Monta vuotta jälkeenpäin muistettiin tuon suuren härkätaistelun päivä.
Kukaan, joka oli sen nähnyt, ei voinut sitä eläissään unhottaa. Monien
muistissa se oli käännekohta, mistä he alkoivat ajanlaskunsa.
Vuosi oli vierinyt siitä ihanasta päivästä, jolloin Pepita oli saapunut
juhlaan ensimmäisessä hienossa juhlapuvussaan. Kaikki päilyi selvästi
hänen muistissaan, kun hän tällä kertaa pukeutui. Sama päivä näkyi
tulleen jälleen; sama auringonpaiste ja sama kirkkaansininen taivas.
Samat kukkaset samoine kupuineen; Jovita torui hiukan kiireissään,
aivan kuin oli tehnyt silloin; ja kuvastimesta hän näki saman pienen
olennon vaaleassa puvussa — samat pehmeät, mustat hiukset, punaisen
ruusun, punaiset huulet.
Ja hän katseli itseänsä tuntien äkillistä voitonriemua, joka sai hänet
säteilemään.
»Minä en ole tullut rumaksi», hymähti hän.
Ei, hän ei ollut tullut rumaksi. Siksi hän oli liian nuori ja voimakas,
ja innostus oli tehnyt hänet punaiseksi ja lämpimäksi.
* * * * *
Kun hän sitten oli istumassa kaikissa sateenkaaren väreissä
kimaltelevien viuhkojen keskellä, oli hänen riemuitseva ilontunteensa
taas haihtunut. Ihmeellistä kyllä, hän ei voinut olla ajattelematta
tyhjää kukkaa ja sen valokuvaa, jonka edessä oli polvistunut, ja sitten
kaikkia iltoja, jotka oli seisonut muurin vieressä odottelemassa, ja
lopuksi pientä terävää veistä povellaan.
Juuri sillein musiikki alkoi soittaa, ja suurenmoinen joukkomarssi
areenalle kirjavien helyjen ja värien pyörteessä häikäisi hänen
silmiänsä. Ei — aivan alussa hänellä ei ollut voimaa katsoa sinne.
Saattoiko tuo olla Sebastiano?
Pepita tunsi sellaista huimausta päässänsä, ettei voinut katsahtaa
sinne eikä eroittaa mitään riemukulkueen loistavasta panoraamasta. Ja
mikä haltioitunut ilo, mikä kohina joka taholla! »Millaisia härkiä!
Millaisia miehiä!» kuuli hän ympärillään huudahdettavan.
Vain hän näkyi tämän äänekkään innostuksen ja ihastuksen keskellä
istuvan yksinään, kylmänä ja välinpitämättömänä olentona, jota melkein
kiusasivat ilo ja äänet, liehuvien viuhkojen värit, nauhat ja puvut.
Heleä ruso oli paennut hänen kasvoiltaan; hän istui kädet ristissä
polvella ja odotti jotakin, mitä oli tulossa.
Iso sonni juoksi mylvien pitkin taistelukenttää; pieniä nauhoilla
koristettuja nuolia singottiin sitä vastaan ja ne tarttuivat pörröisiin
kylkiin; kirkasvärisiä viittoja heiluteltiin sen silmien edessä — sitä
kiihoitettiin ilvehtivillä huudoilla. Se hyökkäsi sinne tänne sokeassa
raivossa, häätäen tieltään miehet ja hevoset, jotka palasivat vain
uudistaakseen hyökkäyksen.
»Tätä kestää liian kauan», ajatteli Pepita. »Kestää liian kauan.»
Sitten alettiin huudella Sebastianoa. »Sebastiano! Sebastiano!»
kajahteli kaikilta tahoilla hienot naisetkin ja heidän kavaljeerinsa
taputtivat käsiänsä ja huusivat. Parhailla paikoilla istuvat
kaunottaret olivat aina innokkaita näkemään hänet ja huutamaan hänet
tervetulleeksi, kun hän heitä huvittaakseen pani henkensä alttiiksi.
Hän astui esiin kallisarvoisessa puvussaan ja reippaan ryhdikkäästi,
kuten aina, ja ihastuneen yleisön mielestä hän oli muhkeampi ja
kauniimpi kuin koskaan ennen. Varmaan hän näytti komeammalta, niin
sanoivat ihmiset toisilleen. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat,
mutta sitä kauniimmilta näyttivät hänen suuret tummat silmänsä
tuuheiden suorien kulmakarvojensa alla. Naiset ne tätä kuiskailivat,
ne, jotka osasivat arvioida hänen pukunsa kalleuden ja näkivät hänen
_divisansa_ värin, kiharan tukan taajat suortuvat, hänen liikkeittensä
sulon. Miehet tarkkasivat hänen voimakkaita jäseniänsä, varmaa
astuntaa, nopeata katsetta — kiiltävää miekkaa.
»Astu nyt esille, arvoisa härkäin masentaja», huusivat he, »ja näytä
meille, mitä olisit opettanut amerikalaisille».
Ja näytti siltä kuin he eivät huvinsa odotuksessa pettyisikään. He
näkivät kuinka hän seisoessaan härän edessä ja tehdessään sille pienen
pilkallisen kumarruksen ikäänkuin tervehtiäkseen sitä tirkisti sen
pieniin silmiin hymyillen, samalla kun se lähestyi mylvivänä mustana
järkäleenä, korskuen ja tuiskuttaen hiekkaa ympärilleen. Se syöksyi
häntä kohti, mutta hän väisti. Hän leikki sen kanssa, kuljetti
sitä minne tahtoi, uhmaili sitä — väisti taaskin. Kiiltävä miekka
näytti kahdellakymmenellä kimaltelevalta säilältä. Yleisö huusi,
kohosi paikoiltaan, kurottautui eteenpäin, nauroi ja ivasi härkää,
huuteli äänekkäästi ihailuaan sekä miehelle että elukalle jokaisesta
hyppäyksestä, jokaisesta teräskärjen pistosta.
»Hän leikkii sen kanssa ikäänkuin se olisi pieni karitsa!» kuului
väkijoukossa. »Sebastiano! Sebastiano!»
Mutta mitä hyödyttää kuvailla sitä, mikä olisi omin silmin nähtävä
kaikessa vaarallisuudessaan, jotta sen voisi käsittää. Ilo ja riemu
kohosi kuumeentapaiseksi rajuudeksi, huudot tulivat yhä äänekkäämmiksi,
kasvot punehtuivat, silmät säkenöitsivät ja leimusivat, loistavan urhon
syöksyessä esiin, juostessa sivulle, hyökätessä, leikkiessä kuoleman
kanssa, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennen.
Vain Pepita istui kalpeana, riemuitsematta, vain Pepitan viuhka oli
liikkumattomana kaiken tämän hälinän keskellä, vaikka hänen rintansa
kohosi ja laski ja hän tunsi kyljessään ikäänkuin vasaran jyskyttäviä
iskuja. Hän puhui itselleen, vaikka hänen huulensa olivat suljetut, —
hän puhui Sebastianolle.
»Pian hän katsahtaa tänne», sanoi hän, »juuri niinkuin hän teki ensi
kerralla. Minun silmäni pakottavat hänet katsomaan tänne. Ne pakottavat
hänet siihen. Kuule — Pepitan silmät ovat tähdätyt sinuun. Sinun pitää
se tuntea. Sinä et ole häntä unohtanut. Et. Ja täällä on Pepita —
Pepita!»
Hän pani kaiken ruumiin- ja sielunvoimansa katseeseensa — koko hurjasti
sykkivän sydämensä tulen.
»Sinun täytyy kuulla, sinun täytyy nähdä. Pepita! Pepita!»
Ja vaistomaisesti hän kumartui eteenpäin, niin että hänen kalpeat
kasvonsa, suuret silmänsä ja tumma pää hiuksissa hohtavine ruusuineen
tulivat esille ja eroittuivat muista kasvoista hänen ympärillään.
Silloin Sebastiano vilkaisi sinne ja sai nähdä hänet, ja heidän
katseensa yhtyivät. Tietämättä mitä teki tyttö kohosi paikaltaan.
Ei kukaan muu kuin hän tiennyt tai nähnyt, kuinka se kävi. Eikä edes
hän käsittänyt sitä, ennenkuin se oli tapahtunut. Heidän silmänsä
kohtasivat toisensa niinkuin olivat kohdanneet vuosi sitten. Ei,
ei niinkuin silloin, vaan uusin ihmeellisin katsein. Sebastiano
säpsähti, kenttä pyöri hänen silmissään; oli silmänräpäys — kohtalokas,
turmiollinen silmänräpäys, — jolloin hän näki ainoastaan pienet
värittömät kasvot ja punaisen, verenvärisen ruusun. Silloin kuului
mylvähdys hänen vieressään, yleisö huusi, naiset kiljahtivat hurjasti.
Sonni oli hyökännyt hänen kimppuunsa — hän teki harhaliikkeen, eläin
sieppasi hänet sarviinsa, ja huutojen ja mylvinän kaikuessa hän
paiskautui poljetulle hiekalle veren tulviessa hänen kyljestään.
* * * * *
»Mutta», puhuttiin kahviloissa sinä iltana, »kun hänet nostettiin
maasta, ei hän ollut tainnoksissa, vaikka jo luultiin hänen vetäneen
viimeisen henkäyksensä. Ja kun ne kantoivat häntä ulos, ne tapasivat
tiellä ihan edessään tytön — sen, jota nimitetään 'Josén kauniiksi
sisareksi', — ja veli vei hänet pois. Neitonen näytti sellaiselta kuin
olisi ollut kolme päivää kuolleena. Ja Sebastiano — hänen laistaan
miestä ei ole toista! — riuhtaisi divisan olkapäältänsä ja viskasi sen
tytön jalkojen juureen. Tämä otti sen — likomärkänä sankarin verestä,
— kätki sen povelleen ja kaatui sitten maahan kuin kuollut. Sanotaan
Sebastianon häntä rakastaneen, ja tytöllä kuuluu olleen peijakkaan sisu
— kohteli Sebastianoa pahoin. Hänen veljensä, José, on kunnon mies ja
itki kuin lapsi Sebastianon onnettomuutta. Hän on pyytänyt saada häntä
hoitaa, ja Sebastiano haluaa samaa.»
»Minä olen voimakas kuin härkä», oli José itkien lausunut. »Voin valvoa
kuin koira. Minä en kaipaa ravintoa enkä unta, jos siksi tulee. Kerran,
kun eräs toverini putosi rakennustelineiltä, minä olin ainoa, joka
osasin hoitaa häntä tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Hän voi kertoa,
kuinka hyvin ja uupumatta häntä hoidin.»
»Antakaa hänen jäädä», sanoi Sebastiano.
Kamppailussaan kuoleman kanssa, jota kesti kauan, hän näki aina Josén
ison ruhon ja rehelliset, levottomat kasvot, milloin toipui tajuamaan
sitä, mitä ympärillä tapahtui, ja kuumeessa houriessaankin hän oli
hämärästi tietoinen Josén läsnäolosta. Hän ei tiennyt, jäisikö eloon
vai kuolisiko, mutta eräänä iltana hän pääsi varmuuteen.
Se oli kaunis ilta pitkän päivän jälkeen, jolloin hänen vuoteensa
ääressä seisovat katselivat häntä murheellisin silmin, ja vihdoin oli
tullut pappi päästämään hänet synneistään. Annettuaan juhlallisen
siunauksen hän oli lähtenyt tahroistaan puhdistetun ja paratiisiin
valmistuneen sielun luota.
Myöhemmin Sebastiano oli nukahtanut ja uneksinut — ei taivaasta,
vaan maasta: punaisesta ruususta pehmeässä tummassa tukassa ja
intohimoisista kasvoista, joiden suuret silmät hehkuivat häntä vastaan.
Ja äkkiä hän oli täysin valveutunut ja huomannut, että hänen unensa oli
elävää totta.
José ei enää ollut huoneessa. Kuu valaisi kaikki selvästi, ja lattialla
hänen vuoteensa ääressä oli Pepita polvistuneena, silmät luotuina
häneen.
»Hyvä Jumala!» mutisi sairas.
»Hiljaa», kuiskasi tyttö. »Älkää puhuko. Minä olen Pepita. Katsokaa
minua. Sanoivat, että te tänä yönä ehkä kuolette. Minä olen rukoillut,
kunnes en enää jaksanut rukoilla, ja kun tulin Josén luo, vuotivat
kyyneleet hänen silmistään, ja hän sanoi, että te kenties ette enää
näe uutta päivää. Silloin näytin hänelle pienen veitsen, joka minulla
on kätkettynä povellani, ja sanoin hänelle, että ellei hän salli minun
tulla yksinäni teidän luoksenne, minä en tahdo enää elää. Minä sanoin,
että minä voisin pakottaa teidät jäämään maan päälle. Minä rakastan
teitä — minä rakastan sinua. Kaikki on käynyt niinkuin sinä sanoit
tapahtuvan, ja kun _divisa_ putosi jalkojeni juureen, kätkin sen
povelleni sen toisen viereen, joka oli siellä jo ennen. Ja kun minä
sinua näin suuresti rakastan, et sinä voi kuolla. Minä teen kaikki,
mitä minulta vaadit. Minä olen Pepita, ja nyt annan itseni sinulle.
Olen valmis antamaan sinulle vereni, henkeni, sieluni. Joka ilta olen
odottanut kiviaidan luona toivoen sinun tulevan. Minä olen ollut sinun
lähelläsi, vaikket ole minua nähnyt. Jos sinä et olisi tullut, niin
olisin surmannut itseni, — jos sinä kuolet, työnnän minä veitsen vartta
myöten sydämeeni. Minä voin rakastaa enemmän kuin ne naiset, jotka
rakastuvat niin helposti ja niin usein. En käsittänyt siitä mitään
ollessani ylpeä ja uhmaillessani sinua. Nyt sen käsitän. Jumalan pyhä
äiti! On kuin tuhat kuolemaa, kun ei saa nähdä rakastettunsa kasvoja.
Mikä kaipuu yöt päivät — siitä tulee melkein mielipuoleksi!»
Hän kumartui lähemmäksi Sebastianon puoleen, painoi hänen
haavoittumattoman kätensä rintaansa vasten — etsi katseellaan hänen
sieluansa.
»Puhuttiin jostakin lissabonilaisesta tytöstä, jota sinä rakastit»,
jatkoi hän. »Minä tiesin, että se oli valhetta.»
»Niin», kuiskasi toinen, »se oli valhetta. Suutele minua!»
Hänen käsivartensa kietoutui tytön kaulaan, ja nuo ennen niin ilkkuvat
punaiset huulet painuivat hänen omiansa vasten.
»Oletko sinä kärsinyt paljon?» mutisi hän.
Pepita alkoi nyyhkyttää kuin lapsi, niinkuin oli nyyhkyttänyt Pyhän
Neitsyen jalkojen juuressa.
»Sanoinhan sinulle, että saisit kärsiä! Samoin on ollut minun laitani.
Ihmiset eivät voi sellaista pitkälti kestää. Minä en nyt kuolekaan ja
pian saan sinut unohtamaan tuskasi. Jää minun luokseni, salli minun
katsella silmiäsi ja suudella huuliasi, jotta tiedän olevasi Pepita ja
antaneesi itsesi minulle.»
»Minä viivyn täällä päivin ja öin», vastasi tyttö. »Ne eivät saa minua
täältä, ellen sitä tahdo. Ne antavat minun aina tehdä niinkuin haluan.
Niin on aina ollut — itse Pyhä Neitsytkin on täyttänyt toivomukseni.»
Ja se näkyikin olevan totta. Muutamia kuukausia myöhemmin saattoivat
sunnuntaisin kaupunginpuistossa kulkevat ihmiset nähdä nuoren parin
kävelemässä yhdessä.
»Tuolla menee kaksi, jotka ovat hulluina rakkaudesta toisiinsa»,
sanottiin. »Sebastiano ja hänen vaimonsa. Hän on se, jolle hän heitti
_divisansa_, kun luuli olevansa kuolemaisillaan. Oli tapana nimittää
häntä 'Josén kauniiksi sisareksi'.»