Silmistänsä sirkeänä,
Kasvoiltansa kaunihina.
Poskilta punehtivana;
Kullat riippui rinnan päällä,
Pään päällä hopeat hohti.[131]
Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla
mahdollisilla taitokeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan »poskensakin
punottanut», ottaen siis avukseen tualettikonstin, jota ei olisi
uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy,
että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin
ihastuttaa.
Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon
taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? »Kukapa», kysyy
tyttö veitikka puolestansa:
»Käkiä kukutteleisi,
Lintusia laulattaisi,
Jos minä menisin muunne,
Saisin marja muille maille?
Kaikkipa käet katoisi,
Ilolinnut liikahtaisi
Tämän kunnahan kukulta![132]
»Paitsi sitä», lisää hän vielä, »en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni:
Marjat on maalla poimimatta
Lahen rannat laulamatta,
Astumattani ahoset,
Lehot leikin lyömättäni!»
Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä
ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen
kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta
yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon
ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten
olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan
se juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian
helposti »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Yhtähyvin on tuo
leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus
kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka
jälkeen ei mikään »ei!» tule masentamaan rakastajan toivoa.
Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa
runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän
lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:
»Kummallenko mielit mennä,
Kun tulevat tahtomahan
Ikuiseksi ystäväksi,
Kainaloiseksi kanaksi?»