Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan
muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti
hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö
-- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen
kiharoitaan. Siinä hän oleskeli aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta
myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna,
kun kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät,
läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin
juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen
reunalle. Siihen hän istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka
lukemaan. Hetkisen vain hän kirjaan silmäili, vaan laski sen sitte pois
ja nousi matkimaan lintujen ääniä; mutta eipä sekään kauan häntä
huvittanut, sillä nyt kuului kuusien latvoista hiljainen tuulen humina,
ja heti Helmi vakavana taas istahti puun rungolle. Hän kuunteli
tarkkaan, ja sormensa vaipuivat ristiin. Kesäisen luonnon ihana
juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmen sydämmen. Mutta äkkiä hän nousi
istualta, huudahtaen: »En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta
vaaditte! Mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette? Juoksenpa
kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan
selkoa» -- ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen
kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä laskien kätensä
silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin hän olisi
taaskin istunut monet hetket, jollei eräs nuorukainen, joka tuli
myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: »Kuules, tyttö, missä kotisi
on? Varmaankin olet näiltä paikoin, kosk'ei sinulla ole edes huivia
päässä.»
»Tuolla kuusikossa on kotini», vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran
edelle kotiin päin.
»Onko teillä lehmiä?» kysyi herra. »On kyllä.» »Saako äidiltäsi ostaa
ruokaa?» »Saa kyllä.» »Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on
kyllä?» »Kyllä», vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi
juoksemaan kotiin.
»Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä», ajatteli nuorukainen. »Lieneekö
heissä mitään hienompia tunteita?» -- Täten miettien hän ennätti
myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmen sanovan: »Tuolla tulee
valkolakki.»
Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia
ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ruokaa
ostaaksensa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen
aterian, mutta sen tehtyänsä hän sanoi Helmelle: »Tuo kirjasi tänne,
että luetan lukupätkäsi.»
»Kirjani jäi lähteelle», sanoi Helmi punastuen, »enkä vielä ole
lukenutkaan.»
»No hyvänen aika tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule. Sillä
ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit.»
»Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, ja
minun täytyi niitä kuunnella, ja sitte unhotin koko kirjan, -- mutta
juoksenpa sitä noutamaan kotiin.» Näin sanoen Helmi puikahti ulos
ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoluku
kävi huonosti, kun hän vain aina tahtoi oleskella luonnon ääniä
kuuntelemassa. -- »Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista. Kyllä hänellä
on ikää, vaikka hän on vähäinen kooltaan ja niin äärettömän lapsellinen,
että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon,
josta hän ei selvää saa. 'Mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitte
niitä ymmärrän' -- sanoo tyttö.»
Äidin vielä puhuessa Helmi jo palasi kotiin, kirja kädessä. Ylioppilas
kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. »Ei ole», vastasi vaimo.
»Osaako Helmi sisälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?»
»Kyllä sisäluku hänen suustaan vierii, kuten pavut pussista -- sehän nyt
lukeekin latinaiset ja kaikki.»
»Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista. Tuleppas
sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat.»
Helmi tuli ujoksumatta. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski häntä
lukemaan, kehoitettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan
isänmaata. -- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan
yht'äkkiä hän huudahti:
»Äiti, nyt minä tiedän, mitä koski kohisee ja mitä kuuset kuiskaavat!
Voi äiti, ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan
samoja sydämmeni tuntee tuolla ulkona niitten kohinaa kuunnellessani,
kuin nyt tätä lukiessani. Joka kerta kun tässä isänmaanrakkaudesta
puhutaan, niin sydämmeni lämpenee; tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli
sinne virtailisi. Voi äiti, minäkin tahtoisin rakkautta osottaa
isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, etten voi mitään!»
»Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta. Ensiksikin tulee sinun muistaa,
että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja siitä kaikki hyvyys
tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle
on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen
jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi.»
»Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi», vakuutti Helmi, ja
lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän, vieläkin
halusta lepohetkensä viettää, »*kuunnellen sen kuusen huminata, jonka
juurella hänen on asuntonsa*».
Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa »mökin
lapsista» olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.