* * * * *
Kesäpäivät tulivat ja menivät auringonpaisteineen ja varjoineen rouvan
kahden ikkunan editse.
Romaani oli pöydällä sukkapuikko pistettynä miltei samojen sivujen
väliin...
Ikkunoiden alla olevassa puutarhassa kasvoi ja nousi taimelle -- yhtenä
päivänä yhdet, toisena toiset kukat. Välistä tulivat tytöt hänen
luokseen näyttämään salaattia ja krassia, välistä redisejä, pieniä
keltajuuria, kirsikan- ja omenankukkia...
Olisipa ollut hauskaa saada kävellä puutarhassa seuraamassa tuota
kaikkea. Kesähän meni häneltä miltei kokonaan hukkaan...
... Vaikeata ja raskasta kaikin puolin... ja kun sitä paitsi tällä
tavoin oli suljettu huoneeseensa, olivat ajatukset niin usein
liioteltuja -- --.
Kun hän eräänä aamuna istui vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa, ovi
miltei tempaamalla avattiin...
Merete se syöksyi huoneeseen sillä tavalla!
Hän ei kuullut varotusta, vaan juoksi äidin luokse ja ojensi häntä
kohden ruusun. Tyttö säteili ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi
nähnyt kukkaa.
"Näetkö, äiti, tätä!"
"Kyllä, kun et vain pidä sitä niin lähellä kasvojani."
"Se on isältä!" -- tuli riemuiten, niin että hän tuskin sai sanat
suustaan.
"Isältä!" -- -- Rouva otti ruusun ja katsoi sitä tarkasti.
"Minun piti jättää se sinulle ja sanoa että se on ensimäinen uudesta
puutarhastasi! Isä tulee luoksesi iltapäivällä tiedustelemaan
vointiasi", -- päätti hän hengästyksissään.
Rouva istui ääneti hetken. Sitten nousi hän ylös ja meni ikkunaan
ikäänkuin tutkiaksensa ruusua, pyyhkien kuitenkin salaa kyyneleen
toisensa jälkeen silmistään...
"Missä on nenäliinani?" kuului kärsimättömästi.
"Sanoiko hän todellakin niin? -- Sinusta siis näytti, että hän piti
puutarhasta?...
"Tämä ruusu on ylemmästä pensasaidasta, -- hän on siis käynyt
sielläkin...
"Tiesinhän minä, että se kerran tapahtuisi, -- että hän pitäisi siitä...
"Totta totisesti on hänellä parempi maku minun puutarhani kuin minulla
hänen musiikkinsa suhteen", sanoi rouva hymyillen viillyttäessään ja
kuivatessaan kasvojaan nenäliinalla.
Hetkisen kuluttua istui hän tyynesti takaisin tuoliin, katsellen
tyytyväisenä auringonpaistetta ja ikkunaa.
"Sen minä sanon, että hän saa antaa aivan toisessa suhteessa kalliin
sovintolahjan", huudahti hän äkkiä, -- "Kaikki puutarhanaidan laudat!
-- Tuolla laatikossa on sahalta tullut lasku -- kaksikymmentäviisi
taalaria. Ne hän nyt mielellään maksaa", -- sanoi hän tyytyväisenä.
"Kyllä tuntuu ihan helpotukselta kun saa ne maksetuksi!"...
Hän katsoi ympärilleen --.
"Kuule, Merete, meidän täytyy saada Inger tänne pesemään ikkunoita
ja peiliä ja ovea, -- ja hieman siistimään joka paikasta, koska minä
kuulun saavan niin harvinaisen vieraan!" ilveili hän -- --
-- Uutinen levisi kulovalkean tavoin sisaruksille ja synnytti
koko päiväksi oikean juhlatunnelman taloon. Katsottiin iloisina
tarkoittavasti toisiinsa, kuiskittiin vilkkaasti, ja jokainen isän tahi
äidin sana sai entisen varman arvonsa taas.
Vallitsi ikäänkuin vapautumisen tunne koko talossa, -- se tuntui
konttorissa, ja aavistettiin kenties kyökissäkin, että sovinto oli
syntynyt jumalten valtakunnassa.
-- -- "Eikö ole ollut suloinen päivä tänään?" -- sanoi Merete
Reinille tämän tullessa hänen luoksensa hänen iltapuolella ollessaan
mullittamassa leukoijia, jotka alkoivat avata nuppujaan ja näyttää
värejään. Puutarha oli näet pidettävä mahdollisimman hyvässä kunnossa,
kunnes äiti taas voisi itse ryhtyä siellä työhön... "Tiesin, aamulla
herätessäni että jotakin hauskaa tapahtuisi", -- jatkoi Merete
vilkkaasti. "Aina kun uneksin suurista viheriöistä nurmikentistä,
tapahtuu jotakin oikein hämmästyttävän onnellista!"
"Vai niin, te olette siis tosi-unien näkijä, Merete neito?"
"Niin, se on varmaa! -- Kun näen unta vedestä ja kukista ja
pikku-rahoista, -- huu, silloin tiedän tapahtuvan jotakin
vastenmielistä."
"Se johtuu siitä että olette pannut sen merkille -- ja tapahtuuhan aina
jotakin, johon sitä voi soveltaa... Noin nuori tyttö ei kai voine olla
taikauskoinen?" sanoi Rein tutkivasti.
"Taikauskoinen, ei, -- en usko kummituksiin, mutta muuten --"
"Mitä muuten?"
"Niin, on niin paljon, mikä on kauhean ihmeellistä -- jota ei käsitä" --
"Mitä se on, Merete-neito?" kysyi Rein. Hänen silmissään kuvastui
jonkinverran pelkoa.
"Niin, sitä en _voi_ sanoa, -- enkä myöskään tahdo. Mutta on olemassa
asioita, jotka ovat määrääviä minun elämälleni!" sanoi hän hiljaa,
mutta päättävästi: hän oli tullut hyvin kalpeaksi, -- "ja joita en voi
itselleni selittää."
"Vai niin, teillä on siis jotakin, joka on _ratkaisevaa kohtalollenne_,
Merete", -- kysyi Rein ja hänen kasvoillaan leikki hymyily. "Eikö ole
ihmeellistä", keskeytti hän äkkiä, -- "että me kenties kaikki liikumme
omine uskoinemme ja taikauskoinemme... Katsokaa nyt vaikka tuota vanhaa
kuivaa Henschieniä! Hänen täytyi aina räiskäyttää kolme musteläiskää
pulpetille ennenkuin hän alkoi laskea yhteen. Sitten rupesi hän
aavistamaan, että minä pidin häntä silmällä, ja hän vilkui alituisesti
minuun. Välistä pisti päähäni kiusata häntä. Mutta silloin kakisteli
hän kurkkuaan ja rupesi miettimään ja muodostelemaan kynäänsä, kunnes
sai rauhassa räiskäyttää kolme musteläiskäänsä...
"No, se nyt oli vain sellaista pientä konttorilevottomuutta, --
pöytäkirjojen kaapimisen pelkoa...
"Eikä Bie-neiti tunne itseänsä rauhalliseksi olemuksen räjähtämiseltä
-- Ra-tädin hyväntuulen muodossa, -- ennenkuin hän on huolellisesti
kuivannut jalkansa seitsemän kertaa portaiden edessä oleviin
kuusenhavuihin ennen sisään menemistään" -- --
"Mutta että te voittekin huomata tuollaisia pikkuseikkoja!" huudahti
Merete kuin pilvistä pudonneena.
"Mihinkäpä minä silmäni panisin, Merete-neito", nauroi Rein...
"Ja ajatelkaapa nyt kapteeni Buchwaldianne! -- Ettekö ole koskaan
ranskantunneillanne huomannut, että hän ei istuudu tuolille ennenkun on
kulkenut kerran sen ympäri? Huomasin sen jo ensi kerroilla nähdessäni
hänet arkihuoneessa. Ja mitä merkkejä hän samalla tekee sormillaan
nutunliepeittensä alla tahi taskussa, sitä en minä voi sanoa. Mutta
hän ei vain istu ennenkuin nuo menot on suoritettu. Pitäkää varanne
vain!... Se voi olla vain viaton suojelustoimenpide tavallista
vastoinkäymistä vastaan... Tahi ken tietää mitä kaikkea on syntynyt
tuon hiljaisen miehen mielikuvituksessa. -- Ehkä hän tahtoo ehkäistä
jonkin hengen tahi kummituksen istuutumasta siihen ja kiertämästä
käsiään hänen ympärilleen. Ehkäpä vaivaa häntä hänen toinen minänsä ja
hän näkee itsensä."
"Näkee itsensä... Olen kuullut, että silloin täytyy kuolla!" sanoi
Merete.
"Hm, -- olemuksen pelolla on niin monta muotoa, -- niin monta kauhun
huutoa ihmisessä, kun on kerran saanut korvansa auki... Luonnonvoimat
iskevät ihmisiin. -- Tuntee soittimen kieliä ulkopuolella itseään...
Täysi kuu vetää, samoin kuin se imee luodetta ja vuoksea... Kuka
tietää, jos me kaikki olisimmekin lasista ja läpikuultavia!
"... On sellaisia", tuli sitten varovasti, -- "jotka tulevat niihin
aikoihin äärettömän tuskallisiksi... Heidät valtaa sellainen
levottomuus... tuntevat ikäänkuin heidän täytyisi lähteä maita
mantereita kiertämään loitolle ihmisistä suorittamaan kamppailun sen
kanssa, joka muodostaa pelon heissä! --
"Niin, Merete-neito, -- sellaisessa tapauksessa ei toinen voi auttaa
toista!"
"Voi kyllä", -- sanoi Merete hiljaa, -- "juuri sellaisen --
yksinäisyystunteen sattuessa"...
"Niinkö? -- Tarkoitatteko, että juuri sentähden Aatami sai Eevan? --
Niin, siinä on paljon siinä", sanoi hän äkkiä hymyillen. -- "Saanko nyt
tuoda teille vettä, jotta saisitte täyttää kaikki nuo pienet kuopat,
joita olette kaivanut leukoijien ympärille?"...
Ilta-auringon säteiden kimallellen hypähdellessä puutarhanaidan
läpi, tulivat toiset ulos toinen toisensa jälkeen arkihuoneesta ja
konttorista jutellen ja tarinoiden auttamaan puutarhassa.
Tuomari käveli siellä merenvahapiippuineen. Sen sininen savu näkyi
pensasaitojen ja kukkalavojen läpi...
Oli kuin kaikki olisi loistanut uudessa -- sovituksen valossa!
* * * * *
Niin, kuka?
Tuomarin itsensä oli täytynyt ottaa huolekseen surullinen tehtävä
ilmoittaa Ra-tädille, että Alidan liitto Grothin kanssa purkautuisi.
Rouva seisoi ikkunassa katsoen kuinka tuomari nousi hevosen selkään ja
kannusti Figaroa happamen näköisenä...
Hän ei ollut erittäin ihastunut tehtävästään. Mutta kukapa muukaan voi
sen suorittaa? Ja sitten hänellä oli oma tapansa katsoa asioita...
Hän ei huolehtinut edeltäpäin, eikä juuri ajatellut erityisesti niitä
jälestäpäinkään. --
Tuomari ratsasti herttaisena alkukesän iltapäivänä maantietä pitkin...
Aitojen molemmin puolin kylvettiin, kynnettiin ja äestettiin, ja
työväki nosti hattua ja juoksi avaamaan porttia nähdessään tuomarin
tulevan. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten tavallisesti, siellä
täällä vaihtamaan muutamia sanoja, vaan rajoittui, vaipuneena kun oli
omiin ajatuksiinsa, ainoastaan hajamielisiin päännyökäyksiin...
... On luonteita, jotka suoriutuvat kaikissa oloissa, ja toisia,
jotka takertuvat niihin kiinni... Alidaan olivat hänen ajatuksensa
keskittyneet... Yhtä lujaluonteinen ja avomielinen ja rehellinen kuin
äitikin... Mutta onneksi oli hänessä tunteellisuutta ja naisellista
norjuutta, jota Bolettessa... Hm, -- hän pani Figaron taas
ravaamaan -- --
Hetken kuluttua kulki hevonen taas käyden. Figaron korvat näyttivät
tuontuostakin kuulevan monia hymähdyksiä ja puoliksi tukahdutettuja
mielenpurkauksia, jotka näyttivät koskevan aivan etäisiä asioita...
Ja sitten Kvigstadista vävypoika!... Se on totta totisesti hänen
ihmetöidensä huippu! Originelli mies -- loistava pää...
... On niin satunnaista, että sovitaan yhteen tässä maailmassa... Hän
huokasi kevyesti.
Tahi loppujen lopuksi, jos on joku, josta pitää... Silloin ei riitä
kokonainen tehdaskaan ikävine Grotheineen Kvigstadia vastaan, joka on
vallannut toisen mielen! -- Hyvä, Alida! -- Hän käänsi hevosensa sille
varjoisalle metsäpolulle, joka vei Rafosille, ja kiirehti
hevostaan. -- --
-- Ra-täti istui auringonpaisteessa rappusilla jakkara jalkojen alla ja
tyynyjä ja saaleja varmuuden vuoksi lähellä. Hän hätkähti, kun hänen
terävät mustat silmänsä keksivät ratsastajan metsätiellä.
"Bie -- Bie!" komensi hän eteiseen. "Pane paras viilikehlo arkihuoneen
pöydälle ja rommia mukaan. -- Se on Thomaksen lempiruokaa kesällä, kun
hän on kuumissaan."
Hän kompuroi keppinsä nojassa sisään ja rupesi huolellisesti
järjestämään nojatuolinsa ympäristöä.
Tuomarin ajaessa pihaan juoksi renki ottamaan huostaansa hevosen...
"Näin sinun olevan rappusilla, täti; sitten kai lienee terveytesi
hyvä", -- tervehti tuomari. "Niin, sinulla on hyvät voimat -- hoitaa
taloa. -- Näin, millaiset ovat viljelyksesi: niiden veroisia saa etsiä
-- ja sinun veroistasi myöskin!" laski hän leikkiä.
"Moiset kohteliaisuudet ovat minusta kuin liian vanhoja kuivaneita
hunajakakkuja. Onko sinulla jotakin asiaa?"
"Hm"... kakisteli tuomari kurkkuaan --
"Ja Bolette-raukan täytyy yhä vain pysytellä makuuhuoneessa, vaikka on
niin kaunis kesä", jatkoi tuomari.
Ra-tädin syvälle painunut suu puristui kokoon; hän nojautui takakenoon
tuolissa ja rupesi katsoa tuijottamaan häneen. --
"Näytät minusta niin mielistelevältä ja puheliaalta tänään. On siis
jotain,--joka minun on sulatettava?"...
"Niin -- niin, -- katsos, täti, maailmassa ei saa aina mitä tahtoo",
alotti hän varovasti. "Ja eihän sitä voi vaariakaan, että saattaisi
kaikki järjestää mielensä mukaisesti... ja nuoriso, tiedäthän, täti! --
Onhan sinullakin ollut verta suonissasi."
"Lörpötystä -- lörpötystä! -- Mistä on kysymys? Puhu" -- keskeytti
Ra-täti hänet ja jysäytti kärsimättömästi keppiänsä lattiaan. -- "Ensin
voitelee suuni hunajalla." -- Hän teki pelottavan irvistyksen.
"Meidän täytyy koettaa katsoa ymmärtävillä silmillä, täti!" huomautti
tuomari, -- "niin hyvin kuin voimme."
Ra-täti pani päänsä kallelleen ja katsoi häneen.
"Puhu sinä vain, Thomas! Olen valmistautunut, odotan -- vaikka mitä!--
vieläpä sitäkin, että sinulla on kassanvajaus", pisti hän myrkyllisesti.
"Bie-neiti, olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle vähän vettä",
sanoi tuomari, varovasti valmistautuen kaikkien mahdollisuuksien
varalta, kun Bie näyttäytyi ovessa viilikehloineen, mutta nopeasti
vetäytyi taas takaisin.
"Niin, niin, täti! -- On sitä nähty pahempiakin asioita kuin että
kihlauksesta ei ole tullut mitään" --
"Alida!" -- huusi Ra-täti ja heitti päätään kiivaasti taaksepäin.
"Niin, juuri hän. Alida on tunnustanut mielentilansa Bolettelle ja
minulle. Hän tahtoo rikkoa kihlauksensa Grothin kanssa."
"Rikkoa!" miltei ulvahti Ra-täti. -- "Kuinka hän uskaltaa!" --
"Sille ei voi mitään! -- Groth on hänestä suorastaan vastenmielinen."
"Ei voi mitään!" -- matki Ra-täti... "Se on sinun tapaistasi, Thomas!
-- Vastenmielinen -- koko tulevaisuutta vastaan... On sekin puhetta!
-- Jotakin on tehtävä! -- Uppiniskainen lapsi!... Kuinka monen luulet
saavan seurata omaa päätään siinä suhteessa! -- Tulisipa siitä
kaunista!"
Ra-täti uhkasi häntä etusormella:
"Käske sinä vaan Boletten sanomaan hänelle suorat sanat!... Tahi onko
myös Bolette tullut romantilliseksi, -- sentimentaaliksi -- -- höö,
hörrr" -- hänen rintansa korahti, -- hänen oli vaikea hengittää.
"Sille ei voi mitään, täti! -- Ja sitte vielä lisää. -- Sinun täytyy
kuulla kaikki"...
"Vieläkö enemmän? -- Jospa tietäisit, kuinka vastenmielinen olet,
Thomas!" -- Ra-tädin kasvoilla oli ihan tuskan ilme.
"Tiedäthän, että Kvigstad on lähtenyt luotani suorittamaan
tutkintoansa"...
"Mitä?" Ra-täti katsahti nopeasti tuomariin. "Juuri häneen on Alida
kiintynyt, hänestä hän on koko ajan pitänyt -- Sille ei voi mitään,
täti."
"Sinun ei mitääsi!" huusi Ra-täti; hän kohottihe nuolen nopeudella
tuolista ja antoi tuomarille korvapuustin, kepin kaatuessa kolisten
lattialle. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin myssy vinossa ja voihki...
Ei ollut suinkaan kevyt se käsi, jota tuomari oli saanut maistaa, ja
hänen kasvojensa toinen puoli oli aivan punainen, kun hän nopeasti
nousi, tarttui poskeensa ja katsoi käteensä, ikäänkuin tullakseen
vakuutetuksi siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi ottamaan lakkinsa,
ja hänen suupielissään näkyi hymyntapaista...
"Thomas! Thomas!" -- voihki Ra-täti avuttomana... "Älä mene... Älä
mene... Oma rakas poikani! -- -- Niin, jätä sinä vain vanha tätisi",
-- huoahti hän vielä kerran, "niin hänelle ei jää ketään jälelle...
Ei, tule nyt tänne, Thomas, oma poikani! Tule nyt tänne ja istu tähän
tuolille... niin saadaan puhua siitä" -- houkutteli hän.
"Kun viimeksi annoit minulle korvapuustin, olin nelitoistavuotias.
Samana päivänä tulin kotiin kesälomalle... Ja kun se tapahtuu niin
harvoin..." -- kuului puoliksi vihaisesti, puoliksi leikillisesti.
"Sinä olet ollut aina lempipoikani", voihki Ra-täti... "Et kai ole aivan
suuttunut minuun", -- alkoi hän levottomasti pyytää... "Istu nyt, istu
nyt, Thomas, että saan nähdä, ettet enää ole vihoissasi", pyyteli
hän vapisevalla äänellä... "Istu nyt tähän!" -- Ra-täti tarttui hänen
molempiin käsiinsä ja taputteli ja suuteli niitä nöyrästi --
"Myssyni... myssyni..." -- Hän tarttui päähänsä ja asetteli ja oikoi
myssyään...
"Kvigstad, niinkö sanoit?... Meidän täytyy hankkia hänelle
kruununvoudinvirka!" huudahti hän äkkiä vilkastuen...
"Bie! Bie! missä hän viipyy viilikehloineen! Tahi ehkä tahdot ennemmin
lasillisen madeiraa? Bie!" -- -- --
* * * * *
-- Kotimatkalla hymyili tuomari... asema oli yhtäkkiä pelastettu...
... Ja että häntä oli kohdeltu kuin poikaa -- se maistui niin
ihmeellisen hyvältä...