»Salli Saari tästä puoleen», oikaisi Salli, sillä hänen häänsä olivat
äskettäin olleet. Manni oli vihkisanat lukenut ystävällensä ja Sallille,
mutta Maissi ei joutanut tulla häihin. Hänellä oli ollut paljo
laitettavaa itsellensä, sillä huomenna jo oli hänen hääpäivänsä.
Paljo ei ollut vieraita pyydetty Maissin häihin, mutta Nikku Saari,
Mannin paras ystävä, oli kuitenkin rouvinensa kutsuttu. Hän oli myöskin
vihkivä Mannin ja Maissin.
Tyyne meni nyt Sallin ja Maissin kanssa sisälle. Täällä olivat
patrunessa sekä Manni ja Nikku heitä vastassa. Patrunessa pyysi heitä
kaikkia saliin istumaan, ja pian he olivat vilkkaassa puheessa. Nikku
kysyi Mannilta, oliko hän kuullut Junnosta mitään.
»En ole», vastasi Manni. »Minä pelkään, että veljeni ei enää elossa ole,
koska ei hänestä mitään kuulu. Nyt on jo kuusi vuotta kulunut, sitte
kuin hän läksi ulkomaille, ja kolmatta vuotta siitä, kun hänelle
kirjoitin hänen viattomaksi julistamisestansa.»
»Entä Näpsä? Missä hän nyt on?» kysyi Nikku.
»Näpsä on aina vain vanhaa työtänsä harjoittanut. Viimeiseksi on hän
täällä Eurajoella varastanut, josta hän nyt huomenna on rangaistuksensa
kärsivä ja viedään sitte pois vankeuteen.»
»Junnoa minun oikein tulee sääli», lausui Salli. »Muistan aina, kuinka
ihanalta ja lempeältä hän näytti, kun hän eräänä iltana istui Maissin
kotona soittaen viuluansa.»
Heidän niitä ja näitä jutellessaan kului ilta. Yö joutui, ja hääpäivän
aamu koitti kirkkaana. Kaikki näyttivät tänään ylen onnellisilta. Tyyne
yhdisti kauniita myrtinoksia Maissille kruunuksi, ja iltapuolella hän
sitoi sen Maissin päähän. Tyyne näytti tavallista kalpeammalta morsianta
pukiessaan, mutta kuitenkin loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä,
sillä hän oli kovan taistelun voittanut, ehkä kovemman kuin moni
tappotanterella. Hän oli taistellut oman itsensä kanssa ja kauniin
voiton saanut.
Morsiuspari oli kirkossa vihittävä, ja valmiiksi valjastetut hevoset
kaapivat pihalla malttamattomuudella maata, odottaessansa hääjoukkoa,
jota niitten oli kirkkoon vieminen.
Maissi oli nyt valmiiksi puettu. Hän näytti hyvin ihanalta valkoisissa
vaatteissansa. Tyyne vei hänet Mannin luo, sanoen: »Veljeni, nyt olen
pukenut morsiamesi, niinkuin lupasin. Olkaa aina onnelliset!» Sitte
läksi vähäinen hääjoukko kirkolle.
* * * * *
Reposaaren satamassa oli vastikään ulkomailta tullut englantilainen
laiva. Laivan perämies sanoi sydämmelliset jäähyväiset katteinillensa
sekä merimiehille. Toinen otti nyt hänen sijansa, ja perämies astui
laivasta maalle. Hän istui rannalla olevalle kivelle, ajatellen
itseksensä: »Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein tällä kivellä
istuin. Silloin oli vielä ruumiini raitis, mutta sydämmeni kipeä. Nyt
olen surkastunut, ja voimani ovat riutuneet, mutta sydämmeni on terve,
sillä minulla on taas _vapaus ja kotimaa_. Oi onnea sanomatonta!»
Sitte hän nousi istualta ja meni vähäiseen höyrylaivaan, joka juuri oli
lähtevä Porin kaupunkiin. Kolme kertaa kuului vihellys, ja laiva läksi
suhisten Poriin päin. Pikaisesti kului matka, mutta Junnosta (sillä hän
se oli) tuntui se pitkältä, kun hän halasi kiireesti päästä
kotiseuduillensa.
Tultuansa Porin rantaan hän riensi kestikievariin, otti sieltä
kyytihevosen ja ajoi aika vauhtia Eurajoelle päin. Jouduttuansa Luvian
ja Irjanteen väliseen metsään antoi hän hevosensa kävellä. Paimenet,
jotka kulkivat tien vieressä, soittivat torviansa, ja Junno tahtoi heitä
kuunnella; hänen mieleensä muistuivat muinaiset ajat, lapsuuden
suruttomat päivät. Hän kuuli myös metsän humun, kirkkaat kyyneleet
virtailivat hänen silmistänsä, ja hän huudahti: »Oi suloinen Suomi, mun
syntymämaani! Vielä kerran sain kuulla metsäsi sointuisaa huminata.» Nyt
hän huimasi hevostansa ja ajoi taas edellensä. Irjanteen kestikievarissa
hän vain muutti hevosen ja ajoi sitte eteenpäin aina lakkaamatta siksi,
että joutui Eurajoen pappilan tienhaaran ohitse. Täällä hän näki joukon
väkeä kokoontuvan kirkolle. Eräs akka, joka kulki maantiellä, näkyi myös
sinne pyrkivän, ja Junno pidätti hevosensa kysyen akalta: »Miksi tänä
päivänä ihmisiä kirkolle rientää?»
»Siellä vihitään meidän nuori pappimme, maisteri Salo, ja puutarhuri
Kylvön ihana neiti.»
»Vai niin», vastasi Junno ja ajoi myös kirkolle, ajatellen
sydämmessänsä: »Maissi on veljeni oma. Mannia on aina onnetar
suosiellut. Yhtä köyhinä läksimme ulos maailmaan, mutta hymyillen on hän
saanut kulkea eteenpäin, kun minulla ainoastaan katkerat kyyneleet ovat
huojennuksena olleet matkallani. En tahdo kuitenkaan hänen onneansa
kadehtia -- en, pois se! Hän on ylevä, ja siunaus seuraa häntä. Hän on
täyttävä äitimme toivon, sillä varmaankin hän pitää huolta köyhästä
kansastamme.»
Junno oli mietiskellessään joutunut kirkolle. Hän hyppäsi nyt rattailta
alas, käski kyytimiehen odottaa ja läksi kirkkoon, jossa hän sekaantui
väkijoukkoon. Siellä oli morsiuspari polvillansa alttarin juurella. He
olivat ylen onnelliset ja unohtivat kaikki ympärillänsä. Rakkautensa
olivat he nyt valalla vahvistaneet Kaikkivaltiaan edessä, jolta juuri
siunausta anoivat. Manni ja Maissi eivät aavistaneet, että väkijoukossa
oli mies, joka kalpeana ja särjetyin sydämmin rukoili heille Jumalalta
onnea ja siunausta.
Morsiuspari meni nyt pois kirkosta, ja väkijoukko seurasi heitä, vaan
heidän kirkosta tullessaan vietiin vanki kruunun kyydillä hääjoukon
sivutse. Vanginkuljettaja seisatti hevosensa, ja vanki katsoi
morsiusparia hetkisen vain, sitte painoi hän päänsä alas, mutta
morsiuspari ei häntä huomannut, he näkivät ainoastaan toisensa ja
ajoivat saattueen seurassa pois; vaan väkijoukko seisattui katsomaan
vankia, kysyen, kuka hän oli.
Vanki nousi seisomaan rattaille, sanoen: »Kysytte, kuka olen. Minä olen
Pöyhkeälän entinen palvelija, joka itselleni tahdoin rahaa koota millä
tavalla hyvänsä, saadakseni tyydyttää turhamielisyyteni himoja. Katsokaa
nyt, minkäkaltaiseen tilaan pahat teot ihmisen saattavat. Älkää,
nuorukaiset, seuratko jälkiäni, sillä pahoja tekojanne saatte katua, jos
ei ennen, niin kumminkin silloin, kun iäksi jätätte hyvästi kaikki
viheriäiset nurmet, järvet, metsät ja sinertävän taivaan, silloin, kun
vankihuoneen pimeät, kolkot seinät teidät iäiseksi sulkevat syliinsä.»
Ja valittaen hän lausui vielä: »Oi, jospa kerran olisin saanut anteeksi
anoa siltä, jonka täytyi minun tähteni paeta kotimaastansa.»
Junno, joka vankia nähdessään heti oli tuntenut Näpsän, tuli nyt hänen
luoksensa, sanoen: »Toivosi on täytetty, tässä olen. Minulla on nyt
vapaus ja kotimaa sekä omantunnon rauha; ne ovat ne kolme kallista
tavaraa, jotka saattavat omistajallensa onnen, ja kuinka saattaisi
onnellinen vihaa kantaa onnetonta ihmistä kohtaan. Ole vain rauhassa
minun puolestani, ja muista anteeksi anoa _Häneltä_, joka pahat teot
kostaa, mutta joka myöskin katuvaiselle anteeksi antaa.» Sen sanottuaan
hän meni pois vangin tyköä, hyppäsi rattaille ja ajoi taas Eurajoen
kartanoa kohti. Vanginkuljettaja ajoi myöskin pois, mutta heidän
jälkiänsä jäi kansa kummastellen katselemaan. Heitä ihmetytti, että
Junno noin sattumalta joutui tulemaan kaukaisilta mailta juuri silloin,
kun vanki sydämmestänsä halusi häneltä anteeksi anoa, ja he sanoivat
keskenänsä: »Totta tässäkin on ollut Kaikkitietävän viisaus
johdattajana.»
Junno ajoi verkalleen; mielensä oli kovin liikutettu. Hän tuumaili
itseksensä, mitenkä hänen parhaiten kävisi ilmoittaa itsensä
omaisillensa, ja oli nyt sopivan keinon keksinyt. Vähän matkaa
kartanosta, erään torpan kohdalla, hän pidätti hevosensa ja lähetti
kyytimiehen torppaan kysymään, saisiko hän jättää kapineensa sinne
päiväksi, sillä hänen oli aikomus lähteä tästä jalkaisin häätaloon.
Torpan emäntä myöntyi hänen pyyntöönsä, ja Junno vei omaisuutensa
torppaan, maksoi kyytimiehensä ja läksi sitte viulu kädessänsä kartanoa
kohti. Tultuansa häätaloon hän näki paljon vieraita portailla; niitten
joukossa oli myös Salli. Junno tunsi hänet heti, mutta Salli ei Junnoa
tuntenut. Kuusi vuotta oli hänen muotonsa varsin muuttanut; pitkä parta
erittäinkin teki hänet tuntemattomaksi. Junno katsoi Salliin, sanoen:
»Olisiko mahdollista, että saisin astua sisälle soittamaan morsiusparin
kunniaksi?»
Salli meni sisälle ja tuli vähän päästä taas takaisin, tuoden
vastauksen, että viuluniekka saa mennä sisälle.
Junno meni saliin. Hän oli matkoillansa paljon edistynyt soitannossa, ja
oivallisesti soivat nyt valssin vilkkaat säveleet; mutta salissa ei
kukaan tanssinut, vaan kaikki olivat hiljaa kuuntelemassa ihanaa
soitantoa. Nyt tulivat myös Manni ja Maissi sisälle. He olivat
onnellisina kuulleet soiton, istuessansa salin viereisessä huoneessa, ja
nyt he tahtoivat myös nähdä soittajan. Junno ei enää säveltä saanut
viulustansa, sillä hänen kätensä alkoi vapista. Hän katsoi alaspäin ja
oli viuluansa virittävinään, mutta alkoi sitte soittaa erästä polskaa,
jonka hän itse oli sepittänyt, ja joka aina ennen oli Maissia
miellyttänyt. Polskan säveleet kuuluivat salissa, mutta samassa
katosivat myös ruusut morsiamen poskilta. Hän katsoi vielä kerran
tarkasti soittajaan ja huudahti: »Junno! Niin eivät muut soita. Junno on
tullut!»
»Kaksoisveljeni!» lausui ihastuksella Manni. »Totta todellakin olet
kotiin tullut! Kummapa oli, etten heti sinua tuntenut, mutta sen teki
tuo pitkä partasi.»
»Ja kuusi raskasta vuotta, jotka eivät myöskään ole kulkeneet jälkiä
jättämättä», lausui Junno ja syleili nyt syvästi liikutettuna
omaisiansa. Sitte hän istui kertomaan heille, miten Näpsän kirje oli
vaikuttanut hänessä karkaamispäätöksen ja kuinka hänen onnistui päästä
englantilaiseen laivaan, jonka katteini häntä sitte aina suosieli.
»Minulla olisi pitänyt olla kylläkin hyvä oltava», sanoi hän, »mutta
suomalaiselle on turve, jossa hän on kasvanut, rakas, ja sitä minäkin
kaipailin. En kuitenkaan saattanut kotimaahani tulla, sillä vasta vuosi
takaperin sain Mannin kirjeen, jossa hän ilmoitti vapauteni, ja silloin
olin niin kaukana, että nyt vasta, vuoden kuluttua, tänne olen
ennättänyt.»
»Etkö ole viimeistä kirjettäni saanut, jossa kihlauksestani kirjoitin?»
kysyi Manni.
»En. Siitä en mitään tiennyt», vastasi Junno, »vallan sattumalta jouduin
nyt häihinne. Minä olin myös kirkossa väkijoukossa, kun teidät
vihittiin. Kirkosta tultuani näin Näpsän, joka vietiin vankeuteen.»
»Kumma», sanoi Kylvö, »että samana päivänä kohtasit ne, jotka ovat
sinulle rakkaimmat, ja sen, joka kavaluudellansa on tehnyt itsensä
vihamieheksesi.»
»Enoni, minä en hänessä nähnyt vihamiestä, vaan onnettoman ihmisen, joka
iäiseksi suljetaan pois maamme ihanuutta nauttimasta, ja minun tuli
häntä sääli.»
»Se oli oikein, veljeni», sanoi Manni. »Nyt toivon, että kovat
kärsimisesi ovat loppuneet. Minulla on oma koti ja sen pitää myöskin
oleman sinun kotisi; siellä saamme yhdessä elää, sillä en usko, että
enää merelle mielit.»
»En suinkaan», vastasi Junno.
Hääpäivä oli loppunut, ja Manni lausui sydämmelliset kiitokset
kasvattiäidillensä sekä Tyynelle. Vieraat sanoivat jäähyväiset ja
läksivät pois. Nikku ei myöskään joutanut viipyä, sillä hän oli luvannut
olla Sallin kanssa päivän Pöyhkeälässä, ja pyhäksi täytyi hänen ehtiä
kotiinsa.
Viimeiseksi sanoivat myös Manni ja Maissi sekä Junno hartaat jäähyväiset
ja menivät onnellisina omaan kotiinsa.
* * * * *
Soreana kulkee Tyyne Eurajoen kartanossa. Hänen poskiensa hehkuvat
ruusut ovat vaalehtuneet, vaan hänen silmistänsä loistaa ylevyys
niinkuin ennen, ja hellällä huolella hän täyttää äitinsä pienimmätkin
toivot, eivätkä köyhät häneltä turhaan apua ano.
Tyytyväisenä asuu Junno Mannin ja Maissin kodissa. Eräänä kauniina
kesäiltana, jolloin Manni istui veljensä kamarissa jutellen muinaisista
ja nykyisistä ajoista, sanoi Junno: »Minulla on nyt kaikki mitä
tarvitsen. Tavaraa on minulla tarpeeksi, minulla on koti, jossa saan
olla teidän kanssanne -- teidän, jotka minulle olette rakkahimmat
olleet, sitte kuin äitini kuoli; sillä, veljeni -- sinä et yksin Maissia
lempinyt, minäkin häntä rakastin, vaan niinkuin kasvi rakastaa päivän
valoa, jota ilman se lakastuu, surkastuu ja kuolee pois. Niin, veljeni,
on minunkin laitani: minä olin onnellinen niin kauan, kuin sain elää
hänen lähellänsä, mutta nyt olen riutunut, ja kesän viimeisen kukan
lakastuessa olen jo poissa, ja kun puut pudottavat viimeiset
kellastuneet lehtensä, putoavat ne haudalleni. Vaan kaksoisveljeni, sinä
joka olet paremman onnen osan täällä maailmassa saanut, sinä et suinkaan
pahastu, jos pyydän, että Maissilta sen vähän hoidon saan, minkä vielä
tarvitsen.»
»Junnoseni, sen sinulle halusta suon. Mitä ikinä voimme tehdä iloksesi,
sen halulla teemme.»
»Minulla on kaikki, mitä haluan, kun saan nukkua omaisteni,
rakastettuini suojassa ja saan hautani kotimaassani.»
Mökki-Priitalle Junno lähetti tuhannen markkaa päällekirjoituksella:
»Vähäinen kiitollisuuden todistus Leenan pojalta.»
»Hyvänen aika tuota Junnoa!» sanoi Priita saadessansa lahjan. »Enhän
minä mitään hyvää tehnyt. Kuinka olisin saattanut olla heitä auttamatta
siinä kurjassa tilassa, jossa olivat.»
* * * * *
Onnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät
ihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä
syyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi
hoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia
aukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: »Kuulkaa syntymämaani honkain
huminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen
pois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla -- Isäni! Äitini! Siskoseni!
Jo tulen» -- -- -- --
* * * * *
Nuori honkanen humisee nyt Junnon haudalla; sen ovat Manni ja Maissi
siihen istuttaneet, sillä Junno oli niin eläissänsä määrännyt. He
ottivat sen Salosta, kaksoisveljesten ensimmäisestä kodista.