POSTINHOITAJA (jatkaen): Ja tiedätkös, mikä edesvastaus tuommoisesta
on? Jos tekisin oikein, niin hakisin poliisin ja antaisin viedä sinun
putkaan, että siellä saisit miettiä, mitä se on virkamiestä sillä
tapaa --
VAIMO. Voi voi, hyvä herra postimestari, antakaa anteeksi! Se on
Evastiinan syy! Kun hän näki minun tulevan kaupunkiin, huusi hän
perästäni: »Kuuleppas, Mari, sieppaapas samassa pois tuo rahakirje
postista, niin saat kahvikupin ja viinaryypyn, kun tulet takaisin!» --
niin että enhän minä tiennyt muuta kuin --
POSTINHOITAJA. Pois, tuoss' on ovi! Äläkä näytä naamaasi täällä
vast'edes, muista se, mokoma!
VAIMO. Kyllä, kyllä -- (Mennessään) Jeesus, tuommoista äkäpussia, joka
aivan kuoliaaksi säikäyttää!
POSTINHOITAJA. Katsos, noin hän nyt pilasi tuon kuitin. No,
kaikenlaisia harmia sitä pitää olemankin!
(Juo lasin vettä).
Postiljooni (kuorsaa).
POSTINHOITAJA (huutaa täyttä kurkkua): Lundqvist, sinä riivattu mies!
Jos et sinä pysy valveilla, niin minä, niin totta kuin elän, annan
sinulle rangaistusreissun ja kirjoitan posti-tirehtöörille, että sinä
olet suuri juoppo ja että --
POSTILJOONI. E-e-enhän minä. Pidin vaan silmäni kiinni, kun tuo päivän
paiste niin kovasti -- --
(Vasemmanpuolista ovea avataan taas).
POSTINHOITAJA. Minä tulen, minä tulen. (Kirjurille) Menen vähän tuonne
sisään. Jos tarvitaan, niin tulkaa hakemaan!
(Menee).
KIRJURI. Jahah, kyllä minä --. Hyvä että hän meni, niin saan olla
rauhassa, sillä kovin tuntuu nyt mieleni raskaalta. -- Niin, kyllä se
nyt taitaa olla loppu minun ja Helmin välillä, ja eihän se kumma
olisikaan, kun häntä niin pahasti loukkasin. Miksi en voinutkaan
paremmin hillitä itseäni? Sillä jos hän olisikin kihloissa luutnantin
kanssa, niin syytönhän hän on siihen, kun minä en koskaan ole rohjennut
puhua suutani puhtaaksi. Niin, aika pöllö olin, se on vissi! Mutta
olemmehan tuttuja jo lapsuudesta saakka, ja pitäisihän Helmin
jokseenkin tietää minkälaisia tunteita minulla on häntä kohtaan.
Saakeli soikoon! Jos vaan varmaan tietäisin, mitä tuo kirje tuossa
sisältää, niin antaisin mielelläni vaikka koko vuosipalkkani! -- Mutta
katsoppas, eikö hän unhottanut tuonne hansikkaansa? Aivan oikein, hänen
se onkin. Ah, kuinka hieno ja pehmoinen se on! Mikä vieno tuoksu siitä
lähtee! Ja kuinka suloisesti se hänestä muistuttaa! Ja hän, hän siis
nyt olisi minulta ijäksi kadonnut -- tullut toisen omaksi! Ei, se on
mahdotonta, minä en voi sitä ajatellakaan, en, vaikka kuinka
koettaisin!
ERÄS POIKA. Antakaa minulle kahdenkymmenen pennin merkkejä markan
edestä.
KIRJURI (omissa ajatuksissaan): En, ennenkuin näen sen omilla
silmilläni, tahi kuulen sen häneltä itseltään, sillä --
POIKA (kovemmin): Tämän edestä 20 pennin merkkejä!
KIRJURI (kuin edellä): Sillä niin kummalliselta, niin kaikin puolin
oudolta tuntuu minusta, että hän ottaisi -- --
POIKA (huutaa): Markan edestä 20 pennin merkkejä!
KIRJURI (säikähtyen): Ole huutamatta, hunsvotti!
(Antaa pojalle postimerkkejä).
POIKA. Kiitos! Morjesta vaan!
(Katoo).
KIRJURI. Niin, oudoltahan se tuntuu, se on totta, mutta kuinka selittää
tuota kirjettä tuossa? Sillä mistä muusta kuin rakkauden asioista nuori
tyttö voi kirjoittaa nuorelle miehelle! Niin, kuta kauemmin tuota
ajattelen, sitä enemmän vaan pääni siitä pyörälle käypi.
NEITI EUFROSYNE (pistää päänsä sisään peräovesta): Herra postimestari!
-- herra sihteeri! minä saan ilmoittaa teille jotakin: posti tulee,
posti tulee!