Kesä oli jo loppupuolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi
vesi kylmenemään, ja kylpijät ajattelivat kukin kotiin palaamistansa.
Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin poislähtöäni,
ajatellen: »Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan.» Juuri
tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseeni, sanoen:
»Hyvää päivää, Elsani! Tiedätkö, me olemme nyt päättäneet jo huomenna
täältä lähteä, ja illalla menemme salmen rannalle jäähyväisiä sanomaan.
Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?»
»Haluttaa kyllä», vastasin minä, »kiitoksia vain kutsustanne.»
»Minä menen nyt kylpemään», sanoi paronitar, »sillä kello on jo puoli
neljä; hyvästi siis -- puoli seitsemältä lähdemme salmen rannalle.»
Paronitar meni, ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka
kulkivat kadulla. Aioin juuri lähteä pois, kun näin vaunut ja hevoset,
jotka tunsin enoni omiksi; ne tulivat pihaan ja minä riensin vastaan.
Nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni hyppäävän vaunuista alas.
Minä huusin: »Oi, voi, olipa oikein hupaista, että eno itse tuli minua
noutamaan!»
»Hiljaa, hiljaa, Elsa», lausui eno. »Onko sinun ikävä ollut, koska noin
ilakoitset minua nähdessäsi?»
»Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään on hauskempi»,
vastasin minä.
»No Jumalan kiitos», sanoi eno. »Sinulla on sitte ollut hyötyä
kylpyajastasi, sillä muodostasi näen, että olet reipastunut, ja koska
koti on paras, huomaan, ettei sydämmesi ole turhuuksiin kiinnitetty.»
»Ei ollenkaan, sillä tiedättekö, eno, minulla on ollut täällä niin
hyviä, viisaita ystäviä, etten ole voinut heidän seurassansa
turhamaiseksi tulla.»
Emäntäni katkaisi puheeni, sillä hän tuli meitä pyytämään sisälle kahvia
juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevosiansa
katsomaan, mutta minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena
päivänä meidän oli pois lähteminen.
Kun eno taas tuli sisälle, olin jo kapsäkkini täyteen tupannut ja pyysin
nyt enoani tulemaan kanssani kylpyvieraitten seurasaliin. Enoni lupasi
tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpylaitostakin. Me menimme, ja minä
oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni rinnalla.
Eno oli nyt kolmenkymmenenseitsemän vuohen vanha, juuri parhaassa
miehuuden iässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomion
puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seurasalin
edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: »Kuka on tuo sorea
herra, joka Elsan rinnalla kulkee?» mutta tähän eivät vastausta saaneet.
Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, mutta istahti
sitte erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä
lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin
käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulkopuolelle, jonka
ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti
paljo nuoria neitosia, jotka lipersivät keskenänsä. Hetken perästä tuli
paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut Tommin
kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle kuin
neitosetkin. Tommilla oli kukkakimppu kädessä, ja hän kyseli kukkasten
nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle niiden nimet, ja
tavallisuuden mukaan kävi heidän puheensa suomeksi.
Tämä puhe kuului saliin, jossa eno ja minä istuimme. Paronittaren
puhuessa eno laski pois sanomalehtensä. Hän istui niin, ettei hänen
sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia, mutta sanat hän kuuli varsin
hyvin. Hän kuuli myös, kuinka eräs neiti C. sanoi: »Tuota suomea en minä
ollenkaan osaa puhua.»
Siihen vastasi toinen: »Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet
paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelusväkikin on
suomalaista.»
»Niin», sanoi neiti C, »kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin
tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon osaan kuin tahdonkin -- niin paljon
että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan tuommoista
rumaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on minulla vielä
paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka puhuvat suomea ja
näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken sivistyksen saaneet.»
Enoni punastui harmista, kuunnellessaan neidin puhetta, ja sanoi:
»Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseni esitellä
noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan.»
Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja se oli paronitar. Hänen
mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille poskillensa nousi
hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli, kun hän lausui:
»Tule, Tommi, tänne, minä tahdon kertoa sinulle sadun. Kuuntele
tarkasti, lapsi:
Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä
oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat
kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi
poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat
lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien
suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi
vanhempi:
'Minä en enää viihdy täällä raakalaisessa kodissani. En, sivistyneitten
joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä oppia ottaa ja
oppia antaa. Tule, veikkoni, Ja tee samaten!'
'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi.
'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, häneltä en ole oppia saanut
enkä hänen kieltänsä tahdo puhua. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa,
joilta oppia sain.'
'Oi veljeni', lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä
perhettä, jolta sivistystä olen saanut; mutta äitiäni, jonka lapsi olen,
ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Äitini kieltä minä koetan sivistyttää, sillä silloin voin
myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia. Me, jotka
olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet -- me
olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitimme
lapsista ja heidän jälkeläisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä,
silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen
sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin, veljeni, on ajatukseni, ja näin
olen tekevä niin kauan kuin veri suonissani juoksee, ja toivon, että
Jumala on työlleni siunauksen antava!'
'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi.»
Suomalaisuutta halveksivaan neitiin kääntyen lisäsi paronitar: »Neiti,
te joka tässä äsken suomalaisuutta harrastavia moititte -- onko teille
selvä, kumpi näistä lapsista teki oikein?»
Neiti punastui ja rupesi kumppaniensa kanssa säpisemään ranskankieltä
sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi mennä. Eno, joka
tarkasti oli kuunnellut koko ajan, kun paronitar satuansa kertoi, läheni
nyt akkunaa, sanoen: »Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä
Suomea rakastavan sydän ajattelee?»
Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja
näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. »Hilja», huudahti
eno ja istui sitte pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:
»Tunteeko eno paronittaren?»
»Tunnen», vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi
jäi ikäänkuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden
salissa, ja minä kerroin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja
vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat.
Eno pyyhkieli salaa muutamia kyyneleitä silmistänsä, mutta minä näin sen
kuitenkin ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli. En kysynyt
sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata.
Minä mainitsin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä
että hän oli kutsunut minua puoli seitsemän ajaksi salmen rannalle.
Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: »Kello on jo kuusi; ollaan täällä
niin kauan, että he ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun
kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska
jo olen hänelle vanhastaan tuttu.»
Kello seitsemän läksimme kotiin, ja silloin olivat täti ja paronitar jo
menneet. Me lähdimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme
tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä kalliolla.
Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu
teekupit, sokerit sekä leivät, ja kiiltävä teekeittiö seisoi kalliolla
suhisten ja poristen.
Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan,
vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: »Paavo», mutta
samassa, ikäänkuin hämmästyen omaa ääntänsä, hän punastui ja tuli
kainosti enoa tervehtimään.
Enoni sanoi: »Minun teki mieleni tulla sisarenityttären seurassa tänne
luoksenne, ja toivon, ettei Hilja eikä täti siitä pahastu.»
»Ei suinkaan», vastasi Hilja. »Tämäpä oli yhtä hupaista kuin
odottamatontakin.»
»Nyt tahdon myös kiittää Hiljaa», sanoi eno, »siitä kauniista sadusta,
jonka kerroit. Minä olin kylpyvierasten seurasalissa, satua kertoessasi,
ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka
puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, jotka kerran
minulle lausuit: 'Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei
niitä kanat pois rapsi'».
Hilja hymyili, lausuen: »Hyvät ja hyvin kylvetyt siemenet itävät
heikossakin maassa.» Sitte hän meni kuppeihin kaatamaan teetä, jota me
kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:
»Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat,
joista täti kertomuksessansa puhui.» Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.
Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonkavuoksi merellä näkyi
paljo veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa, sanoen: »Kumma, että
monien vuosien perästä toisemme tapaamme juuri täällä, jossa sinä
lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä tulit iloiseksi, kun
minä sinulle vanamoita toin, ja sanoit, että ne ja kanervat olivat sinun
lapsuutesi tuttuja. Vanamot ovat jo lakastuneet, mutta kanervilla on nyt
juuri hohtavin kukoistusaika. Tule kanssani hakemaan niitä.»
Hilja meni, mutta tuli muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin,
pitäen kädessään koko joukon kanervia. Enolla oli myöskin kukkasia,
mutta ne hän antoi Tommille, sanoen: »Vai olet sinä Niilo Tammisen
poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on.»
Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin
iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän
piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha täti muistutti, että aika
oli jo mennä kotiin. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksimme. Enolla
ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he kulkivat
meidän edellämme, niin etten kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme
tulleet kotiin ja hyvästi sanoneet toisillemme, pyysi eno tätiä ja
Hiljaa tulemaan aamukahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme
kukin asuntoomme.
Koko yön Hiljan elämänvaiheet olivat mielessäni, niin etten tahtonut
unta saada, mutta vihdoin kuitenkin nukuin ja heräsin vasta myöhään
aamulla, kun eno koputti ovelle, huudahtaen:
»Nouseppa nyt jo, Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat.» Minä kiiruhdin
vuoteeltani ja puin pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli siivottu,
juoksin kutsumaan vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia ja
puhuttiin niitä ja näitä. Muutaman hetken päästä eno ilmoitti, että hän
eilen illalla oli kihlannut Hiljan, nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta
he nyt näyttivät, mutta kauan eivät saaneet yhdessä olla, sillä
lähdönaika oli käsissä, ja hevoset, jotka jo olivat valjaissa, kävivät
malttamattomiksi.
Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea toivotettuansa
hän sanoi iloisesti: »Onpa kumminkin yksi pari taas tänä kesänä
Naantalissa joutunut kihloihin.»
Sydämmelliset jäähyväiset sanottuamme toisillemme, lähdimme kukin
Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpyaikani.
* * * * *
Joulun aikaan olivat enoni ja Hiljan häät; ne eivät suuret olleet. Vuosi
on siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin täällä
maailmassa saattaa olla, sillä heillä on »yksi mieli, yksi kieli», ja
sydämmen hartaudella he tekevät työtä rakkaan isänmaansa hyödyksi,
vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen antava.
Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset
he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, niin etten enää naimista pelkää.
Jos orpanani tulee tänne jouluksi, ja niinkuin hän jo puoleksi puhui,
minua omaksensa pyytää, niin -- mitäpä silloin vastaan? Enpä hänelle
vain rukkasia anna!