EMÄNTÄ. Joko Elli lähti kotia?
KALLEN-LEENA. Hyvää huomenta, Anna-muori!
EMÄNTÄ. Kallen-Leenako se onkin... Luulin Ainaksi.
KALLEN-LEENA. Minähän olen... Tulin teitäkin taas tervehtimään. _(Istuu
eräälle tuolille.)_ -- Oh-hoh! Olen paljosta astelemisesta ihan
hengästynyt. _(Yskähtää.)_
EMÄNTÄ. Missä kaikkialla oletkaan käynyt?
KALLEN-LEENA. Monessa paikassa, hyvin monessa. Auringon kanssa olen
ollut liikkeellä... Kas kuinka yskittää ja ahdistaa rintaani, että
tuskin henki käy! -- Kylläpä tuo rinnan ahdistus minusta viimein hengen
viepi, sen olen aina sanonut ja niin sanoi Tirkkalan Topiaskin, kun
viimeksi kävin hänen luonansa rohtojen hankinnassa. -- »Jos elät ensi
talveen saakka, niin saat kiittää siitä näitä rohtojani, Leena», hän
sanoi antaessaan minulle pullollisen tuota rintapalsamia, jota pappilan
vanha mamselikin on jo monta vuotta juonut. Mutta vieläpä hän tuo Iita
mamseli elää, vaikk'ei moneen aikaan ole voinut yskimättä astua
askeltakaan kamarinsa lattialla, jotta sitä ei niin varmaan voi
tietää... Paras kuitenkin on olla valmisna kuolemaan... Kerran se
kuitenkin tulee, siitä ei pääse. Ja kyllä minä, Jumalan kiitos, sieluni
puolesta olenkin valmis lähtöön täältä surun maailmasta. Siihen itseni
joka hetki valmistan... Kas vaan, kuinka yskittää.
EMÄNTÄ. Koetappas juoda vähäsen vettä, äläkä rasita rintaasi
puhumisella; -- siitä yskäs vaan tulee pahemmaksi.
KALLEN-LEENA. Kaikkia maallisia keinoja olen turhaan koettanut; ne
eivät tepsi. Niin -- pitihän minun puhua siitä, että jo varhain aamulla
... auringon kanssa ... pistäydyin Pääkkölään... Voi päiviäni! Voi heitä
raukkoja! Olipa siellä itkua ja parkua, kyyneleitä ja valitusta! --
arvannettehan sen, Anna muori. Eikä ihmettä että ruikuttivat ja
voivottelivat! Melkeinpä pidän teitä onnellisena, Anna muori, kun olette
sokea, ett'ei teidän tarvitse moista surkeutta nähdä! Kylläpä kai ovat
meillä viimeiset päivät käsissä, kun tätä tällaista saattaa tapahtua.
Oh! hoh!
EMÄNTÄ. En ymmärrä sinua ... mistä puhut?
KALLEN-LEENA. Ihmettelen teitä, Anna muori, että niin tyynin mielin
voitte kestää tällaisia tapahtumia. Vaikka mihinkä se vaikeroiminen
auttaisikaan. Eihän sillä pitkälle päästä eivätkä asiat sen kautta
valkene eikä selkene; se kyllä on totta. Mutta ajattelin kuitenkin, että
täällä toisin olisi kuin on.
EMÄNTÄ. Miksikä otaksuit, että täällä olisi toisin?
KALLEN-LEENA. Hm... Jokaisella ihmisellä on oma luontonsa. -- Astuessani
sitte Pääkkölästä tänne, poikkesin sivumennen Voipalaan. Olipa sielläkin
taas ääntä ja surinaa niinkuin puskiaispesässä! -- Vaikka Pertti
eleskelikin hyvin hurjamaisesti ja oli aimo juomari, niin on Pääkkölä
kuitenkin varakas ja hyvä talo ja heillä on rahoja lainassakin.
Pinokylän Poukallakin sanotaan olevan kaksituhatta markkaa kiinnitystä
vastaan. Voipalan vanhemmilla ei sentähden olisi ollut mitään sitä
vastaan, että Elli olisi mennyt miniäksi Pääkkölään. Sitä kai he
toivoivatkin. -- Voi herranen aika, kuinka he nyt kiroilivat ja
sadattelivat Taavia!
EMÄNTÄ. Meidän Taaviako?
KALLEN-LEENA. Ketäpäs muuta... H--tin syvimpään pätsiin he hänen
toivoivat joutuvaksi tuliset rautakengät jalassa ja palava tervatynnyri
patalakkina päässä. Huu! Kristittyä ihmistä oikein kauhistutti kuunnella
heidän hirveitä sadattelemisiansa! -- Eivät hyvää huomenta sanoneet eikä
kahvin tilkkaa kielenkostukkeeksi tarjottu.
EMÄNTÄ. Mitä pahaa on Taavi sitte tehnyt?
KALLEN-LEENA. Mitä pahaa? -- kysytte Anna muori. Kyllä niitä on monta,
jotka puolustavat Taavia ja sanovat, ett'ei hän olisi sitä tehnyt,
ell'ei Pertti olisi häntä ärsytellyt. Enkä minäkään sitä usko, että hän
sitä pahuudellaan teki. Onhan teidän Taavi hyvä poika ja minä olen
pitänyt hänestä paljon aina siitä asti kun häntä pikkulapsena täällä
käydessäni kannoin käsivarrellani. Mutta kun eilen oli maistellut
liiaksi ja kun toinen siinä ärsyttelemistään ärsytteli, niin mitäpäs
silloin tuli huomanneeksi, mihin puukko sattui! --