EMÄNTÄ. Eikö? -- Eivätkö kauhistuksen kylmät väreet värähtele
ruumiissasi nähdessäsi sulhosi kahlittuna?
ELLI. En häntä ensinkään kauhistu, vaikka kyllä surkuttelen hänen kovaa
onneansa ... vaikka sydämeni itkee... Mutta koittaapi tällekin surun
yölle kerran päivä ... kun Taavi vankilasta taas palajaa kotia.
EMÄNTÄ. Ei koita teille milloinkaan sellaista onnen päivää, jota
tarkoitat. -- Oletteko vaihtaneet kihlasormuksia, lapset?
TAAVI. Olemme, äiti.
EMÄNTÄ. Kantaako Elli sitä sormessansa?
ELLI. En kanna.
EMÄNTÄ. Et.
ELLI. Kun sitä vanhempani eivät kärsi ... niin ... niin olen kantanut
sitä nauhassa rinnallani.
EMÄNTÄ. Entäs sinä, Taavi?
TAAVI. Kun ei Elli ole sormustaan kantanut sormessaan, niin en
minäkään... Olen pitänyt sitä paperiin käärittynä rahamassissani...
Mutta nyt se on minulla tässä sormessani. --
EMÄNTÄ. Vaihtakaa nyt sormuksenne takaisin merkiksi siitä, että teidän
välillänne on selvä ero.
TAAVI. Ero!
ELLI. Mitä sanottekaan, Anna muori!
EMÄNTÄ. Tehkää kuten käsken.
TAAVI. Hylkäätkö siis, Elli, minut?...
ELLI. En hylkää milloinkaan... Älkää vaatiko tuollaista, hyvä Anna
muori!
EMÄNTÄ. Kyllä sen täytyy tapahtua.
ELLI. Mutta minkätähden? Sanokaa minkätähden?
EMÄNTÄ. Olette tehneet väärin salatessanne minulta, kuinka kovin
vastenmielinen teidän avioliittonne olisi ollut sinun vanhemmillesi,
Elli. Sattumalta olen saanut kuulla asian oikean laidan... Kyllä
arvasin, että Voipalan vanhemmat olisivat toivoneet tyttärellensä
rikkaampaa aviopuolta kuin meidän Taavi on, mutta toivoin heidän
mielensä vähitellen muuttuvan, jahka tulisivat Taavia lähemmin
tuntemaan... Nyt on asianlaita kokonaan toisin. --