UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- Hm, verkkoa kudon minäkin, vaan
mitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä peloissaan, ja
ken tietää, laskenko ikänä verkkoa lahteen.
SANNI. Miksikä isäni on nyt noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin
kauan, kuin Savonjääkärit ovat täällä.
UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen? Onhan tappotanterelle jäänyt
sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi; (_Osottaa seinässä riippuvia
sotilaanvaatteita._) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä.
Siitä päivästä, jona sen sanoman sain, olen ollut kuin karsittu kuusi --
SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut
antaa isänmaallesi!
UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä saankin olla tyytyväinen, kun tässä asiaa
oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan,
Vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta -- (_Nousee
istualta ja koputtaa rintaansa._) mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii
osansa.
SANNI (_itsekseen_). Niin, niin -- sekin vaatii osansa.
UKKO (_istuu_). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinut pois
pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena
sairaanhoitajana, eikä ole sinulla mitään iloa niinkuin muilla nuorilla.
SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätön? Ah, olenhan minä kovin
onnellinen isäni luona.
UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi
viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikäänkuin äiti lastaan, mutta aina
olet tyytyväinen kuin visertävä lintu.
SANNI (_menee kukkapenkereen luo_). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen,
kun kasvavat; tottahan sitte ilomielin huolellisesti tahdoin hoitaa
Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat
urhoollisimmaksi luutnantiksensa. Ja oikea sotilas hän onkin; sotaan
hehkuu hänen mielensä. Silloin kun hän täällä sairaana makasi, sanoi hän
useasti: »Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon
terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun
kenraali Sandels Toivalasta lähtee!» Mutta missä nyt luutnantti
viipynee, kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään? Kuka tietää, mitä
huomenna tapahtuu -- ja mitä tänään. -- Kas, kuinka paljo lehtiä on
maahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven
varaksi; lähden haravaa hakemaan. (_Menee._)
_Toinen kohtaus._
UKKO, SANNI, _sitte_ KAARLO.
UKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat, minä
pelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen.
SANNI (_tulee harava kädessä_). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee,
syysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee.
UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun
poskillasi on outo hohde.
SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat.
(_Erikseen._) Onneni. ah! (_Painaa kätensä rinnallensa._) Tämä
levottomasti sykkivä sydän -- onko se onnellinen? (_Pudistaa päätään.
Kaarlo tulee._) Kas, luutnantti.
KAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle
päin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat
kiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt
tulee kuuvalo.
UKKO (_osottaa taivasta kohti_). Niin tulee, tuossahan on kuu jo
nousemassa. (_Antaa Sannille verkon._) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja
anna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä.
(_Luutnantille._) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.