Oli kerran sukkela viuluniekka,
hän palmusunnuntain kevätsäällä,
kun alla vaelsi ruumissaatto,
vain istui raastuvan katon päällä
ja käytti sompaa niin tuiman taajaan
ja polskan piukutti reiman urheen,
niin että hautiaisvieraat nauroi,
ja vainaan omaiset heitti murheen.
"Hei, elävillä on häät ja hentut,
mut kuolleet kuoppiin, mut kuolleet kuoppiin,
jo heitä, pappi, sun pyhänaamas,
juo, laula, naura ja tartu tuoppiin!
Hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin,
kas itse elämä riemun laati,
siks älä tuomitse kirjas mukaan,
sä poromestari, korkee raati!
Sä vaakamestari tullinsuussa,
mi usein viipotat väärin vaakaa,
ja kirjatoukka, mi kammiossas
vain mietit: elo on aina raakaa,
ja runoniekkakin ullakollas,
jo sairaan kiillon sait silmäkuoppiin,
hei, mene, lemmi sun Kaarinaasi
ja laula: "lemmi ja tartu tuoppiini"
Niin taivaan alla hän soitti, lauloi,
sai saaton riemuihin kiihkeen kuumiin,
nyt tanssi pappi ja korkee raati,
ne tanssi torilla luona ruumiin.
Mut vanha saituri arkussansa
hän puri hammasta kuoltuaankin
kuin oisi miettinyt: tämän soiton
kuin kaiken muunkin taas maksaa saankin.
Ja kuuro rättäri huusi ilmaan:
"sun nostan viuluines hirsipuuhun!"
Mut viuluniekka se ryömi ränniin
tai katos jonnekin kujansuuhun.
Ja pappi pyhänä lauloi messun:
"näin isä perkele meitä pauloi,
on liha heikko ja syntiin altis,
kai oma veremme meissä lauloi!"
Taas pappi kuunteli kummaa ääntä:
"me maaksi muutumme madon kuoppiin!"
Mut seurakunta se messun muutti:
"hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin!"