TIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet
ihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä olisin
saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon osti?
Söökapteeni eli tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin -- äs'tyyrmanni -- näin
se kuului.
AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies tahi laivan perämies, mutta
emäntä ylpeydessään ei osaa enää selvää suomea, vaan sanoo: (_osottelee
kimeällä äänellä_) Söökapteeni ja tyttäreni, handelsmannin rouva, --
oohoo sentään!
TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä,
vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikään. Voi mitä
nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä
hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.
AKKA. Hanna -- hän lipertelee, tienmä, sulhasensa kanssa lammen
rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin
naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsiamena.
TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsiamena ole, eikä hänen ole
kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.
AKKA. Ei sitä salata tarvitse -- näinpä itse omin silmin, että hänellä
oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, niin etteivät
huomanneetkaan minua.
TIINA. Ei, ei, se ei saata olla totta!
AKKA. Nyt ovat silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista
vilkkusilmää, uskoa enemmän kuin minua -- niin ei se minua haittaa.
(_Nousee istualta ja aikoo lähteä pois._)
TIINA. Mene vain, sinä kaksikielinen lipertelijä. (_Rallitus kuuluu
ulkoa._)
AKKA (_oven suusta huutaen_). Jopa rallitus kuuluu -- nyt saatte kysyä
tuolta *sievältä viattomalta*, minkä vuoksi hän on viipynyt. (_Hän
menee._)
_Kolmas kohtaus._
TIINA. HANNA. _Sitte_ ERÄS MERIMIES.
HANNA (_tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla »ei ole ajat niinkuin oli
ennen»_):
»Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,
kyllä minä pienet surut ilollani peitän.
Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla,
tralla lalla lalla lalla lallal la lalla.»
Oi täti, kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki
ihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.
TIINA. Vai niin, vai niin -- mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö mitä
minä tahtoisin?
HANNA. No mitä, tätiseni?
TIINA. Minä tahtoisin torua -- ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole
ennen kotia tullut? Luuletko, etten minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle
pyykkiä riitti? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (_Itkee._) Enkö ole
sinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun
syyni, että sinä olet kelvoton?
HANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun nyt
puhua!
TIINA. Teeskentelijä, mielittelijä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua
tahdoit pyykiltä pois -- saadaksesi sulhosi kanssa liverrellä. Mutta
eipä Tiina olekkaan sokea -- minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun
viattomalla muodollasi kysyit: »mitä tuo rakkaus oikein on»? Hyi
tuommoista!
HANNA (_vakavasti ja lempeästi_). Täti! Jollen olisi niin onnellinen
kuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne,
sillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette
kovin pettynyt, mutta kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä. Uskokaa
minua kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tiennyt rakkaudesta
mitään -- vaan nyt! -- Täti, kohta teidän lähdettyänne rannalta tuli
sinne Heikki, lapsuuteni leikkikumppani. Hän on palannut mereltä ja tuli
katsomaan kotiseutujansa ja minua. Hän on muistanut minua tuolla
kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänet näin, tiesin, että
häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua omaksensa, ja
minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme suostutte.
TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi
mistä -- mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin
minä antaisin suostumukseni! En maar! (_Taputtelee Hannaa._) Hohho,
Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei
tarvitsisi noita juoruakkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja.
(_Vakavasti._) Mutta Hannaseni, tuota meripoikaa et sinä saa ajatella;
se on varsin turhaa.
HANNA. Oi täti, saattaako estää lintua lentämästä puun yli?
TIINA. Sitä ei saata. Mutta sinä saatat estää lintua tekemästä pesäänsä
puuhun. Selvemmin sanoen -- sinä saatat estää noita rakkauden ajatuksia
tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (_Merimies tulee ovesta sisälle._)
MERIMIES. Hyvää päivää; onko täällä näkynyt merimies Heikkilää?
TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?
MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme samassa laivassa ja yhdessä tulimme
muutamien kumppanien seurassa Männistöön. Mutta nyt tuli Männistöön
kapteeni, joka meitä tahtoisi laivaansa, ja senpä vuoksi haen Heikkilää.
TIINA. Minkälaatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää. Hän
tuli tänne kuin tuuliaispää ja tahtoi kihlata kasvattini.
MERIMIES. Hohho, vain niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu
morsian.
HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä eivät voi
valhetella!
TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilejä ole
uskominen.
MERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani
hakemaan, jääkää hyvästi! (_Hän menee._)
_Neljäs kohtaus._
TIINA. HANNA. _Sitte_ HEIKKI.
HANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa
näkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin varmaankin
häntä uskoisitte. (_Heikki tulee sisälle._) Kas tuossa hän on.
HEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!
TIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enää tule niin kauan, kuin minä näissä
huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani, lasta,
jota olen rakastanut niin kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka hänen
noin sait itseesi mielistymään. Mutta mikäpä sinusta tietää, mitä
silmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulkomailla olet oppinut. Mutta et
niin pitkälle nyt pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen
morsian.
HEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoisia on uskotellut? Raumalla en ole
oleskellut sitte kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään
muita. Uskokaa minua, tässä entisen kotini kynnyksellä en voi valetta
puhua.
HANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan erota!
TIINA. Vai ei? (_Sanoen tuimasti Heikille._) Menetkö pois täältä pian,
ennenkuin minunkin silmäni käännät!