[1] »Mä hetken vain
sua nähdä sain,
vaan kuvas ei katoa muistostain.
Näin hetken on työ,
kun salama lyö,
mut iäks jäljen se puuhun syö.
Oi riemuisaa,
oi katkeraa,
oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
Unhottaa pois
sit' en mä vois,
vaikk' kuolon mulle se muisto tois!»
[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat »Peipposen Viserrys»
nimisessä nuottivihossa painettuina.
TIINA (_joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä,
lausuu nyt juhlallisella äänellä_). Lapseni! Laulusi on saattanut
mieleeni entiset ajat -- minä muistin, että minäkin kerran olin nuori --
-- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt
onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.
HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.
TIINA. Istukaa kuulemaan. (_He istuvat kukin kivelle._) Männistön emäntä
kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä
eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen
torpan maalle.
HEIKKI (_nousee seisoalle, sanoen iloisesti_). Eipä tarvitsekkaan teidän
muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.
HANNA (_iloisesti_). Vai sinä!
TIINA (_ihmetellen_). Sinä? (_Iloisesti._) No nytpä saan kasvattinikin
talon emännäksi! Hyvänen aika! Ja näin äkkiarvaamatta! Hetken aikaa
sitte oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.
HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkessä saattaa paljo
tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän minä rakennan
kauniin kartanon, jossa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa,
sillä minä varmaankin usein lähden merille, vaikka en enää pitemmille
matkoille mene. Mutta kun kesä tulee ja järvet ja meri aaltoilevat
vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikäänkuin lintusetkin, jotka
keväällä kohottavat siipensä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren
aaltoja purjehtimaan.
HANNA (_laskien kätensä sydämellensä_). Ja silloin, kun myrskyt ja
tuulet pauhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee
puolestasi.
HEIKKI (_juhlallisesti_). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme
emmekä siis orpoja enää, ja täällä Suomen humisevain honkain keskellä on
meillä oma koti. Oi onnea suurta!
HANNA. Ja runoilijan kanssa saatamme laulaa (_He laulavat molemmat_):
»Honkain keskellä mökkini seisoo
Suomeni soreassa salossa,
honkain väliltä siintävä selkä
vilkkuvi koittehen valossa.
Hoi, la la la la laa,
hoi, la la la la laa:
kaikuu mun suloinen Suomeni maa!»
(Esirippu lasketaan alas).