Ja onnen käki vain hetken kukkuu
maan, metsän rintahan ihastuksen,
sen huilunpehmeä ääni hukkuu
jo jälkeen ihanan juhannuksen.
Se sitte liitää kuin huuhka harmaa,
syyslaaksoon syöksyy kuin ukonnuoli,
niin kesken kuherrusajan armaan
jo moni kyyhky sen kynsiin kuoli.
Ja moni neito, mi etsi taikaa
sen kukkuessa ja yössä hiipi,
nyt itkee mennyttä onnen aikaa,
pään päällä leijuu nyt huuhkan siipi. —