Tervaskanto seisoi mättähällä,
alla lehmisieni kehui syyttä:
"minä nousen, kasvan ylitsesi,
sulla, kölhö, ei oo kestävyyttä."
Niinpä sieni kehui pöyhistellen,
homehattu, sateen lapsi, loinen,
sanoi vanha, vahva tervaskanto:
"siinä kestän, missä joku toinen."
Tuli syksy, putos homehattu,
virkkoi sisuksista mädänneistä
kaatuessaan vielä kehuskellen:
"kyljellään on huokeampi seistä."
"Tästä huomaat", virkkoi tervaskanto,
"mikä kehunnastas oli hyöty,
minä seison, syvään juuret työnnän,
vaikk' on runko, laaja latva lyöty!"