Oo, hyvä jumala! Hyvä jumala!
Ei, se olikin kirjoitettu jo kauan sitten, -- nimenomaan päivätty
"heidän kihlauksensa jälkeisenä yönä".
Hän rikkoi jäätävän tyynenä sinetin, -- hänen täytyi, -- täytyi saada
selvyyttä!
Se oli jonkinlainen viimeinen tahto, jonkinlainen testamentti, mikäli
hän ymmärsi, jossa Rein, siltä varalta, että kuolisi, nimenomaan
luovutti hänelle asiakirjansa ja paperinsa ja kaikki mitä omisti.
Kukaan ei tekisi vastaväitteitä; ei tarvitsisi mitään muodollisuuksia.
Hänen perintöoikeutensa Moldewigin tiloihin lakkasi hänen kanssaan.
Merete puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen kaikki tunteet.
Hän laski kuin unessa testamentin luotaan, -- avasi paperin toisensa
jälkeen, -- etsi etsimistään jotakin selvitystä.
Eräästä hienosta vanhasta lompakosta löysi hän muutamia kirjoitettuja
lehtiä...
Hän siirsi kynttilän ihan viereensä, -- luki tarkasti epäselvää
käsialaa, -- painoi mitä syvimmin jännitettynä joka sanan sieluunsa
samalla kun värittömien kasvojen silmiin tuli outo hehku...
-- "Ei siitä ollut mitään apua. -- Ei ollut mitään apua", -- alkoi
ensimäinen lehti. -- "Luulin voivani paeta sitä lähtemällä kaupunkiin
-- tekemällä ulkomaamatkan!... Mutta _minut_ voi olemuksen yksinäisyys
vallata keskellä ihmishyörinääkin -- pahimmin juuri silloin!..." --
* * * * *
Muistan selvästi aikaisimman vaikutuksen: Istuin lattialla ja leikin ja
kuulin äitini hillitysti keskustelevan kätilön kanssa, että jokin, joka
oli ollut kynsi, ja jokin sormentapainen oli leikattu selästäni kun
olin vuoden vanha...
Se _oli_ kynsi eikä kynnen nenä, vakuutti matami.
Äiti kuunteli tarkkaavasti ja sanoi jyrkästi, että se _täytyy_ salata...
-- Minä en voinut sitten ajatella muuta. Se oli aina mielessäni --
tunsin kuin otteen selässäni, -- kuin takanani olisi ollut jokin, jota
en kuitenkaan nähnyt.
Ja sitten tuo suvussa kulkeva tarina epäsikiöistä... jostakin pahasta,
joka oli sovitettava joka seitsemännessä polvessa! --
Kun olin kymmen- tahi yksitoistavuotias, huomasin minä kuin kynnen ihon
alla kehräsluun yläpuolella, ja olin tuntevinani ikäänkuin varpaan...
Tunnustelin sitä alituisesti... kauhistuin hirveästi, -- välistä tunsin
sanomatonta epätoivoa, -- en rohjennut uida toisten poikien kanssa, --
pysyttelin arkana itsekseni.
Aloin kaihtaa ihmisiä, -- voin kauhistuksissani tuntea pitäväni
ruumiissani, -- kantavani -- toista henkilöä, jonka varpaat ja
kädet pistivät esiin minusta. -- Kasvavana ollessani heräsin öisin
kauhunhuutoon. -- Nyt musertaisi se minut!...
-- Vahva tukankasvuni! -- Minua ilahutti, että isällänikin oli ollut
vahva tukka, -- että se oli suvussa. -- -- --
* * * * *
-- -- Makaan kuin vangittu silmä järven pohjassa ja katson sen läpi
valoisaan päivään, ikäänkuin ylempään kerrokseen, -- erotan tähdet...
Tiedän, että on olemassa sielu, -- niin etten rohkene päästää
valloilleen syyntakeetonta hiittä itsestäni. -- Luomakunnalla on myös
henkensä kaukaiset raja-asukkaat, jotka voivat olla kahlehdittuna
tuskaan, -- ottaakseen osaa elämään, -- peläten auringonpaisteesta taas
vaipuvansa takaisin syvään varjoon. -- -- --
* * * * *
-- Se maailma, jossa ihmiset vain muutamia sukupolvia sitten ovat
päässeet toistensa syömisen kannasta ja korvanneet sen vain hienommalla
samallaisella tavalla... Hämähäkki ja kärpänen!...
Kuvittelen olevamme suljetut kauheaan huoneeseen ja täytyvämme
jäädä sinne, kunnes olemme laatineet lain syystä ja vaikutuksesta
luonteessamme. Ja sitten siirrymme me vähitellen siihen, jota kutsutaan
hengeksi. -- --
Tiedetään varmasti, että kaksi lisättynä kahteen on neljä... Ja niin
voi kahdesta siemenestä kahteen lisättynä hengen laskuesimerkissä tulla
neljä kokonaista metsää! -- -- --
* * * * *
-- -- Välistä tunnen minä tuskallisesti ja vapisten, että olemuksella
on tämä lanka minussa, -- jokin kostolasku suvulleni, jonka se voi
tempaista --
Lasken laskemistani: -- isäni, isoisäni, isoisänisäni, laivuri, joka
tuli rikkaaksi Englannin-matkoillaan... _Minä_ olen viides... Mutta
sitten? -- onko yksi tahi kaksi polvea seitsemänteen?
-- Mennään naimisiin ja vedetään muita samaan kiroukseen. -- -- --
* * * * *
Tänä iltana ollessani ulkona yksin... kuului taas se ääni, --
ikäänkuin, olisi jotakin jyrähtäen vyörähtänyt syvällä maan uumenissa
-- tahi minussa itsessäni... Tunne oli samanlainen kuin maanjäristyksen
tapahtuessa kuuluu olevan, -- kaikki epävarmaa, horjuvaa, irtonaista...
Ja säikäyksissään rupesi kuu luomaan irvikuvia...
Maaperä huutaa salaperäisin äänin ikäänkuin jostakin salaperäisestä
maailmasta... Nimi kaikuu syvällä alhaalla...
Tuossa nousee ikäänkuin varjo, joka tahtoo tarttua minuun. -- Hän, se
toinen, kynsiniekka...
Kosto on kypsä ja on taas päässyt valloilleen!
Kenties on syvällä _minussa_ hänen oma sykkivä sydämensä, -- hänen omat
viettinsä...
Pimeänpelko nousee kuin suuret, äärettömät ruumisvaunut
yöstä... -- -- --
* * * * *
-- "Elämän juhla", -- niinhän sitä kutsutaan... _mutta ei vain
minulle!_ -- -- --
* * * * *
-- Merete istui tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kolmen neljän
paperilehden yli.
Hän piti niitä edessään vielä kauan sittenkin, kun oli ne läpilukenut,
-- elänyt niiden sisällön...
Ihmeellisen selvästi kehiytyi mielikuvana hänen eteensä hänen
yhteiselämänsä Reinin kanssa, päivä päivältä, ensi illasta lähtien, kun
hän oli nähnyt Reinin haavenäyssä. Niin moni sana, niin moni viittaus,
jotka olivat jääneet puoliksi ymmärrettyinä mieleen, olivat nyt hänelle
selkosen selvät.