Maaselän tehtaista alkoi osasto toisensa jälkeen käydä. Ensimmäisenä
laski valmiin koneen, tosin ilman voimakonetta, maatalousosasto --
koneen, jolla vielä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä.
Kokonainen vuosi oli käytettävä ahkeriin kokeisiin, ennenkuin tuli
valmiiksi kone, johon pyrittiin.
Maakulkuneuvojen osasto oli kenties valmein. Määräpäivästä viikon
perästä laski osasto ensimmäisen vaunun ovestaan ulos. Osaston johtaja,
nuori insinööri Pekkala, otti nuoranpätkän, kiinnitti sen etuakseliin ja
alkoi kiskoa vaunua perässään. Penttilän tapasi hän lataamon ovella.
Pekkala otti lakin päästään. Hikinen otsa helmeili hikipisaroissa.
»Herra tehtailija», sanoi hän. »Tuon ensimmäistä osastollani
valmistunutta vaunua. Sekä minulle että miehilleni olisi suuri ilo, jos
Te, herra tehtailija, ottaisitte sen omaan käyttöönne.»
Penttilä tunsi liikuttuvansa. Tuo nuori mies iloitsi, otsa hiessä,
työnsä tuloksista. On puhdasta ja ylevää tuntea valmiiksi saadun työn
iloa. On miehen elämää ponnistaa voimansa ja menestyä. Penttilä ymmärsi
nuorukaista. Väkisinkin silmänurkka pyrki kostumaan ja ääni värisemään.
»Kiitos, insinööri, teille ja miehillenne sekä työstänne että
huomaavaisuudestanne. Suostun ehdotukseenne. Sitäpaitsi huolehdin, että
ensimmäinen moottori ja akkumulaattori asetetaan tähän vaunuun.»
Miehet pusersivat toistensa käsiä. Lähellä seisovatkin tunsivat
liikutusta. Hetki oli juhlallinen. Se oli pieni työn juhla keskellä
kuumeista kiirettä.
Olikin ankara kiire. Kevät oli tulossa. Maantiet alkoivat kuivua.
Penttilä oli ottanut päämääräkseen laskea liikkeeseen heti keväästä
ensimmäiset kulkuvälineet. Polkupyöriä ei voitu juuri ajatella, sillä
kotimaassa ei niitä suuremmassa määrässä valmistettu, mutta oli
tarkoitus laskea kauppaan sähköautoja riittävä määrä. Se oli urakka,
jota ei ollut helppo täyttää.
Penttilä vietti tehtaan eri osastoissa kokonaisia vuorokausia. Häntä ei
saatu lähtemään sieltä pois, vaikka olisi miten tärkeä tehtävä ollut
muualla. Sinne tuotiin sähkösanomat. Puheillepyrkijät pääsivät tulemaan
samalla tehtaaseen, jossa heitä ei muuten olisi hyvällä silmällä
katsottu. Tosin hänellä oli jo kunnollisia apulaisia, joten
pikkuasioilla häntä ei enää häiritty, mutta sittenkin oli asioita niin
kosolti, että paljopuheiselta mieheltä olisi mennyt aika juttuamiseen.
Penttilältä säästyi aikaa, kun hän ei puhunut turhia eikä sallinut
toistenkaan loruilla.
Insinööri Sarlinin ilmoitettiin pyrkivän Penttilän puheille. Penttilä
ihmetteli. Sarlin, joka ei kerran ollut ottanut häntä vastaan!
Olisivatko osat vaihtuneet? Eivät! Olisi lapsellista kostonhalua olla
ottamatta puheilleen vanhaa miestä. Penttilä lähti tehtaan ovelle
vastaan.
Ins. Sarlin tuntui hämmästyvän. Mahdollisesti hän tunsi entisen
työmiehensä ja puheilleen pyrkijän vasta nähtyään miehen. Joka
tapauksessa oli hän hämmästynyt. Pian hän kuitenkin tottuneena
seuramiehenä voitti itsensä ja alkoi puhua kuten puhutaan miehelle,
jonka arvo tunnetaan.
Sarlin ehdotti, että Penttilä tilaisi tarvittavat sähkötarpeet häneltä.
Penttilä ei ollut varma, tiesikö hän, että Sydän-Suomen
sähkömoottoritehdas valmistuu juuri niinä päivinä ja että siellä voidaan
valmistaa tuhat erikoismallista sähkömoottoria päivässä. Ei hän myöskään
tiennyt, tarkoittiko insinööri Sarlin ainoastaan valaistuslaitteita.
»Valitettavasti, herra insinööri, en voi tarjoustanne enää käyttää,
mutta jos se olisi tehty minulle neljä kuukautta sitten, niin olisin
ollut varsin tyytyväinen.»
Uusi aika oli alkanut, ja ne, jotka eivät osaa asettua mukaan, kaatuvat.
Niin kävi tässä ja niin käy elämässä aina.
Maaselän suuret jättiläiskeuhkot alkoivat hengittää. Vaunuosasto syöksi
ovestaan pieniä 3 tonnin kuorma-autoja. Sydän-Suomesta tuli vaunulasti
vaunulastin perään pienikokoisia sähkömoottoreja. Kerran päivässä tuli
ylimääräinen juna Hangosta tuoden akkumulaattorin posliiniosia.
Rautajauhetta valmistettiin tonnittain ja koivunhiiltä poltettiin
erikoisessa hiilitarhassa tuhansia kuutiometrejä viikossa. Sähkövoimaa
vain oli niukasti saatavissa, mutta tulevaisuuden toivo oli hyvä.
Oli tarkoitus toukokuun 15 p:nä saada autojen esittely Suomessa. Tasan 6
kuukautta myöhemmin kuin Amerikassa. Kuitenkin tuli esteitä. Täytyi
siirtää kesäk. 1 päivään. Oli nimittäin keskitettävä kaikki saatavissa
olevat voimat ensin tehtaan käyntiinsaantiin ja sitten heti työväen
asuinrakennusten rakentamiseen. Toukokuun 14 p:nä alkoivat varsinaisen
keskustehtaan kaikki osastot käydä. Hätiköimättä, täysin koneitaan
halliten vetivät miehet kuka hihnan, kuka sähkön koneeseensa, ja miehet,
joiden koneet kävivät keskusakselista, pistivät syötinlaitteet, porat ja
niittaajat paikoilleen niinkuin tehdas olisi ollut käynnissä jo useita
vuosia. On väärin väittää, etteivät suomalaiset kykene valmistamaan
tekniikan viimeisiä saavutuksia. Kyllä he kykenevät. Heillä on tähän
asti ollut siihen liian vähän tilaisuutta. Maahan oli nyt vasta syntynyt
ensimmäinen suurisuuntainen tehdaslaitos. Saavutukset eivät olleet
alussa niin korkeat kuin amerikkalaisen sisartehtaan, mutta niihin
pyrittiin.
Lataaja pantiin käyntiin toukokuun 16 p:nä, vapaussotamme
lopettamis-vuosipäivänä. Taloudellisen riippuvaisuutemme
lopettamis-vuosipäivä oli tuleva samasta päivästä.
Lataaja toimi moitteettomasti. Vahinko vain, ettei ollut tarpeeksi
voimaa. Ensimmäinen lataaja kykeni Amerikassa lataamaan 55
akkumulaattoria eli »pommaa», kuten miehet Maaselässä kutsuivat,
tarkoittaen sähkövarastoa, joka riitti synnyttämään 5 hevosvoimaa 10
tunnin ajaksi, jotavastoin ensimmäisen Maaselässä toimivan lataajan
käytettävissä oleva voima riitti vain 6 pommaan minuutissa. Lähimmässä
tulevaisuudessa toivottiin saatavan Maaselkään lisää voimaa sekä
lukuisia maaseutulataamoja käyntiin.
Penttilä oli miltei unohtanut morsiamensa tänä kiireisenä työn aikana.
Arkkitehti ei kuitenkaan ollut unohtanut hänelle annettua tehtävää.
Eräänä viileänä toukokuun iltana ilmestyi hän itse tomuisena ja
väsyneenä Maaselkään.
»Jaha, jaha, herra Penttilä», puheli hän katsellen ympärilleen.
»Konttorirakennus. Liian kevyt tyyli. Olisi pitänyt olla raskaampi, se
olisi antanut johtavan leiman koko laitokselle. Jaha, jaha!»
»Oletteko tavannut morsiantani?» kysäisi Penttilä.
»Hänen pitäisi tulla tänään tänne. Olen löytänyt paikan, ihanan
rakennuspaikan. Vain 4 km täältä. Kaunis metsä ja järvi. Ihana paikka»,
puheli innoissaan tunnettu arkkitekti.
Aivan oikein. Iltajunalla saapuikin Alli Rantamäki Maaselkään.
Ihmeissään katseli hän ympärilleen.
»Aapeli! Onko se sinun tehtaasi näin suuri?» pääsi häneltä miltei
tahtomattaan.
»En ole uskaltanut sijoittaa tänne kaikkia tehtaita, mitä tarvitsen.
Asuntokysymys olisi ollut voittamaton ja rautatie ei olisi ennättänyt
kuljettaa raaka-aineita tänne ja valmiita tuotteita pois.»
Lähdettiin tarkastamaan arkkitehdin löytämää rakennuspaikkaa.
Ensimmäinen Maaselässä valmistettu vaunu lähti ensimmäiselle matkalleen.
Sähkövaunu lähti voittomatkalleen valloittamaan vanhaa mannerta.
Amerikka oli jo sen valtakuntaa. Työnjohtajia, insinöörejä ja miehiä
kerääntyi katsomaan uuden koneen lähtöä. Matka oli vain neljä
kilometriä, joten yksi pomma riittäisi voimaksi, mutta varmuuden vuoksi
otettiin toinenkin.
Penttilä asettui ohjaajan paikalle ja toiset istuutuivat perään. Vaunu
oli jokseenkin tavallisen polttomoottori-auton näköinen. Ohjaajan edessä
oli vain tilaa matkatavaroille ja varavoimalle, koneet kun ottivat aivan
pienen tilan.
Penttilä yhdisti virran moottoriin ja vaunu lähti liikkeelle
äänettömästi ja tasaisesti. Ero poltto- ja sähkömoottorin välillä oli
melkoinen. Sähkömoottori ei tarvinnut mitään välivaihtoja eikä
yhdistäjiä. Jos haluttiin ajaa hiljaa, niin oli annettava moottorin
käydä hiljaa päästämällä siihen vain vähän virtaa. Jos taasen haluttiin
lisätä vauhtia tai oli ylämäki, niin oli päästettävä virtaa lisää -- ja
sillä hyvä. Koko koneiston hoito oli yhdistetty ohjausrattaaseen.
Tie oli hyvin huonoa, jopa loppu-taival kokonaan tietöntä. Takana
istujat ehdottivat, että käveltäisiin viimeiset parisataa metriä, mutta
Penttilä halusi koetella koneensa kuntoisuutta ja ajoi yli kivien ja
juurien verraten korkealle kummulle, jossa arkkitehdin valitsema
rakennuspaikka oli.
Se oli todella kaunis paikka. Vieressä oli ihana metsäjärvi. Katselijat
seisoivat hiekkakummulla järven pohjoispäässä. Kaunis, valkoinen hiekka
muodosti muut rannat, paitsi läntisessä päässä oli korkea kallio, joka
antoi jylhän leiman koko sille osalle järveä. Järvi oli noin 3 km pitkä
ja 1 1/2 leveä, muodostaen pari pitempää lahtea, ja lähellä pohjoispäätä
oli pieni mäntyä kasvava saari.
Rannoilla kasvoi sekametsää, alavammilla paikoilla koivua, leppää ja
raitaa, ylävämmillä kuusta, mäntyä ja katajaa.
Osa rantaa kuului Maaselän kartanoon, mutta suurimman osan omisti
Kuoppalan suuri talonpoikaistalo.
Penttilän morsian ihastui paikkaan. »Tähän valkoinen päärakennus, tähän
autovaja, sauna rantaan. Nuo puut jätetään paikalleen, tähän istutuksia,
tästä tie lähtee asemalle.» -- Innostus loisti hänen silmistään ja
posket hehkuivat onnesta.
»Jaha, jaha!» puheli arkkitehti.
»Ehkä ostamme koko järven ympäristön ja laitamme toisen rannan tehtaan
väestölle vapaapuistoksi», ehdotti Penttilä.
Morsian innostui.
»Jaha, jaha. Ehkä se häiritsisi herrasväen rauhaa», huomautti
arkkitehti.
»Maaselässä tulee ensi talvena asumaan noin 8000 ihmistä ja vuoden
päästä neljä sen vertaa, joten on ymmärrettävää, että yhdelle ihmiselle
ei riitä näin paljon tilaa», selitti Penttilä.
»Jaha, jaha! 8000 asukasta. Milloin ruvettiin rakentamaan?»
»Helmikuun 2 päivänä pistettiin ensimmäiset lapiolliset ja syyskuun 15
p:nä pitäisi olla 4000 asuinhuonetta valmiina.»
»Jaha, jaha. Milloin pitäisi herrasväen asunnon olla valmiina?» tiedusti
arkkitehti.
Morsian ja sulhanen vilkaisivat toisiinsa. Molemmat punastuivat, sillä
he eivät vielä olleet puhuneet häitten ajasta mitään.
»Kenties myöskin syyskuun puolivälissä», ehdotti Penttilä.
»Jaha, jaha! Herra Penttilällä tuntuu olevan oma kurssinsa.
Koetettakoon, koetettakoon», puheli arkkitehti.
Sähköauto teki ensimmäisen matkansa moitteettomasti.
Kauan istuivat Alli Rantamäki ja arkkitehti kumartuneina piirustusten
yli. Penttilä haukotteli. Mitä hän ymmärsi tai halusi ymmärtää tämän tai
tuon rappukäytävän asemasta! Ja hän vakuutti itselleen olevan
samantekevää, onko ruokailuhuoneessa sini- vaiko punakukkaselliset
maalaukset. -- Tuleva emäntä näkyi käsittävän asemansa toisin. Hän
tahtoi tarkalleen tietää, miten valoisa mistäkin huoneesta tulee. Onko
akkuna aamu- vai ilta-aurinkoon päin? Tuleeko halli tarpeeksi ilmava?
Ovatko ulkoparvekkeet järvelle vaiko maalle päin? Kaikki halusi hän
tietää. Arkkitehti selitti kaikki, lausui mielipiteensä ja kuunteli
kohteliaasti toisen huomautuksia.
Penttilä pyysi tavata vielä samana iltana Maaselän tehtaitten
ylijohtajaa, ins. Mikkolaa. Ilmoitettiin, että asemalla on tapahtunut
jokin tapaturma ja insinööri on siellä. Penttilä lähti myös asemalle.
Tapaturma oli huolimattomuuden tulos. Vaunusta purettaessa erästä
lämmityspannua, joka oli painoltaan noin 6 tonnia, oli työnvalvoja
asettanut tuet huolimattomasti ja pannu oli pudonnut valtion vaunun ja
pienemmän paikallisvaunun väliin sulkien osittain rautatien. Pannu oli
nopeasti saatava ylös, sillä lastaustyöt kärsivät. Oli kuitenkin toisen
työvuoron päätyttyä katkaistu sähkövirta jonkin linjalla toimitettavan
korjauksen tähden. Nostokone kävi sähköllä eikä toiminut, kun ei ollut
virtaa. Ins. Mikkola oli järjestänyt jo alulle vipunoston, mutta se kävi
hitaasti, ja hän oli kiukkuinen. Penttilä näki hänet sellaisena ensi
kerran. Selkäpiitä karmivat ne karkeat kiroukset, joita hän päästi.
Penttilä mietti hetkisen. Hän irroitti erään monttöörin avulla moottorin
nostokoneesta ja siirsi autostaan akkumulaattori-moottorin tilalle.
Hihnan kiristäminen oli suurin työ. Ennenkuin miehet olivat ennättäneet
nostaa pannua 20 sm, oli nostokone käyttökuntoinen, ja pannu nostettiin
tuota pikaa. Nostokone toimi tosin hiukan hitaammin kuin vanhalla
moottorillaan, sillä uudessa moottorissa toimi hihnapyöränä auton
hammasratas.
Miehet ihmettelivät uutta laitosta. Ins. Mikkola oli hetken ääneti. Kun
pannu oli saatu omaan vaunuun ja tie laitetuksi, huusi hän lähitienoolla
olevat miehet nostokoneen luo. Tarjottuaan miehille paperossit hän
sanoi:
»Nyt pidetään pieni tupakkatunti, sillä tänä iltana tapahtui sellaista,
mitä ei ennen ole tapahtunut. Olen aina sanonut, että tämä tehdas tekee
ihmekoneita, mutta en tullut ajatelleeksi, että se kone on itse
p----le.» Hän veti lakin syvemmälle silmilleen ja lähti. Nyt vasta
käsitti tämä käytännön mies, jolla ei ollut mielikuvitusta, että oli
siirrytty uuteen aikaan.
Tosiaankin uusi aika alkoi levitä Maaselästä. Sähkövaunuja ei vielä
voitu myydä, sillä omiin tarpeisiin tarvittiin niitä paljon, ja aluksi
tehtiin pääasiassa kuorma-autoja. Mutta latausasemia tehtiin sopiviin
kohtiin suurella kiireellä. Paljon hankaluutta tuotti riittävän voiman
saanti. Jäniskoski antoi kahdelle latausasemalle 500 kilowattia
kummallekin, eikä pienempiä kannattanut rakentaakaan. Helsinki lupasi
5000 kwt yöllä. Penttilä otti voiman kiitollisuudella vastaan, ja asema
oli jo valmiina odottamassa lähetyksiä Maaselästä.
Penttilä lähti maaseudulle asettamaan lataajia kuntoon. Tuntui
ihmeelliseltä, että hän laittoi latausasemat ja akkumulaattorien eli
pommain myynti- ja vaihtoasemat kuntoon ennen kuin voi laskea kauppaan
tarvittavan määrän koneita.
Hän tahtoi, että jos joku ostaa hänen sähkömoottorinsa muodossa tai
toisessa, niin hän on valmis ruokkimaan sen käyttäjälle mukavasti ja
halvasti. -- Jos ensi vaikutelma koneesta on huono, niin se pysyy kauan.
Penttilä lähti sähkövaunullaan ilman ohjaajaa morsiamensa kanssa eräänä
toukokuun aamuvarhaisena. Oli varattu voimaa 12 pommaa ja hiukan evästä
matkaajille.
Julkisuudessa oli nähty yhtä ja toista jo Maaselän tehtaista ja
Penttilän töistä yleensä.
Ins. Sarlinin Maaselässä-käynnin jälkeen kierteli maan ruotsalaisissa
lehdissä, ilmeisesti jonkun sähkömiehen kirjoittamana, pitkä selostus
akkumulaattorien epäkäytännöllisyydestä niitten raskauden ja lyhyen iän
tähden.
Uusi Suomi julkaisi haastattelun Amerikan viimeaikaisista liikeoloista.
Haastateltava oli ilmeisesti joku palaava siirtolainen tai Amerikassa
saarnamatkoilla käynyt agitaattori. Tiedot olivat kyllä oikeita, mutta
pintapuolisia. Kotimaahan palannut kertoi, miten kaupungin kaduilla
nykyään on hiljaista. New Yorkissakaan ei kuulu enää tuhansien autojen
puuskutus eikä hevosten kavioitten läiske. Katuäänet soivat kaikki aivan
kuin sordiinolla soitettuina. Kulkuneuvot ovat nimittäin muuttuneet.
Stillwell-sähkövaunut ovat työntäneet polttomoottori-vaunut kokonaan
syrjään.
Ainoastaan maaseudulla käytetään enää niitä. Sähköautot käyvät aivan
äänettä. Heikko sirinä kuuluu vaunun kiitäessä eteenpäin. Jos
ilmarautatien kolina vielä hiljenisi, niin New York olisi hiljainen kuin
hauta. Haastateltava ei tiennyt kertoa mitään Stillwell-tehtaitten
synnystä eikä kehityksestä eikä siitä, kuka oli alun perin niitten
takana.
Toukokuun loppuviikolla julkaisi Helsingin Sanomat pitkän, kolme palstaa
käsittävän kirjoituksen valtion koskirakennushullutuksesta. Kirjoitus
oli kokonaan ilmeisesti jossakin iltaseurassa lausuttujen mietelmien
pohjalle rakennettu. Siinä vedottiin vielä sähkön liikatuotantoon,
valtion varojen tuhlaukseen -- ne kun pantiin moniksi vuosiksi seisomaan
ilman korkoa. Ja siinä osoitettiin, että on paljon tärkeämpiäkin töitä
vielä kesken, esim. Konserttitalon rakentaminen Helsinkiin.
Penttilä luki tämän kirjoituksen Iisalmessa. Hän sähkötti Maaselkään ja
käski lähettämään neljälle suurlehdelle Helsinkiin auton kullekin. Pomma
kuhunkin valmiiksi. Helsingistä saa kyllä lisää, sillä lataamo oli jo
valmiina.
Tämä oli erehdys. Suomessa ei ole tapana lähettää sanomalehdille --
kahvit kyllä, mutta ei autoja. Lehdet heräsivät isänmaallisuuteen. Uusi
Suomi muisti haastattelun amerikkalaisesta sähköautosta ja näki
selvästi, miten pieni Suomi on joutunut trustin haltuun. Nyt se tiesi
Maaselän tehtaista, jotka muka trusti on rakentanut, vaikka se tähän
asti ei ollut puhunut niistä mitään.
Helsingin Sanomat pilkkasivat voimakasta amerikkalaista reklaamia.
Hbl. puhui ulkolaisen kilpailun turmiollisesta vaikutuksesta maamme
teollisuuteen.
Sos.-dem. yksin kiitti lahjasta. Se, joka ei tunnusta niin pientä
isänmaata kuin Suomi, näki asian hyvältä puolelta, kun hyvän lahjan sai.
Sanallakaan ei sekään puhunut suomalaisesta tehtaasta.
Lahjansa vastaanotosta sai Penttilä kuulla Rovaniemeltä.
»Olkoon Helsinki ja helsinkiläiset herrat. Minulla on laaja maakunta.
Annetaan sille sähköä ensin.»