tappelus.
KULLERVO (itseks.) Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt? Kenties
isäni huoneesen? Siellä ehkä Kimmo mua kohtelee kuin ystävä; muilta maan
piirin päällä en leppeyttä vartoa taida.
TIERA (tarttuen Kullervon käsivarteen). Porsassilmäinen, sanoit sinä, ja
juoppo, mutta näistä sanoista tahtoisin tarkemman selityksen.
KULLERVO. Hellitä!
TIERA. Ensisten selko asiasta. Minä tahtoisin sinulta, näetkös, kysyä
yhtä seikkaa.
KULLERVO. Juovuksissa olet; lähde tiehes. Hellitä käteni!
TIERA. Juovuksissa? Kas siinä yksi pykälistä.--Viksari, nous ylös,
Viksari.
KULLERVO. Pidä rauha, ystäväni.
TIERA (aina halliten K:voa käsivarresta). Sinua en juuri pelkää, ehkä
vahvakin olet ja vihassasi hirmuinen.--Mutta tahtoisinpa sinulta kysyä
yhtä asiaa.
KULLERVO. Käy tyköäni.
TIERA. Porsassilmäinen, sanot sinä?
KULLERVO. Niinpä sanoin.
TIERA. Sinä todistat sen? Tästä tullaan vähitellen selville poluille.
KULLERVO. Sinä kiusankappale! (viskasee tyköänsä Tieran, joka kiirahtaa
nurin. Kullervo menee).
Viides Näytös.
(Kalervon huone. Tumma yö. Kimmo mielipuolisena, seisoo keskellä
huonetta).
KIMMO. Ha ha ha! Onpa valkeus taivaassa nyt kallista, koska näin
tummasti ja säteetönnä loistaa tänne ylijumalan ikuinen loimo, ja päivän
melkein yöksi muuttaa. Mutta muistuttaapa tämä päivä päivää toista
menneestä ajasta. Näin himeä ja sumuinen oli myös se, jona karastetusta
kaaresta vinhan nuolen miehen hartioihin ammuin, että nurinniskoin
kiirahti hän tanterelle. Mutta suohon syvään hänen kätkin, ja olispa
kaikki hyvin, jos ei korvani sieltä tuota huuhkaimen huutoa kuulisi,
joka lakkaamatta kaikuu tänne. Tahi hairausko kaikki olis, vale
korvissani tämä ääni? Sillä tuntuu kuin ei istuisi pääni juuri oikeilla
tiloilla, vaan viistoon vetäisi. Eikä ihme, koska vuorokausia kolme sen
päällä seisonut olen.--Mutta mene maata taasen, Kimmo, mene maata, ja
vedä peitto yli pääs. (Päätyy makaamaan erääsen huoneen loukkaasen.--
Kullervo tulee).
KULLERVO. Autio on pesä, josta kotka sekä emän että pojat vienyt on; se
ahne kotka, kuolo, on riistänyt tämän pesän tässä kuusten juurilla.--
Kylmä ompi emon hiilos, isän kiuas kylmä ja silta tuossa siivoomaton;
se ennen sisareni lakasema, hänen lehdittämänsä. Missä nyt asuntonne,
tämän huoneen entiset lämmittäjät ja siivoojat? Siellä, mihin saatoin
teidät minä, joka seison tässä kuin kulon polttama honka öisillä
ahoilla, ja tyhjyydessä, jonka itse tein, nyt tahtoni mukaan meuhata
saan. Oi! nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja
ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman
mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin
hämärän-aikaa viettämään. Ja tällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise,
eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja
pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö! Untolan palo leimuu!--Pois
paita rautainen, sinä poveani ahdistat! (viskasee rautapaidan päältänsä
lattialle. Kimmo heräyy).
KIMMO. Ken häiritsee uneni?
KULLERVO. Kimmon ääni!
KIMMO (tulee esiin). Mitä tahdot, mies?
KULLERVO (likistäen Kimmon kättä). Terve, ystäväni! sun luulin tästä
murhe-huoneesta jo kauvas siirtyneeksi, mutta kohtaanpa sun vielä ja
iloitsen, sillä tuska mieleni käsitti, koska yksin tässä seisovani
luulin.--Minä tulen Untolasta.
KIMMO. Terve tuloa huoneesemme, korkea ruhtinas!
KULLERVO. Mitä haastelet?
KIMMO. Tämä huone on matala.
KULLERVO (itseks.) Näyttää kuin ei tuntisi hän minua, vaan tuijottelee
päälleni kuin mieletön. Hän järkensä on kadottanut.
KIMMO. Tässä huoneessa ankara Kalma kävi ja kaikki kontoonsa tunkkaiseen
vei, vaan Kimmon jätti, ehkä työläästi hänkin pelastui sen kourista.
KULLERVO. Nämät tapaukset tiedän.--Kuinka on laitas?
KIMMO. Paremmin toki. (Huokaa).
KULLERVO. Ole iloinen, ystäväni!
KIMMO. Ei aikaa iloon, koska salaisuutta mun mietiskellä täytyy.
KULLERVO. Mikä on se salaisuus?
KIMMO. Saitko tiedon, mies? Syvällenpä se maahan kätkettiin.
KULLERVO. Kimmo, elä katso päälleni noin aaveen tavalla!
KIMMO. Mistä maasta olet?
KULLERVO. Nyt leikkiä lasket. Sinä et tuntisi Kullervoa, kumppanias
Untolan päivistä?
KIMMO. Hänen tunsin, mutta nyt en häntä nähnyt ole, sitten kuin tästä
hän läksi, puetettuna rautapaitaan. Sinä, kenties, sanoa taidat, missä
nyt löytyy keltakiharainen mies?
KULLERVO. Hän on tässä; Kimmo, minä Kullervo olen.
KIMMO. Ammenna sitten, taivas, kirousta päällensä niin kosolta kuin
ennen, koska rapaa sadoit, tahi niinkuin meri, koska se vettä vuosi:
sumea on tämä tarina, mutta kaukaisimpia aikoja se kertoilee.
KULLERVO. Sinä kiroilet?
KIMMO. Sen te'en, mutta tuumailtuani enpä oikein tiedä, ketä ennen mun
kiroilla pitäis, häntä vai itseäni.
KULLERVO. Jätä kirous ja ole iloinen!
KIMMO. Iloinen kuin pääsky eikä murhetta yhtään!
KULLERVO. Oikein! Iloisia olla tahdomme ja hauskasti asumme tässä
kahdenkesken: sinä ehtoisilla saaliinesi järveltä palajat, minä metsän
korvista, ja niin yhdymme tähän iltapystyä viettämään.--Mutta nytpä
valoa ja lämmintä tarvitsemme. Mistä löydän tulukset, missä on karkku,
pii ja taulaa? (Etsii kiukaalta). Loimottavan tulen teen. Tässä ovat.
(Iskee). Kaikki käy hyvin! Näetkös, minä isken kuin Ukko pilvien päällä.
KIMMO. Miksi ansaitsisin lavolla poltettaa?
KULLERVO. Mitä haastelet? Toisella tavalla leikkiä laske!
KIMMO. Tapahtukoon mitä jumalissa päätetty on; mutta saata tänne tuohta
sata pihtiä ja tervaksia tuhatta rekeä, sillä olenpa sitkeätä juurta
enkä juuri leikin menehdy.
KULLERVO (itseks.) Häntä turhaan manaan.
KIMMO. Et toki mua teurasta kuin karitsaa; käyppäs ensin vähän
rinnusteloon. (Astuu uhaten K:voa kohden).
KULLERVO. Mikä aikomukses?
KIMMO (astuu takaisin ja sieppaa käteensä rahin, jolla uhkaa K:voa).
Sanoman ihmisten pitää: kalliisti henkensä Kimmo myi.
KULLERVO. Siivosti, mies! (Tempaa häneltä rahin, jonka hän viskasee
pois). Jos vihakäsin mua kohden vielä liikahdat, niin ulos huoneesta
joudut. (Rupee taasen tuluksiin).
KIMMO. Mies, sinä karvani pöyhistymään saatat. Mikä voima sun suosta
nosti, johon vuosia kymmeniä sitten sun syvälle hautasin?
KULLERVO. Käy järkees, Kimmo, ja havaitse entinen toveris, Kullervo.
KIMMO. Sen valehtelet; Kullervo merkkiä otsassansa kantoi ja sentähden
häntä tähtipääksi sonniksi kutsuttiin, Untolan Tähtiöksi.
KULLERVO (heittää kädestänsä tulukset. Itsekseen). Pimeys olkoon,
pimitköön järkeni valo myös, niin kuin häneltä tuossa; ehkä vähemmin
tuntisin kauhistuksia näitä.
KIMMO (ottaa laattialta rautapaidan ja viskasee sen Kullervoa kohden,
joka toki väistää). Mene Hiiteen, Untolan peto! (Juoksee ulos).
KULLERVO. Tämähän on kuolemata kamalampi. Aatus hämmästyy, koska
elinkauttani taakseni katsahtelen, enkä tiedä miksi synnyin tänne ja ken
mun synnytti, en tiedä. Kaikki sekoitus on ja hirveä yö!--Jos rukoukseen
kävisin, häneltä armoa anoisin, joka pilvi-vuorilla vallitsee?--Mutta
maksaisko se vaivaa? Sinä mieletön! Korvansa ennen kirahduksen pienen
lintuisen mailman ääristä kuulisi, kuin Kullervon äänen, vaikka ämyrillä
hän huutais, että kajahtelis avaruus. Pois rukous ja kyyneleet! nyt
keinos ainoa on kuolon tie; kuolla tahdon, jo ennen päivän nousua astun
Tuonen sumuiseen ilmaan.
KALERVON EMÄNNÄN ÄÄNI (maan alta).
KULLERVO. Mikä ääni tämä? Lemmen lintuhan se lauloi. Emoni ääni, joka
kaikui Manalasta, nimeäni mainiten!
K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Kullervo!
KULLERVO. Hänen äänensä! Kaiju, ääni, veisaa menneistä kevä-ilmoista,
laula kehtolaulu, ja kuuntelenpa kaiken yön enkä kuolemaan riennä.
K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Kullervo!
KULLERVO. Minä kuulen. Mitä tahdot?
K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Tuskas, poikani, hautani levosta mua pakoittaa
käymään. Mutta voi, minä en sitä lievittää taida! Yksi koetus toki:
Ukkoa pilvein päällä rukoilla tahdon edestäsi, vaikka kovin rikkonutkin
olet. Minä riennän.
KULLERVO. Sinä lempeä ääni, mun vielä hetken saatat elämään. No, siks'
kuin aamu koittaa. Huomisaurinko ei näe enään miestä. Mutta huoneessa
tässä, tässä kauhistuksen kodossa en viivyttele; metsään riennän. Oliko
se emoni ääni, jonka kuulin, vai hourailinko? En tiedä.--Mutta metsään
nyt. (Menee).
Näytelmälaitokset muutetut.
(Yö; metsäinen seutu. Sinipiika tulee).
SINIPIIKA (itseks.) Loista, kuu, ja osoita Kalevan sankareille tie,
salakarit heille kaikki tarkasti näytä, ettei venheensä särkeyis, koska
Pohjaan he matkustavat kirjokansista Sampoa saamaan. Surmasi hirmuinen
Kullervo Pimentolan kauniin tyttären, mutta silloinpa katkesi side,
joka Pohjolan ja Kalevalan sovintoon liitti, ja toisiansa vastaan nyt
taasen kääntyivät sukukuntain aseet, ja onnen ikuisen nyt maamme periä
taitaa. Jos ompi niin, niin kasvoipa tuhosta onni.--Loista, kuu, ja
kirkasta tiensä. Mutta kosken alle, tuohon, he venheinensä pysäyvät. He
ehkä päivän nousua siinä odottavat.--Nyt miestä kolme maalle astuvan
näen, ja tätäkohden he käyvät. Tunnenpa heidän, tunnen viisaan
Väinämöisen, seppä Ilmarin ja nuoren Kaukomielen. He kaiketi tietänsä
tutkistelemaan käyvät ylitse niemen tässä.--Mutta ken lähestyy tuossa?
Ei ole se elokas mailman tämän, vaan haahmo muuamen kuolleen. Lumikelmeä
hän on ja vauhkosti hän astelee. (Kalervon emännän haamu ilmestyy.)
HAAMU. Terve, neitoinen! Olen mä haamu kuolon maasta, mutta ennen,
eläissäni täällä, näitä tienoja polkeissani, olinpa emäntä Kalervon ja
onnettoman Kullervon äiti. Ja hänenpä tähtensä nyt hautani levosta
läksin, kävin pilvien hallitsijaa rukoilemaan, että toki hän armahtais
miestä kohtalossa kiukkuisessa; mutta turhat kaikki huutoni, ei kuule
hän emon ääntä. Sentähden sinua nyt rukoilen, Havulinnan armas neito,
sinua Ukko jumalan suositelmaa, ettäs välittäjäkseni rupeisit, koettaen
lepyttää Pitkäisen mieltä kohtaan poikaani onnetonta.
SINIPIIKA. Oi haamu Tuonen maasta! miksi armoa anot miehelle, joka armon
niin ylpeästi katsoo ylen, rikoksesta rikokseen heittäypi, taivasta ja
maata pilkaten?
HAAMU. Masentunut on jo mielensä ja metsiä käy hän murheissansa.
SINIPIIKA. Hirmutöitä täynnä on tiensä.
HAAMU. Kova onni tiensä pahoin käänsi.
SINIPIIKA. Sulle asian ilmoitan: Koetinpa kerran, ajalla vielä
otollisella, tiensä oikealle kääntää, mutta neuvoilleni nauroi hän ja
virnaten mun tyköänsä poisti. Poikas, emo koito, on itse syypää
kohtaloonsa kovaan.
HAAMU. Ei muistele syitä äiti, hän lastansa lempii vaan.--Armas impi,
hän viatonna rinnoillani maannut on.
SINIPIIKA. Silloin karitsa viaton, nyt verellä tahrattu peto.
HAAMU. Kaunis oli hän helmassain, se pienoinen.
SINIPIIKA. Mene rauhan kammioosi, kurja vaimo.
HAAMU. Se hopea-sauvasein!
SINIPIIKA. Hän unohda pois!
HAAMU. Sinä omenani kultainen! Silloin helmani nailmas oli ja sinä mun
mailmani päivänpaiste.
SINIPIIKA. Sua surkuttelen, mutta muuta en voi sinua kohtaan.
HAAMU. Mitä tiesit silloin, poikani? Mitä tiesin minä? (Peittää silmänsä
ja itkee).
SINIPIIKA. Oi haamu armahin! sun murhees sydäntäni leikkaa. Vaimo, käy
tuonen tupaas takaisin; pyyntösi täyttää tahdon ja poikasi edestä
pilvien Pitkäistä rukoilla.
HAAMU. Sinä lupaat sen?
SINIPIIKA. Lupaan ja vannon.
HAAMU. Sua kiitän, ihana impi, ja toivon sulle onnen kaiken.--Mutta
rientää mun täytyy täältä. (Katoo).
SINIPIIKA. Ääneni tykönsä koroittaa tahdon. Jos tulta hän iskee
pauhinatta, niin suostuu hän pyyntööni ja lempeä mielensä on, mutta jos
jyräys leimausta seuraa, niin hyvää ei odottaa voi. (Rukoillen).
Hallitsija korkeuden, sua, toisen puolesta rukoillen, nyt lähestyn.--Ei
tahdo hän vastausta antaa. Sä armahda onnetonta poikaa Kalervon.
(Leimaus ja hiljainen jyrinä). Nyt mielensä ankara on.--Häntä armahda
katalan emonsa haamun tähden. (Leimaus ja kova jyrinä. Sinipiika juoksee
pelästyneenä pois. Kullervo tulee).
KULLERVO. Mua vaivaa tämä ilma: tulen leimahtaissa kummituksia hirveitä
pilvissä näen, uroita tulipunaisilla otsilla liikkuu siellä irvistellen
tännen; ja hongat tuossa, koska väläys taivaalla käy, muuttuvat
peikoiksi partaisiksi ja uhaten päälleni silmänsä iskevät.--Mitä
tahdotte minusta? Rauhassa mun kuleksia suokaat kanerva-kankaalla tässä;
ollaan sovinnossa me, koska käyvät sotaa luonnon voimat.--Ystävät! Mitä
sanoisin nyt?--Kas tuota pilven-nokkaa tuossa, avattu lohikärmeen kita;
se hien otsaani pakoittaa. Elä katso sinne, vaan maahan silmäs luo ja
jatka ties. (Katselee ympärillensä). Tämän seudun tunnen. Riekkokangas?
Oi keto kirottu! Tässä tuskitteli impi nuori, tästä niinkuin kurja
pääsky kiirehti hän koskeen, jonka kohinan kuulen.--Sinä vaisu ääni
Manalasta, joka tänne saatoit miehen, sinä kaiketi Hiien olit.--Mutta
käyköön näin. Tämä paikka on oiva päätösmerkki retkelleni täällä, tässä
kuolla sopii, tässä kanerva valittaa ja itkee. (Vetää miekkansa
tupesta). Olethan, miekkani, verta syytöntä juonut, miksi siis et
syyllistäkin joisi? Vastaukses äänettömän ymmärrän; sinä himoot, kirkas
teräs, vereeni virumaan päästä. Mutta ken tulee? Mene hetkeksi huotraas
vielä (Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen tulevat).
ILMARI. Vuoden aika on jo myöhä, mutta pauhaa vielä ukkoinen.
VÄINÖ. Se syksyä lenseätä ennustaa.
ILMARI. Salamoita näin kestäviä en muista nähneeni vielä. Tuntui kuin
olisi taivas vihoissansa maan tahtonut kartuksi polttaa.
VÄINÖ. Yö, tämmöinen kuin tämä, on kamoittava, mutta juhlallinen.
ILMARI (havaitsee Kullervon). Ken siinä? Ihminen vai aave? Kullervo!
(Vetää miekkansa ja aikoo pistää K:voa, mutta Väinö estää häntä).
VÄINÖ. Mielesi malta!
ILMARI. Pois edestäni!
VÄINÖ. Seis, mies!
ILMARI. Enkö kostaisi naiseni verta?
VÄINÖ. Katua taitaisit toki, koska tehty on työ.
ILMARI. Katua? (Lemminkäinen tulee).
VÄINÖ. Nyt ei verenvuodatusta.
LEMMINKÄINEN. Miekkasi huotraan pistä ja anna kurjan elää.
ILMARI. Päästäkää minua!
LEMMINKÄINEN. Ei askeltakaan.
VÄINÖ. Katsos muotoansa; hänen päällensä tahdot miekalla käydä?
ILMARI. Hän naiseni armaan murhasi, verisesti surmasi Pohjolan kauniin
tyttären. Ainiaksi iloni ja onneni hän vei, tuo rosmo tuossa, ja jätti
mulle nokimustan mielen.
VÄINÖ. Mieltä mustempaa vielä kantaa hän. Oi muotoansa kamalaa! Sydän
kärsii silmän häntä katsellessa. (Kullervolle). Mies, miksi seisot siinä
niinkuin jäätynyt, kuin ales pilvistä viskattu ja ensi kerran näkisit,
kuinka eletään alhaalla täällä? Onko henkeä sinussa?
KULLERVO. Pilvistä.--Mitä tahdot?
VÄINÖ. Taidat siis toki puhua.
LEMMINKÄINEN. Sinä kurja mies, miksi näillä tienoilla viivyttelet? Jätä
Suomen saari ja vaella niin kauvas kuin kantaa maa.
KULLERVO. Mutta mikä on asia? Miksi, hetki sitten, edessäni tämä kiivas
temmellys? Vaikka kuulin, enpä kuullut toki, vaan mustina varjoina
teidät edessäni kiitelevän näin. Yksi mua kohtaan miekkaansa uhaten
heilutteli, toiset käsivarteensa ryhdyit, ja kanssansa rinnustelivat;
tämän näön näin. Mutta tiedänpä asian, tiedän, että tahdotaan henkeä
miehen, että Ilmarinen, koston himosta kiukkuinen, verta verestä
velkoo.--Tässä rintani, seppä, jos mielit, pistä tänne. Minä emäntäsi
murhasin, kauniin hämärän immen, joka kuitenkin paimenensa leipään
leipoi kiven ja orjaksi nimitteli häntä.
ILMARI. Pahoja töitäs luetella mielit?
KULLERVO. Surma ja kuolema! hän kehnoksi orjaksi mua haukkui ja olipa
tämä kuin jääkylmää vettä tulikuumaan kattilaan ammentaa: vereni kuohui,
hiukseni pystyyn nousit ja maa ja taivas pimenivät silmissäni. Ja
nostinpa käteni ja haamu, joka edessäni seisoi, kaatui nousematta enään.
Niinpä tein, tein Hiien työn, ja tuskin tiesin mitä tehnyt olin,
ennenkuin hänen maassa makaavan näin. Silloin talostasi siirryin pois,
ja tuntui, kuin olisin uneksunut. Ja siitä asti on eloni ollut
myrskyinen yö, koska ukkoinen käy, kalliot runnotaan, metsät palaa, ja
korkeus joka hetki vaeltajaa uhkailee, joka kamoen laaksossa käy.--Mitä
aattelet, mies Suvantolasta?
VÄINÖ. Aattelenpa, että hänelle, jonka mieli muotoinen tämän yösen on,
jota kuvailet, ei nouse täällä enään rauhan päivä.
KULLERVO. Jo Tuonen veräjällä seison ja niittuunsa synkeään sisään käyn
jo ennen aamun koittoa, joka kohta onnen päiväksi valkenee teille, onnen
lapset.
VÄINÖ. Henkipattouteen en toki sua kehoittaa tahdo.
KULLERVO. Tervehtikäät tätä päivää, te, joille se onneksi koittaa;
minulla ei kanssaan enään tekemistä. Tervehtikäät häntä ja iloisesti
eläkäät ja kauvan ja paremmin kuin poika katala. Kerran hänkin, hän,
poika Kalervoisen, tänne joutui, mutta kuinka, koska ja miksi, enpä
tiedä sitä, ja kuinka elonsa ollut on, en tiedä sitä; mutta olipa se
helteinen, sen tunnen hien jäljistä poskillani vielä. Toki on sen päätös
tässä ja Tuonen tie nyt alkaa, mutta missä on sen loppu? Mitä kansaa
kohtaa minua joutuissani maahan kaukaiseen? Kuinka tervehtivät miestä
tulevaa sen asujamet, hymyillen vai irvistellen, tahi itkevätkö
ympärillä kaiken pitkän yön?--Väinö, sinä voimallinen laulaja, joka
käynyt olet maassa takana yhdeksän meren, anna mulle tietoja sieltä!
VÄINÖ. Kullervo, nyt turhaan tutkaelet, mutta sen toki tietää mahdat,
että palkka siellä maksetaan sekä hyvän että pahan.
KULLERVO. Mulle sanottu on, mutta enpä toki muista, ken tätä haasteli ja
koska, mutta näin hän lausui: Koska viimein Kalman retkellä meristä
yhdeksännen ehdit, niin Kynsikosken kohinan kuulla saat ja lähestyväs
tiedät maata ankaraa. Mutta jos astut harjulle sen vuoren, joka jyrkästi
meren rannalta kohoaa, jos sen kiireelle kiipeet ylös, niin Tuonen
pellot näkyy, sen metsät pimeät, sen enokas virta ja ne ahot lakeat ja
ehtoiset, jotka pitkän ikävyyden saattavat ja kaiken tämän päällä
kaarteleikse murehtiva, pilvinen taivas. Tämänmoinen tienoo silloin
edessäs, jonne voima salainen sua ajaa; et tahtois käydä kohden sinne,
käytpä toki. Oi synkeyden maa! Miksi synnyin näitä kaikkia näkemään?
Mitä miehestä tänne? Oi hämärän maa!--Mutta kamoisinko tielle lähteä,
jonne monta täältä itse lähettänyt olen? Sitä vuorta hirmuista nyt nähdä
himoon ja kuulla kosken pauhinaa.--Väinö, Ilmari, seppä Ilmari ja
Kaukomieli!
VÄINÖ. Mitä tahdot?
KULLERVO. Tässä nurmi ihana itkee, että katkesi kerran tässä nuoren
immen sydän; tässä juuri. (Itseks.) Oi neitoinen, elä punehdu noin
ankarasti!--Miehet Kalevan, mua kuulkaat!
VÄINÖ. Kuulemmepa huutos. (Pitkällinen äänettömyys; Kullervon katsanto
on teroitettu Kalevalan miehiä kohden). Mitä on sulia sanottavaa?
KULLERVO. Eikö ole tuo päivän kajastus, idässä tuolla? (Väinö, Ilmari ja
Lemminkäinen katsahtelevat vasemmalle. Kullervo pistää itseänsä miekalla
ja kaatuu).
ILMARI. Kas! nopea oli pojan miekka.
VÄINÖ. Oi hurja, onneton!
LEMMINKÄINEN. Hän jo veressänsä viruu.
VÄINÖ. Tätä odottaa taisimme; olihan muotonsa, puheensa ja käytöksensä
kuoloon aikoilevan miehen.
LEMMINKÄINEN. Ei liikuta hän jäsentäkään enään.
VÄINÖ. Masentaapa kuolo miehen, joka äsken vielä vimmoissansa mailman
kappaleiksi repiä tahtonut olis. Tässä päätös tuhon, jonka lähde oli
kahden veljen riita, mi ampiaisesta pienestä paisui hirveäksi kyyksi ja
viimein kohdustansa oman surmansa toi. Makeasti nyt makaa väsynyt
mies.--Kas lempeätä muotoa luonnon: hymyen nousee aurinkoinen jo ja
hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa.--Oi, Ilmari!
kuinka on nyt mieles kohtaan miestä, joka lepää tuossa?
ILMARI. Elköön kiroukseni hautaansa painako. Rauha hänelle!
VÄINÖ. Nyt miehukkaasti haastelit.--Ja Kaukomieli, sinä, tämä vakava
muoto iloisilla kasvoillasi, niin harvoin niissä nähty, sun tekee monet
kerrat kauniimmaksi vielä. Lemmen ihana poika, tässä tapauksen
murheellisen nähneet olemme.
LEMMINKÄINEN. Rauha tomullensa!--Mutta meidänpä hänelle vuoteensa
viimeinen raketa tulee.
VÄINÖ. Kosken vaiheille hänen kannamme ja venhekumppanimme meille työssä
avuljaat olkoot.
LEMMINKÄINEN. Ota miekkansa sinä (Antaa V:nölle K:von miekan). Tänne,
Ilmarinen.
VÄINÖ. Kuusten suojaan, kosken äyräälle, hautaamme Kalervon pojan.
(Kaikki menevät, Ilmari ja Lemminkäinen kantaen Kullervoa).