Sinun oon kultana,
siksi kuin kuolema
vie minut hautahan,
tuonen majahan.
TIINA (_tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille_). No jopa peräti! Vai
uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!
HANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo!
Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan,
muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia
suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta
hän näyttää.
TIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa.
(_Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa_): Kas tuossa hän on, joka
tietää, että Heikillä on morsian.
HEIKKI (_kiivaasti kääntyen merimieheen_). Vai sinä täällä olet ollut
valheita kantamassa.
MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä,
mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät.
Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä
hoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli
vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on
Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin,
niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein
kaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä sinut,
tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt
asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä
on kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.
HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä.
MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin
merille menen! (_Hän menee._)
_Toinen kohtaus._
HEIKKI. HANNA ja TIINA.
HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!
HEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä.
TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet -- ja
mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?