Minä astuin rivakkaasti viinitarhaa alas ja syöksyin kaupunkiin.
Nopeasti minä kuljin kaikki kadut, katsoin kaikialle, myöskin Frau
Luise'n akkunaan, palasin Rhein'ille ja juoksin pitkin sen rantaa.
Tavan takaa naishaamuja tuli minua vastaan, mutta Asjaa ei ollut
missään nähtävänä. Minua ei enää vaivannut mieliharmi, -- salainen
pelko kalvoi omaatuntoani, enkä minä tuntenut ainoastaan pelkoa ... en,
minä tunsin katumusta, hehkuvinta sääliä, lempeä -- niin hellintä
lempeä. Minä vääntelin käsiäni, huusin Asjaa yön vierivien varjojen
keskellä, ensinnä hiljaa sitten yhä kuuluvammin; minä kerroin sata
kertaa, että minä lemmin häntä, minä vannoin, ett'en milloinkaan eroisi
hänestä; minä olisin antanut kaikki, mitä maailmassa oli, jos vain
vielä kerran olisin saanut pidellä hänen kylmää kättänsä, kuulla hänen
vienoa ääntänsä, vielä kerran nähdä hänet edessäni... Hän oli ollut
niin lähellä minua, oli tullut luokseni täydellisellä luottamuksella,
täydellisellä sydämen ja tunteitten viattomuudella, oli tarjonnut
minulle oman kokemattoman nuoruutensa ... enkä minä ollut silloin
sulkenut häntä rintaani vastaan, minä olin ryöstänyt itseltäni sen
autuuden, jota olisin tuntenut nähdessäni, kuinka hänen armaat kasvonsa
kirkastuivat ilosta ja hiljaisesta riemastuksesta... Tämä ajatus oli
saattaa minut järjeltäni.
"Minne hän on voinut joutua, miten hänen on käynyt?" huudahdin minä
hervottoman epäilyksen tuskassa... Jotakin valkoista välähti yht'äkkiä
aivan virran rannalla. -- Minä tunsin tuon paikan; siinä oli erään
seitsemänkymmentä vuotta sitten veteen hukkuneen miehen haudalla
puoleksi maahan vaipunut kiviristi, johon oli piirretty vanhanaikainen
hautakirjoitus. -- Sydämeni jähmettyi... Minä juoksin ristin luo;
valkoinen hahmo oli kadonnut; minä huudahdin: "Asja." Kuoleman kolkko
ääneni säikähdytti minua itseä -- eikä ketään kuulunut...
Minä päätin lähteä kuulemaan, eikö Gagin ollut löytänyt häntä.