän kirkonkellojen soivan, vaikka oli
keskellä viikkoa eikä pyhä, ja kun katasti sakastin perään, niin sieltä
täyttä laukkaa ajaa rovastin vaunut. Vaan kuistin suussa ne seisahtuvat,
ja kuski huiskuttaa kättään ja huutaa, että »tullako vai ei?...» Mutta
silloin ei Matti muistakaan, joko on siat ajanut ryytimaasta, ja hänelle
tulee hätä ja pelko pehtoria, ja hän rupeaa huiskuttamaan kumpaakin
lakua, ensin punaista ja sitten valkeaa ja sitten kumpaakin. Hevoset
ryöstäytyvät kuistin suusta kohti laukkaamaan, eikä kuski saa niitä
hillityksi ... vaan kun ovat vähän matkan päässä portista, niin toinen
puoli portista menee kiinni, ja vaunut kolahtavat porttiin, ja kuski
lentää nokalleen maahan. Vaan silloin hyökkää pehtori nurkan takaa ja
sivaltaa Mattia korvalle, ja kuski hyppää maasta ylös ja sivaltaa
toiselle korvalle...
Matin tamma on saanut valtoineen juosta, ja kuta likemmä kotia se tuntee
tulevansa, sitä kiivakammin se kulkee. Kun korpitie loppuu ja niitty
aukeaa eteen, niin tamma panee ravia, minkä jaksaa. Mutta pellon
veräjällä ojentaa se häntänsä, hörhähtää pikaiseen hirnuntaan ja
oikaisee täyttä laukkaa pihaan... Mutta mitäs ymmärtää tamma nurkkia
väistää? ... paukahuttaa reslan laidan pirtin nurkkaan niin, että sälö
lähtee kummastakin. Matin pää retkahtaa ensin toiseen reen laitaan,
sitten toiseen, ja kun hän herää, tuntee hän, että häntä on kummallekin
korvalle lyöty.
Tamma juoksi yhtä kyytiä pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella,
päresoihtu kädessä, ja katseli kummastellen miehensä kotiintuloa.
--Soh ... so soh!--Matti harasi pimeätä silmillään, näki jonkun seisovan
jollakulla ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä.
--Enhän minä mitenkä ... meinasinhan minä ... vaan kun minä...
--Mitä sinä horiset?
--Kuka se siinä punaista heiluttaa...? elä heiluta, akka, punaista, että
pääsee tulemaan--?
--Häh? ... että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan?
--Eivät pääse rovastin vaunut.
--Rovastin vaunut?... Se torkkuu vielä... Kuuletko, sinä nukut ja annat
tamman ajaa rekesi pirtin nurkkaan!--
--Eihän se ollut minun syyni...
--Mikä ei ollut sinun syysi?
--Ei mikään ... itsestäänhän se portti...
Liisa meni ja nykäisi Mattia käsipuolesta ja piti soihtua hänen
silmiensä edessä.
--Ukko hoi!... Yhäkö sinä horiset ... nukutko sinä vielä, vai oletko
humalassa?
--Enkä nuku ... ka, mitä sinä?
--No, nukuit kai äsken, kun ajoit rekesi pirtin nurkkaan...
--Elä valehtele! ... eikö sitä nukkumattakin?
--Ja missä on hattusi?
--Päässähän se ... ja Matti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut.
--Tässähän tuo on reessä ... panehan päähäsi, ettet edes palellu ... jos
olisi tielle pudonnut ... sitä on miestä, kun nukkuu rekeensä niin,
ettei tiedä tästä maailmasta!
--Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut ... tiedänhän minä
paremmin itse.
Nyt piti Liisan ihan väkisinkin nauraa tuolle ... niinkuin se ei muka
olisi nukkunut, koska tuskin vieläkään on oikein valveilla...
--Johan minä pellon alta kuulin kuorsuusi, pilkkasi Liisa, niin sikeästi
sinä nukuit, että pellon alta kuului kuorsuusi.
--Kuka lie kuorsannut ... min' en oo...
--Herra Jumala ... kukas siellä, jos et sinä!
--Itse oot kuorsannut...
--Vai minä? ... jopa nyt, kun tulin navetasta lypsyltä juuri...
Mutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti sitä talliin
viemään.
Liisa jäi palava päre hampaissa rekeä penkomaan...
Olipahan jäänyt jyviä säkin pohjaan ... eikö hän ollut jo lähtiessään
sille sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnöriä. Mutta sen
piti vaan saada puoli tynnöriä ... ei sanonut ilkiävänsä vähempää
selässään makasiiniin kantaa. Tietäähän sen, tahtoo muka voimiaan
näyttää... Eivätpähän olleet pappilassa apetta antaneet, kosk' on omat
silput kuluneet ... se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lie...
Vitsapahan oli katkennut reslan laidasta, kun nurkkaan ajoi ... ja entäs
loimi, jopahan taas oli sika!...--Mitä? ... ja nyt näki Liisa jo
semmoista, että ei kiitetty, ja hän huusi siitä Matille talliin...
--Herra Jumala!... Matti hoi! kun on minun kehruut vielä täällä reen
pohjalla ... jotka olivat ruustinnalle vietävät!... Kuuletko sinä, sen
kötys, minkä tähden et ole antanutkaan niitä ruustinnalle?
Matti oli ruvennut apetta tekemään tammalleen ja tuli nyt noutamaan
jauhopussia reestä.
--Minkä tähden et ole antanutkaan minun kehruuksiani ruustinnalle?
--Olenpahan...
--Vai olet?--Tuoll' olivat heinien alla nykimättä ... et ole
liikauttanutkaan ... siin' on, heh!--ja Liisa heitti vihaisesti nyytin
takaisin rekeen.
--En muistanut.
--Et muistanut! Sanoinhan ma sen, ettet muista--olisit ottanut minut
mukaan, niin olisin muistanut ... siinä ne nyt ovat, ja mitähän
ruustinna sanoo?
--Olisikohan niillä ollut kiire?
--Totta kai niillä kiire, kun minä ne kerran laitoin.
--Mikä lie tällä kertaa ollut, onhan tuota ennen muistanut ... olin minä
ruustinnan puheillakin, mutta miten lie siinä lähtiessä haihtunut
mielestä...
--Haihtunut mielestä!--Mitä sinä sillä jauhopussilla?
--Tamman appeeseen...
--Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies ... johan siell' on apetta
soimessa ... minä tein.
Matti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruusnyytin, nahkaset ja säkit
reestä ja vei ne pirttiin.
Vähän ajan päästä tuli Matti tallista, tarkasteli rekeään ja näki, että
oli muuan vitsas reslan laidasta katkennut ... veti sen sitten aisoista
tallin seinämälle ja keikahdutti siihen kumolleen... Mutta ihan kuin
vahingossa tuli hän sitä siihen asetellessaan ajatelleeksi, että »ei kai
se nyt siitä minnekkä pyöri...» mutta sitten hän huomasi, että se oli
ihan järjetön ajatus, eikä ymmärtänyt, mitenkä se semmoinen oli hänen
päähänsä tullut. Oli jo tupaan menemäisillään, kun raapaisi
korvallistaan ja meni sen nurkan juureen, johon oli rekensä ajanut...
Olipahan sälö siihen halennut. Matti repäisi sen kokonaan irti, pisti
seinänrakoon ... ja sitten hän meni pirttiin.
Liisa oli siivilöimässä maitoa pyttyihin pöydän nurkalla. Kissa kierteli
häntä ja naukaisi aina väliin. Matti päästeli raskaammat vaatteet
päältään ja painautui sitten penkille istumaan pää käsien varassa. Liisa
vilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä ylitse ja ajatteli, että
»mikähän sillä nyt on», mutta ei kuitenkaan sitä kysynyt... Olisikohan
juonut ja nyt olisi kohmelossa? ... vaan ei hän sitä äsken suinkaan
hengestä tuntenut. Tokko lie juonut ... missäpä tuo olisi
ennättänytkään, kun tänä aamuna lähti?... Kissa hiipi Matin luo ja
hieroi hiljaa naukuen kylkiään Matin saappaihin. Mutta ei Matti ollut
kissaa näkevinään... »Jokin sillä on, koskei hyväile kissaakaan»,
ajatteli Liisa...
--Käy saunaan, sanoi Liisa Matille, kun viimeistä kertaa laski maitoa
siivilän läpi pyttyyn.
Matti harasi tukkaansa ja alkoi riisuutua saunaan. Ei puhunut mitään,
eikä Liisakaan puhunut. Pistäytyi ovesta pihalle, ja vähän ajan perästä
meni Liisa jälestä.
Ensin kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen
lattialle; päreen hän kanssa sytytti uuden palamaan ja sovitti sen
pihtiin pankon nurkkauksessa.
Eikä pirttiin jäänyt muita kuin kissa maitoansa lakkimaan ja päre
pihdissään palamaan... Kissa lakki lämmintä maitoa, siististi ja
äänettömästi, päre palaa ritisi verkalleen, ja karsta kävi sitä mukaa
yhä useammalle kierteelle, kuta enemmän piteni. Mutta kun tuli oksan
kohta, suhahti siitä liekki pienenä kielekkeenä ylös- ja alaspäin
pihisemään ... ja silloin kissan hännän pää salaperäisesti liikahti.
Mutta kun se oli maitonsa lakkinut, kuppinsa nuollut ja kielensä
liponut, lähti se liikkumaan ympäri tupaa. Kulki kuulumattomin askelin
pankolta pöydän luo, hiipi siitä karsinaan, kiersi takaisin pankon
juureen ja siristi viheriäisiä silmiään pärevalkeaa vastaan, naukaisten
vähäisen. Meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja vainusi
maitopyttyjä, mutta laskeutui taas takaisin lattialle. Pankon luona
naukaisi surkeasti ja melkein kuin itseänsä säälien ja hyppäsi pankolle.
Siinä se ojenteli kaulaansa ... pitemmäksi, pitemmäksi ... kävi itse yhä
matalammaksi ja kavahti uunille.--Päre suhahti taas pihdissään
pihisemään, karsta ritisi, ja pehmoinen kehruu alkoi kuulua uunin
päältä.
Saunassa eivät Matti ja Liisa paljon mitään puhuneet. Matti oli jo
lauteilla, kun Liisa tuli. Liisa hautoi vastan ja ojensi sen Matille.
--Heh, tuoss' on vasta! sanoi hän.
--Tahdotko vielä? kysyi hän vähän ajan päästä ja löi löylyä.
--Lyö häntä vielä, sanoi Matti.
Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville...
--Vieläkös?
Kun ei Matti mitään vastannut, niin Liisa löi vielä.
--Elä häntä ... huh! ... elä häntä ... huhhuh! enää! sanoi jo Matti ja
valeli päätään.
--Vähäänpä se nyt,--sanoi Liisa, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa
sen nahka nyt sietikin.
Eivät Liisa ja Matti vielä iltaista syödessäänkään puheisiin päässeet.
Matti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin eikä muistanut
uutta palasta suuhunsa purra, kun oli entiset nielaissut. Liisa häneltä
aina silloin kysyi, että »minkätähden sinä et syö?»--johon Matti
pikaisesti vastasi, että »syönhän minä», ja söi. Olisi Liisan tehnyt
mieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli, että
»härnäämmä häntä huomenna» ... eikä nyt härnännyt.
Syötyä oli Matin mieli vähän keveämpi ... kovin raskas se oli ennen
syöntiä ollutkin ... saunassakin vielä. Jo ajatteli hän mainita Liisalle
jotain rautatiestä. Ei hän kuitenkaan mitään maininnut ... ehkei se sitä
kuitenkaan uskoisi ja sanoisi unen näöksi eli miksikä muuksi tahansa ...
ainahan se sanoja löytää.
Ruokaa pois pöydältä korjatessaan sanoi Liisa saaneensa jäniksen.
--Eipähän ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni, ajatteli
Matti, mutta ei sanonut muuta, kuin kysyihän hetken päästä, mihin
rautaan se oli käynyt...
Aidan nurkkaukseen oli käynyt, palon niitynpuolimmaiseen aidan
nurkkaukseen eikä metsän puolimmaiseen ... ei rautaan, vaan lankaan...
Vaan eihän Matti muistanut siellä nyt mitään lankaa olleenkaan ...
syksyllä sulan aikana oli ollut, mutta poishan hän ne keyrin aikaan
muisteli ottaneensa...
--Etpähän ollut ottanut, kosk' oli jäniskin käynyt, sanoi Liisa ja
kehaisi vielä, että se oli hänen onnellaan sinne mennyt ... eikä ollut
muuta kuin yksi jälki ... ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki
... eikä vanhaa polkua mitään.
Ei Matin enää tehnyt mieli mitään puhua, kun kuuli, että oli jänis ihan
suoraan käynyt kesälliseen lankaan. Ei se hyvää merkinnyt semmoinen ...
suurten sotien ja vainovuosien edellä sitä semmoista tapahtuu, että
tähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat kesällisiin pyydyksiin
... oikeassa menossa ne ei juokse... Ei sitä olisi kuitenkaan siitä
langasta pitänyt irti päästää ... siinä olisi pitänyt antaa olla,
tottapahan olisi se sen siitä korjannut, joka oli sen siihen
ajanutkin...
Sama kai se oli, joka höyryt laittoi maalle kulkemaan ja niillä ajoi ...
toinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut...
--Mikä sinulla on, Matti, kun et sinä nuku? murahti Liisa unisena ja
veti peitettä puoleensa.
--Nukunhan minä, sanoi Matti.
--Etpähän nuku ... kun olet koko yön siinä ähkinyt ja sinne tänne
heitelläinyt...
--Mikä lie valvottaja ... tokko lienen oikein terve.
--Vielä sinulla mikä ... ei mikään.--Kummapa, jos ei nukuta, kun
tullessaan koko matkan reessä makasi...
--En minä koko matkaa...
--On sitä puolessakin ... mut' olehan nyt vaiti ja nuku pois...
Liisaa nukutti kovin, hän veti taas peitteen korvilleen ja nukkui...
Matti mutisi, että »jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi». Mutta
sitten hän kohta itsekin nukkui.