Baggan käyskellessä onnentäyteisissä unelmissaan oli Silmäpuoli
vaeltajalla pitkä keskustelu lesken kanssa, joka uskoi hänelle sekä
elämänsä että sydämensä tarinan.
Varakkaan talollisen tyttärenä hän oli — vastoin tahtoaan, mutta
tekemättä sanottavaa vastarintaa — aivan nuorena joutunut naimisiin
rikkaan talollisen pojan kanssa. Mutta sydämessään hän rakasti isänsä
talon nuorta renkiä. Tätä ei kuitenkaan kukaan tiennyt, ja renki
vain aavisti sen. Itse hän ei silloin tiennyt, rakastiko renkikin
häntä. Kun hän oli ollut naimisissa puoli vuotta, saivat olosuhteet
— tai rengin ovelat tuumat — aikaan sen, että renki otti pestin
hänen miehensä luona. Ja nyt alkoi hänelle kauhea kamppailun aika —
sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Renki lähenteli häntä sitäkin
rohkeammin, kun ei ollut enää epätietoinen hänen sisimmästä tahdostaan.
Ja hän teki sen niin vaikuttavalla ja läpinäkymättömällä epätoivoisen
rakkauden varjolla, että toinen lopulta joutui hänen saaliikseen.
(Tämän Silmäpuoli vaeltaja käsitti lesken kertomuksesta, joka ei
suinkaan asettanut kertojaa itseänsä edullisempaan valoon kuin hänen
rakastajaansa.) Hän oli sillä kertaa synnyttänyt miehelleen lapsen, —
pojan, joka kasvatettiin miehen luona. — Heti lankeemuksensa jälkeen
hän tahtoi jättää miehensä ja koetti saada rakastajaansa lähtemään
kanssansa etäisiin seutuihin. Mutta tämä ei suostunut siihen, —
sanoi, että se oli mielettömyyttä ja että kaikki oli erittäin hyvin
niinkuin oli. Silloin hän huomasi rengin tarkoituksen. Hän uskoi
miehelleen hairahduksensa — ilmaisematta rikostoverinsa nimeä —, ja
vaikkakin mies oli myrskyisen kohtauksen jälkeen halukas suomaan
hänelle anteeksi ja antamaan kaiken olla ennallaan, vieläpä lopuksi
meni niinkin pitkälle, että koetti suostutella häntä jäämään, ei hän
kuitenkaan saanut häntä taipumaan. Hän lähti eikä tahtonut ottaa mitään
miehensä tai omasta perintöosastaan. Nyt oli kulunut yhdeksäntoista
vuotta siitä. Ensi aluksi hän oli ottanut työtä, mistä oli saanut
— perkannut kalaa kauppalassa tai ollut mukana heinänteossa tai
villanpesussa siellä täällä pitäjässä. Kun hän oli saanut lapsensa,
ei kukaan enää tahtonut ottaa häntä luokseen tai antaa hänelle työtä.
Hän oli silloin päätynyt Linnaan, minne oli jäänyt kolmeksi vuodeksi.
Mutta Ormarrin ja Rúnan suopeudesta huolimatta väki katseli aina
karsaasti häntä, ja hän oli silloin lopuksi säästämällään palkalla ja
Ormarrin avulla vuokrannut tämän pikkutalon elinajakseen vähäisestä
vuotuisesta maksusta ja hankkinut itselleen lehmän, hevosen ja muutamia
lampaita. Ja nyt hän oli elänyt täällä runsaasti neljätoista vuotta
tyttärensä kanssa. Elämä täällä oli ollut onnellista, sanoi hän.
Silmäpuoli vaeltaja ymmärsi, että työ ja niukka ravinto kylläkin
olivat tulleet hänelle niin luonnollisiksi, että hän tuskin olisi
viihtynyt hyvin, jos hänen olisi pitänyt olla niitä vailla. Kaikella
äidin huolella hän valvoi tyttärensä Baggan elämää ja menestystä. Hän
murehti ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli tuleva ihmisten
joukkoon ja varmasti saava kuulla kompasanoja sukuperänsä vuoksi.
Oliko hän oleva kyllin vahva kestääksensä sen? Oliko Jumala oleva niin
armollinen, että käänsi hyväksi tämän hänen syntinsä? — Vasta nyt, hän
sanoi, hän käsitti ikäänkuin täydellisesti rikoksensa painon ja sen
aavistamattoman laajuuden. Vasta nyt, kun hän pelkäsi sen kohtaavan
lastaan, jota hän kohta ei enää kyennyt suojelemaan, hän oivalsi
sen anteeksiantamattomuuden. Vasta nyt hän aavisti mustan koston
syvyyden, joka ympäröi jokaista syntiä. Hänen omatuntonsa heräsi nyt
rikoksentietoisuuteen, jota hän ei koskaan ennen, ei edes hurjimmissa
sieluntuskissaan, ollut ajatellut mahdolliseksi. Hän pelkäsi, että nämä
sieluntuskat ennemmin tai myöhemmin johtaisivat hänet epätoivoon. Mitä
hän tunsi — mutta ei sanonut — oli, että hän viime aikoina oli kulkenut
ammottavan kuilun partaalla, — vain jännittämällä koko mielenlujuutensa
hänen oli onnistunut torjua mielenvikaisuus. Mutta hän oli vaiti tästä
asiasta —: Silmäpuoli vaeltajalle olivat niin monenlaiset ihmiset
osoittaneet luottamustaan, ja niin monissa muodoissa, että hänen
korvansa ehkä parhaiten kuuli sen, mitä _ei_ sanottu. Ja hänen toinen
silmänsä oli saavuttanut laatuaan ainoan harjaantumisen — katseen
ja ilmeen kielellä — lukea ihmisten sisäisimmän pelon ja syvimmän
salaisuuden heidän sielustaan. Siitä kirjasta hän luki myöskin lesken
viimeisen salaisuuden.
He istuivat hetkisen ääneti.
— Baggan isä, kysyi sitten Silmäpuoli vaeltaja varovaisesti, — onko hän
vielä näillä seuduin?
— Ei, vastasi leski, ja hänen suunsa tiukkeni. — Hän lähti Amerikkaan,
vähän sen jälkeen kuin olin poistunut kotoa. Pelkäsi kai, että minä
ilmaisisin hänet, ja tahtoi varoa nahkaansa.
Syntyi taasen äänettömyys.
Sitten Silmäpuoli vaeltaja sanoi hiljaa:
— Ajattelet paljon sitä, mitä on sanottu esi-isäin pahoista teoista.
Mutta älä sitä liian paljon usko. On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät
niin paljon, että heidän rikoksensa tulevat jo täällä elämässä
sovitetuiksi, vieläpä enemmänkin. Niihin sinä kuulut. Älköön tämä olko
sanottu heikkona ja säälivänä lohdutuksen sanana, vaan ainoastaan
varmana totuutena. Voit uskoa minua. Herra on antanut minulle
ymmärryksen ja vallan suoda lähimäisilleni sen syntien anteeksiannon,
mikä sisältyy totuuden sanaan. Omaa rikostani minun täytyy aina
sovittaa — mutta se olikin suurempi kuin sinun ja kaikkien ihmisten,
joita olen tavannut. Mutta Jumala on armollinen. Ja luulenpa hänen
aikovan suoda minulle rauhansa — — — kuolemassa... Ja silloin on
elämäni ollut onnellinen, hänen armostaan.
Leski katseli häntä. Sama toivottomuuden synkkyys himmensi vielä hänen
katsettaan.
— Kuinka voit tämän tietää? Että olen sovittanut rikokseni Herran
mieliksi. Sinä, joka olet tuntenut minut vasta eilisestä — ja olet
kuullut elämäntarinani vain omasta suustani?
Silmäpuoli vaeltaja hymyili, ja hänen raskailla piirteillään lepäsi
syvä ilon tietoisuus.
— Luulen, että Herra on lähettänyt minut luoksesi, että lohduttaisin
sinua, ja hän on antanut minulle merkin, jolla yksin voin tehdä sen. En
ole tietäjä enkä ryhdy ennustuksiin. Mutta uskonko sinulle salaisuuden?
Sinun täytyy vain luvata minulle, ettet millään tavoin ehkäise Herran
tahtoa.
Leski ojensi hänelle kätensä ja nyökäytti päätään — hänen katseensa
riippui jännittyneenä Silmäpuoli vaeltajan kasvoissa, aivan kuin
kärsimättömästi lukeakseen hänen suustaan sanat ennenkuin ne lausuttiin.
— Tyttärestäsi tulee tämän maan onnellisin nainen. Puhtain sielu, jonka
silmiin olen katsonut, rakastaa häntä. (Ylistetty olkoon Herra armonsa
tähden, kuiskasi hän itsekseen.) Ja tyttäresi rakastaa nuorta miestä
koko viattomalla sydämellään.
Lesken katse synkistyi vieläkin enemmän.
— Mahdotonta, sanoi hän. — Hän ei tunne ketään nuorta miestä, — en
tiedä, että hän olisi kertaakaan edes puhunut kenenkään kanssa.
— Muista nyt lupaustasi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja päättäväisesti ja
varmasti. — Ja usko sanani. Tyttäresi on sydämessään — ja kohtalon
kirjassa — yhdistetty siihen nuoreen mieheen, josta puhun. Anna ajan
kulua ja odota.
— Voinko uskoa sinua? kysyi leski.
— Et ainoastaan voi, vaan sinun _täytyy_ uskoa sanani. Siitä on pitkä
aika, kun valhe pääsi huuliltani — eikä se ole koskaan tapahtunut sen
jälkeen kuin tulin Silmäpuoli vaeltajaksi.
Leski katsoi häneen tiukasti. Epäilys ja tuskan täyttämä ilo
kamppailivat hänen katseessaan.
Silloin Silmäpuoli vaeltaja kumartui häntä kohti. Hänen kasvonsa
muuttuivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi. Ja hän kuiskasi:
— _Hänkin_ on rikoksen lapsi. Tämä rikos on sovitettu Herran armosta —
tai ainakin se lopulta tulee sovitetuksi.
Silloin leski purskahti itkuun. Mutta kyynelet, jotka vuolaina
virtasivat hänen silmistään, olivat helpoituksen, eivät epätoivon
kyyneliä.
— En ymmärrä sinua, sanoi hän. — Mutta uskon sinua.
Silloin Silmäpuoli vaeltaja hymyili surumielisesti ja lähetti
sanattoman kiitoksen taivaaseen.
Päivemmällä Silmäpuoli vaeltaja sai kuumetta, ja pistos lapaluun alla
koski kovasti.
Hän ei voinut kokonaan salata tuskiaan leskeltä, joka heti tahtoi saada
hänet makuulle lepäämään ja odottamaan paranemista.
Mutta vanhus ei ainoastaan kieltäytynyt lepäämästä — vaan vieläpä oli
taipumaton ollenkaan jäämään taloon.
— Kohtalo kutsuu minua, sanoi hän ja hymyili hyvää, väsynyttä hymyään.
Ennen lähtöään, ja oltuaan jo muutaman kerran aikeissa sanoa
jäähyväiset, hän kysyi äkkiä leskeltä:
— Eikö täällä kerran ollut pappi, jonka nimi oli séra Ketill?
Leski katsoi ensin hämmästyneenä häneen. Sitten hän loi katseensa alas
ja rypisti otsaansa.
— Hänen nimensä on pannaanjulistettu minun huoneestani, — kuten
kaikkien niiden, jotka ovat pettäneet rakkauden varjolla.
Silmäpuoli vaeltajan kasvot kalpenivat. Hän seisoi hetkisen kuin
halvautuneena. Sitten hän otti äkkiä pussinsa ja sauvansa ja kompuroi
vaivalloisesti ulos pirtistä.
Leski kiiruhti hänen jälkeensä.
— Voitko pahoin? kysyi hän huolissaan.
— En, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa, — nyt minä menen.
— Aiotko mennä sanomatta minulle jäähyväisiä? kysyi leski.
— Suo anteeksi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja, — sanasi koskivat sydämeeni.
Leski katsoi kysyvästi vanhukseen. Sitten hän luopui yrityksestä
koettaa käsittää asianlaitaa ja kysyi vain:
— Etkö sano minulle ennen lähtöäsi sanaa, jota kaipaan?
Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. Sitten hän sanoi:
— Anna sydämesi olla avoinna kaikelle rakkaudelle, mutta suljettuna
vihalle, ja katso aina, että suusi on siunauksista rikas, mutta mykkä
kirouksista.
Lesken ääni värähteli itkusta.
— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän, ja hänen armonsa seuratkoon
sinua, minne jalkasi astuneekin.
Sitten hän kääntyi ja meni sisälle salatakseen katumustaan ja
mielenliikutustaan.
* * * * *
Silmäpuoli vaeltaja ontui vaivalloisesti pitkin joen rantaa.
Äkkiä hän muisti nuoren naisen, jonka oli sieluntuskassaan unohtanut.
Mutta hänen kääntyessään tyttö tuli juosten ja pysähtyi hengästyneenä
hänen viereensä.
Hän oli punainen kasvoiltaan ja hyvin alakuloinen.
— Olisitko mennyt sanomatta edes jäähyväisiä minulle? kysyi hän.
— Muistin juuri nyt sinut, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta sieluni
ei ollut hetken aikaan omani.
Tyttö otti vanhukselta pussin ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.
— Nyt saatan sinua niin pitkälle kuin sallit, sanoi hän.