Vaimonsa itkettämisestä ja (enkeli ei lukenut tätä paikkaa)... 1,500 kg
Lattiansa korjaamattomuudesta, kehikon tulipesän laittamattomuudesta,
russakkain tappamattomuudesta, riihessä kylpemisestä ja yleensä
pirttinsä pahasta siivosta... 6,000 kg
— Voi raato, kuinka rapiasti rapsautitte! huutaa Jooseppi väliin. —
Mokomaa pöksän röttelöä ei hyövää putsata eikä remontteerata! Minä
panen vastalauseen...
Mutta enkeli tahtoi lukea edelleen:
— Politiikan hulluttelusta ja kommunistisista edesottamisista...
Jooseppi lysähti polvilleen ja kiljui keskeyttäen:
— Silimääni vannon, jotta annoin sille punaselle mykrälle takaisin sen
tuhatmarkkasen! Ei saa panna äyriäkään!
Taivaan Pyhä Ukko ei sallinut häiritä toimitusta, vaan kohotti
kultahansikkaista sormeaan:
— Koetahhan pitää suuelimesi kurissa, rakas Jooseppi! Ja enkelin
puoleen kääntyen: — Immanuel, jatka supliikkia!
Ja enkeli jatkoi kerraten:
... kommunistisista edesottamisista, joista vainaja tosin on
luopunut, vaikka ei vakaumuksesta, vaan raukkamaisesta
pelkuruudesta... 3,300 kg
Jooseppi löi reiteensä ja ajatteli itsekseen: »Vähällä sittenkin
pääsin!» Mutta enkeli luki edelleen:
Nuorimman poikansa ristittämisestä uhmaavilla nimillä, mikä osaksi
on tapahtunut tuhmanylpeydestä ..... 3,000 kg.
Jälleen keskeytti Jooseppi Kenkkunen:
— Ukko Herra, Ukko Herra, antakaapa kun minäkin sanon...
— No sano häntä! myönsi Taivaan Pyhä armollisesti, — mutta Minä
huomautan että sinun on sopimatonta puhutella Minua täällä
ukkoherraksi — sitä sanaa viljellään vain alhaalla rämsänrantalaisissa
tukkisavotoissa.
Jooseppi kumarsi niin kauniisti kuin osasi, koettaen puhua hienosti:
— Anteeksi Majesteetti, hän sopersi, — minä pyytäisin vain huohmauttaa
ettei se pikkupoijan kastattaminen tapahtunut uhmasta eikä pöljyyvestä,
vaan silikasta kunnioituksesta esival...
— Riittää! katkaisi Ukko. — Katsoppa tuonne nurkkaan...
Jooseppi käänsi päänsä ja huomasi nyt vasta jättiläiskokoisen
könniläiskellon seinämällä. Lasikaapissa riippui miljoonia hiushienoja
ketjuja, jotka näyttäen suikertavan läpi lattian pitivät lakkaamatonta
värinää. Pitkä, hieno viisari kellontaulussa kierteli herkeämättä
pysähdellen numeroiden ja kirjoitusten kohdalle.
— Se on ryysyköyhälistön sielunbaromeeteri, selitti Pyhä Ukko. — Täällä
ylhäällä tiedetään hiuskarvaa myöten ihmisten mieliteot, mitä ne
rnilloinkin tarkoittavat.
Kyllähän Jooseppi sielunbaromeeterin näki, mutta sittenkin hän murisi
sitä Taivaan sekaantumista hänen yksityisasioihinsa. Ja Vekku, Pyhän
Ukon pulpetin alla, murisi myös säestäen uskollisesti isäntäänsä.
Sattui vielä niin että Ukon kultatohveli vahingossa tallasi Vekun
häntää, jolloin koira yhtäkkiä tokasi Hänen Taivaallisen Majesteettinsa
jalkaan. Majesteetti parkasi kivusta, mutta enkelit tarttuivat
nopeasti Vekkua niskasta ja heittivät ulos korridooriin. Jooseppi
oli kalmankalpea pelosta — että mikä nyt perii? — mutta Pyhä Ukko ei
virkkanut luotuista sanaa, puri vain huulensa yhteen:
— Jatka, Immanuel!
Nyt kajahti Joosepin korviin seikkaperäinen selostus kaikista hänen
viimeaikaisista puuhistaan, joka selostus päättyi sanoihin:
Kieltolakirikoksistaan siis pyöreissä summissa laskien moraalisen
painon mukaan ..... 70,000 kg.
— En saamari-soi elämänpäivinäni niin äärettömiä kilomääriä ole
keittänyt! ulvoi Jooseppi.
Hänen mielenliikutuksensa oli siksi väkevä että miekkonen pyörtyneenä
vaipui lattialle. Saatettiinko Taivaassa mitata väärin?
— Antakaa hänelle virvokkeita! — Kun Jooseppi toipui enkelien
tukemana, tunsi hän suussaan riikapalssamin maun — ei se ollut oikein
riikapalssamiakaan, mutta äärettömän virvoittavaa se oli.
— Tarkistakaamme viimeinen summa, lausui Pyhä Ukko rauhallisesti.
— Sanoppa itse, kuinka paljon jumalanviljaa olet tuhlannut tuohon
aineeseen, jota te siellä nimitätte korpirojuksi?
— Ei niitä sentään seitsentäkymmentätuhatta kartu! penäsi Jooseppi. —
Piisaa seihtemän sataakin...
— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, myhähti Taivaan Ukko kirkkain silmin
katsoen hämmästyneeseen Jooseppiin. — Minä en omasta puolestani pidä
viinanvalmistusta syntinä, kun siihen on oikeat edellytykset — nektaria
täälläkin on juotu hamasta maailman alusta ja viina ilahduttaa ihmiset
ja jumalat — mutta tokko sinulla, poika parka, on ollut oikeita
edellytyksiä? Meillä lasketaan sata kiloa syntipainoa jok'ikistä
jauhokiloa kohti, joka tuhlataan viinaksi leivän asemesta köyhän maan
köyhimmällä perukalla, jossa kansa jyrsii petäjää. Sinä tunnustit
keittäneesi seitsemän sataa kiloa. Syntipainosi on siis 100 kertaa 700
— toisin sanoen 70,000!
Jooseppi ei virkkanut mitään — hän oli masennettu.
Enkeli Immanuel luki:
— Summa summarum — asianomaisen Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikaiset
synnit tekevät yhteensä 100,000 kg ja koko hänen maallisen vaelluksensa
syntitaakka siis, kuten edellä laskettu on, summarum summa 101,100,
sanoo sata yksi tuhatta ja sata kilogrammaa.
Jooseppi pökertyi toistamiseen. Vekku kanslian oven takana raappi ja
murisi...
* * * * *
Jooseppi Kenkkunen havahtui tajuntaan — taivaallisten urkujen humina
jylisi hänen korvissaan ja lämpöinen lapsen käsi puristi hänen
känsäistä kouraansa. Missä, missä hän oli? Hän avasi silmänsä —
enkelityttö piteli häntä kädestä ja toisella kupeella istui Vekku
nuollen toista kättä. Hänen edessään levisi kuin kirkko, urut jylisivät
lehterillä, mutta alttarilla seisoi jättiläiskokoinen punnituskoje,
jonka toinen vaakalauta oli äärettömän suuri ja väriltään musta, mutta
toinen kuppi pieni, kupera ja kultainen. Vaakalaudat värisivät samalla
tasolla ja sitä Jooseppi ihmetteli.
— Tämä on vaakakirkko, kuiskasi enkelityttö. — Elä hätäile — isä!
— Heittäkää hänen syntipainonsa vaakaan! kuuli Jooseppi Pyhän Ukon
äänen korkeasta saarnastuolista. Jättiläiskokoinen vaakalauta täyttyi
vuoren kokoisella möhkäleellä ja painui ryskyen alas alttarin lattiaan
saakka.
— Ja nyt hänen ansionsa! käski Pyhä Ukko.
Se pieni vaakakuppi täyttyi puhtaalla, kimmeltävällä kullalla, mutta
jättiläisvaakalauta ei ottanut noustakseen.
Pyhä Ukko katsoi muistivihkoonsa:
— Täällä on vielä merkittynä 1,100 kiloa kultaa. Lisätkää se! — Ja
katso! Syntivuori kohosi — molemmat vaakakupit kieppuivat samalla
tasolla.
Pyhän Ukon ääni kajahti:
— Hänen ansionsa korvaavat hänen syntinsä. Jooseppi Kenkkunen saa
syntinsä anteeksi, koska on hän köyhänä syntynyt, köyhyydessä elänyt ja
köyhyydessä kuollut.
— Hallelujaa! lauloi tuhatsiipinen enkelikuoro lehtereillä, ja urkujen
humina soi Joosepin korvissa.
Jooseppi lankesi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Riemukkaasta
mielenliikutuksesta hän kolmannen kerran pyörtyi. Mutta Pyhän Ukon Pyhä
Poika seisoi palavan pätsin edessä ja huusi lempeällä äänellä:
— Polttakaamme hänen syntinsä!
* * * * *
Sitten hänet vietiin taivaalliseen päivällispöytään, joka Joosepin
silmissä näytti kilometrin pituiselta. Kultaisista pahkakupeista
siinä aterioitiin kultaisilla kuireilla ja hopeaisilla haarukoilla.
Ambroosia, ambroosia — nääntyneen voimat palasivat nopeasti...
* * * * *
Joosepilla oli siis taattu sijansa Taivaassa, mutta vielä ei juttu
ollut lopussa. Enkelilapsi talutti hänet kädestä läpi pitkien
ristikorridoorien ja pysähtyi vihdoin ovelle, jonka päällä paistoi
kirjoitus:
_Rämsänrannan ryysyköyhälistön työnvälitystoimisto._
Ihmeekseen tunsi Jooseppi toimiston johtajassa saman henkilön, joka
hänen pikkupoikana ollessaan oli istunut muinaisen Ämmän rautatehtaan
konttorissa — herra Puksin. Herra Birger Belial Bux, jättiläiskokoinen
mies, istui mahtavasti rykien melkein yhtä korkean pulpetin takana kuin
Pyhä Ukko pääkansliassa.
— Eikö se ole Puksi? kysyy Jooseppi iloisesti irvistäen.
— Öhömm! rykäsee työnvälitystoimiston johtaja.
— Vörvalttari minä olen, mutta painahhan sentään puuta. Sinunko se on
koira, joka vinkuu tuolla oven takana?
— Minun, minunhan se on..., jupisee Jooseppi ja puolestaan myös
rykäsee, — tuota noin, mitä varten minut on tänne kutsuttu?
— Mitäkö varten! rykäsee Bux. — Hänen Taivaallisen Majesteettinsa
käskystä. Tottahan sulle joku homma täytyy järjestää, hönttähousu!
— Vaan minä kun tuota — hömm — meinasin, jotta jos niinkuin saisin
rokulia Taivaassa, tuumii Jooseppi.
— Vai rokulia — tispanssia Taivaassa sinulle — räkänokålle? huudahtaa
herra Bux. — Ei tule mitään. Vai laiskaksi lököttelemään kuin mikäkin
kommunisti — ehei, tavaritsh.
Ja herra Bux, työnvälitystoimiston komea johtaja, entinen Ruukin
vörvalttari, sama, jota ajan laksossa oli nimitetty myös »Nälkämaan
keisariksi», selaili asiapapereitaan:
— Täällä on jo Korkeimman päiväkäsky, jotta Jooseppi Kenkkunen tästä
illasta alkaen määrätään kolmeksi vuodeksi Rämsänrannan kaikkien
vainajain saunottajaksi Taivaallisessa kylpylaitoksessa. Saat mennä!
komensi Bux, jonka selän takana istui kaunis enkelineiti, toimiston
konekirjoittajatar.
Mutta Jooseppi ei hievahtanut.
— Pitääkö _minun_ kylvettää akkaväkikin? kysyi hän hämmästyneenä.
— Sepä tietty, tuimistui tirehtööri, — Täällä Taivaassa ei sukupuoli
tule kysymykseen.
— En rupea, en! kiljui Jooseppi.
— Mitä hemmettiä, kehtaatko vastustaa Taivaan valtakunnan päiväkäskyä.
Ja mistä syystä, jos saan luvan kysyä? tiedusti herra Bux ivallisesti.
Jooseppi Kenkkunen raappi niskaansa.
— On kolme vaimonpuolta, jupisi hän, — joita, jos nekin tänne
tupsahtavat, en ikipäivinä ilkeä ruveta kylvettämään!
— Kutka he ovat? uteli Bux.
Jooseppi änkytti:
— Karihtaniemen Amanta — Haukkurannan mummu — ja vanha postiröökynä...
Herra vörvalttari purskahti nauruun ja tarttui taivaallisen telefoonin
kultaiseen puhelintorveen:
— Halloo. Onko Itse Ukko? Täällä toisessa päässä on vörvalttari
Bux. Kuulehhan nyt kummia, Pyhä Veli, että kun se Kenkkusten Kenkku
kieltäytyy rupeamasta saunamestariksi — ei kuulu kehtaavan kylvettää
kolmea kotipuolen akkaa, jos ne niinkuin sattuvat pääsemään Taivaaseen.
Minkäs peijakkaan pelin hälle nyt arvaa?...
Jooseppi ei voinut kuulla, mitä Pyhä Ukko puhelimessa vastasi.
Kunnes herra Birger Bux itse, sysimustia kulmakarvojaan rypistäen ja
kaikuvasti rykäisten, korkean pulpettinsa takaa julisti Joosepille: —
Hömm. Kuulut saavan mennä riihtä tappamaan.
Meillä puidaan paljasta vehnää. — Ala laputtaa!
* * * * *
Tämä oli Ryysyrannan Joosepin kuolemanuni. Miehessä näytti olevan
hitunen henkeä jälellä, kun hänet puukangilla vääntäen päällekaatuneen
petäjän alta vapautettiin. Mutta samalla hän jo puhalsi viimeisen
henkäyksensä.