Me seisoimme yhdessä, neiti Hepple, Peggie, Peyton ja minä --
emme etäisyyden, vaan lady Renardsmeren vihan erottamina tuosta
kauniista eläimestä, johon me kaikki, ja Peggie erikoisesti, olimme
niin syvästi kiintyneitä. Se taas, tietämätönnä kaikista sitä
koskevista asioista, seisoi joukon keskellä, jonka muodostivat sen
uusi palveluskunta, tuo valpas henkivartiosto, lady Renardsmere ja
Medderfield. Lady Renardsmere, käsi epäluuloisesti eläimen kaulalla,
puhui vakavasti jockeylle. Joka puolella heidän ja meidän ympärillämme
oli katselijoita, miehiä ja naisia, urheilumaailmassa hyvin tunnettuja
henkilöitä, kiihkeinä ja uteliaina näkemään suosikkia, mutta sitä
ympäröivien virkaintoisten vartijoiden toimesta pysytellen loitompana.
Jo ympäröi salaisuuden ilmapiiri Välkehtivää Rubiinia; huhuja oli
päässyt liikkeelle, ja ihmiset tarkastelivat lady Renardsmereä ja
Peggietä uteliain, tutkivin katsein. Muuan vanhanpuoleinen mies kääntyi
äkkiä Peggien puoleen.
"Luulin teidän valmentaneen lady Renardsmerelle, neiti Manson", sanoi
hän. "Ettekö te ole vastuussa tuosta pikku täydellisyydestä?"
"Olin eilisiltaan asti, kapteeni Marsham", vastasi Peggie levollisesti.
"Lady Renardsmere on ottanut sen pois minun käsistäni."
"Hyvä Jumala, -- sepä omituista menettelyä!" huudahti kapteeni Marsham.
"Semmoista en ole milloinkaan eläissäni kuullut! Sopimatonta!"
"Aivan!" myönsi Peggie lakoonisesti.
"Naisen päähänpistoa arvattavasti", jatkoi vanha herra tutkivin
katsein. "Taitaa olla oikukas nainen, tuo lady Renardsmere? Hm! --
ainakin teidän on kunnia niiden mielestä, jotka tietävät. Te kai
odotatte sen helposti voittavan?"
Peggie katsahti ympärilleen satuloimisaitauksessa. Siellä oli muitakin
hevosia -- Jack Cade, Hedgesparrow, Flotsam, Roneo ja puolisen tusinaa
muita vähäpätöisempiä. Ihmiset seisoskelivat niiden ympärillä ryhminä
ja joukkueina arvioiden, arvostellen...
"Ei täällä näy yhtään hevosta, joka voisi sen voittaa", sanoi Peggie
rauhallisesti. "Ei ole milloinkaan ollut olemassa Derby-kilpailijaa,
jolla olisi suuremmat voittomahdollisuudet, kapteeni Marsham. Minä
uskaltaisin viimeisen roponi siitä!"
Peggie kääntyi hänestä minuun ja Peytoniin ja veti neiti Hepplen
mukaansa.
"Lähdetään kaiteiden ääreen, niin lähelle päätepylvästä kuin suinkin",
sanoi hän. "En halua nähdä tätä sen enempää -- tahdon vain nähdä sen
voittavan. Ja sitten -- minä lähden!"
Peyton otti häneltä neiti Hepplen ja lähti edeltä astumaan, ja minä
seurasin Peggien rinnalla. Äkkiä hän väkijoukon läpi työntyessämme
pujotti kätensä minun käsikoukkuuni ja kuiskasi.
"Jim", sanoi hän, "minä olen mennyttä. Kaikki on nyt lopussa. Tämän
jälkeen jätän valmentamisen -- en enää ikänä valmenna muuta hevosta.
Saan kumminkin, kuten vanha kapteeni Marsham sanoi, kunnian Välkehtivän
Rubiinin menestyksestä. Jos -- jos se voittaa!"
"Olethan varma sen voitosta, Peggie", sanoin minä. "Tiedäthän olevasi.
Niin on jokainen! Hyväinen aika, eihän siitä nyt voi rahaa saada muuten
kuin --"
"Tiedän -- tiedän!" vastasi hän sukkelaan. "Mutta olen raskaalla
mielellä -- minulla on jonkinlainen outo, synkkä aavistus siitä, että
jotakin tapahtuu."
"Hermostusta!" sanoin. "Sinä olet vielä kiihdyksissäsi eilisen illan ja
tämän aamun tapahtumista -- eikä kummakaan. Mutta --"
"Tuo inhoittava esine sen kaulassa!" keskeytti hän. "Jim! -- ajattelepa
-- ajattelepa, että kiinalainen olisi täällä ja -- ja näkisi
birmalaisen rubiinin?"
Hetkellisessä kiihtymyksessäni olin unohtanut kiinalaisen. Katselin
vaistomaisesti ympärilleni, oikealle ja vasemmalle. Oli vaikea olettaa,
että ainoakaan itämaalainen kykenisi huomiota herättämättä piileksimään
tässä hienossa ympäristössä.
"En ymmärrä, mitä kiinalainen voisi saada aikaan -- täällä", sanoin
minä. "Näithän, että Välkehtivää Rubiinia vartioitiin mahdollisimman
huolellisesti aina viime hetkeen saakka. Ja etkö sinä huomannut, että
Jifferdene, mukana muutamia miehiänsä, oli aivan hevosen ja lady
Renardsmeren vieressä, vaikka ei tietenkään lady Renardsmere erottanut
heitä muusta kilpa-ajoyleisöstä. En käsitä, miten kiinalainen tai joku
hänen kätyreistään, jos hänellä sellaisia on, voisi käydä hevosen tai
sen omistajan kimppuun."
"Vähät minä siitä välitän, mitä tapahtuu, tai saattaa tapahtua lady
Renardsmerelle", sanoi hän. "Hän on sen kaiken ansainnut ostamalla tuon
inhoittavan esineen! Mutta tamma..."
"Mitäpä sille voisi tapahtua?" keskeytin minä. "Sitähän vartioidaan nyt
niin tarkasti, ettei kärpänenkään saattaisi huomaamatta asettua sen
selkään. Jonkun hetken kuluttua se jo on menossa lähtökohdalle. Ja kun
Medderfield kerran on satulassa ja matkalla..."
"Toivoisinpa sittenkin, että kaikki jo olisi ohi!" huomautti hän. "Olen
levoton, Jim... levoton!"
"Eivät Välkehtivän Rubiinin puolesta vetoa lyöneet ainakaan näytä
huolissaan olevan, Peggie", sanoin minä, koettaen rohkaista häntä.
"Kuunteleppa vain!"
Ja todellakin, mikäli saattoi päättää niistä keskustelun katkelmista,
joita joka puolelta kuului, sai hyvinkin pian kaksi eri vaikutelmaa --
toisen, että kaikki pitivät Derbyn tulosta itsestään selvänä; toisen,
että kaikki olivat kahden viime kuukauden kuluessa panneet rahansa
lady Renardsmeren tamman puolesta. Peyton ohjasi Peggien neiti Hepplen
viereen aivan aitauksen ääreen ja katsoi sitten merkitsevästi minuun.
"Tuntuu siltä kuin ympärillämme oleva yleisö pitäisi tätä tilaisuutta
juhlakulkueena, jossa Välkehtivä tulee johtamaan ja muut kaikki
kiltisti seuraamaan sitä!" huomautti hän kuivakiskoisesti. "Olen
kuullut kuuden eri henkilön sanovan, että vain yksi hevonen tulee
kysymykseen ja että muut voisivat yhtä hyvin pysyä talleissaan! Mutta
neiti Manson taitaa olla pahoillaan?"
"Kovin!" sanoin minä. "Toivoisin kaiken olevan ohi."
"Mutta", huomautti hän, "ei mielestäni ole enää mitään vaaraa. Ei
enää muuta puutu kuin tuoda se esille ja antaa sen juosta. Entä millä
juhlamenoilla päättyy tämä historiallinen tapaus? Jos Välkehtivä
Rubiini voittaa -- kuuluuko sen omistajalle mennä radalle ja taluttaa
se lavan eteen?"
"Kuuluu kyllä!" sanoin minä. "Hyvin ylpeä hetki - sen omistajalle."
"Tehneekö lady Renardsmere niin?" kysyi hän.
"Varmastikin, mikäli minä lady Renardsmereä tunnen", vastasin minä.
"Sen halukkaampi ei ole kukaan -- ei hullu eikä viisas!"
Hän vilkaisi minuun ja veti minut vähän syrjemmälle.
"Siitä tulee vaarallinen hetki!" sanoi hän. "Hevosen ja sen omistajan
ympärillä arvattavasti tyrkitään ja tungeksitaan. Siinä tarjoutuu
kiinalaiselle otollinen tilaisuus!"
"Luuletteko hänen olevan täällä, Peyton?" sanoin minä.
"Varmasti!" vakuutti hän lujasti. "Täällä hän jossakin on. Ja jos hän
näkee tuon rubiinin -- niin silloin tapahtuu jotakin. Hän koettaa saada
sitä käsiinsä -- keinolla millä hyvänsä."
"Tehköön mitä hyvänsä -- kun kilpailut ovat ohi", sanoin minä. "Mutta
en käsitä, miten hän voi päästä mihinkään tai kehenkään käsiksi sitä
ennen."
"Silloin se tapahtuu kuin sanoin", selitti Peyton. "Eikä minun
mielestäni ole tarpeellista varoittaa lady Renardsmereä. Mutta -- hei,
tuoltahan hevoset jo tulevatkin!"
Hevoset tulivat esille ohjelmaan merkityssä järjestyksessä -- minua
eivät niistä erikoisesti huvittaneet muut kuin Jack Cade, isokasvuinen
kauniinruskea varsa, ja Hedgesparrow, jonkun verran hentorakenteinen,
siro, kastanjanruskea tamma. Eikä huvittanut muitakaan -- kaikki
katselivat ja tarkkailivat vain Välkehtivää Rubiinia, joka ilmestyi
kokonaisuudessaan näkyviin kulkueen keskikohdalla ja jota radan
vastaisella puolella oleva yleisö riemuhuudoin tervehti.
Se näytti yhtä siivokäytöksiseltä kuin oli hyvin kasvatettukin, ja
hyväksyvä murina kaikui joka puolelta ympäriltämme. Mutta viereltäni
puhui samassa teräväkatseinen mies -- äänekkäästi.
"Mikä kirkkaanvihreä juova tamman kaulassa on ja mikä kimalteleva
esine siihen on kiinnitetty?" huudahti hän. "Mitä peijakkaan peliä se
semmoinen on?"
Muuan toinen mies kääntyi puolittain puhujaan ja katsoi häneen
rauhallisesti ja merkitsevästi.
"Taikakalu!" sanoi hän lakoonisesti. "Ettekö ole milloinkaan kuullut
puhuttavan vanhan lady Renardsmeren taikauskoisesta jalokivi-himosta?
Tuo nähtävästi on hänen tapansa hankkia onnea!"
"Hankkia pikemminkin huonoa onnea!" selitti toinen jurosti. "Eikö
olekin koristanut hevostaan kuin toiset hullut autonsa! Tuommoisella
kirotulla taikakalulla -- naurettavaa! En ole nähnyt englantilaisella
kilpa-ajohevosella sellaista esinettä _minun_ aikanani -- ja se onkin
melko pitkä aika, totta vie!"
"Luullakseni ei se tee mitään eroa puoleen eikä toiseen", sanoi toinen
puhuja rauhallisesti. "Lady Renardsmere on niin tuiki varma voitostansa
kuin olla voipi -- vedonlyönnissä tahdotaan nyt seitsemän kahta
vastaan."
Juhlallinen saatto teki kierroksensa ja hevonen toisensa jälkeen astui
lähtöportille. Me näimme jockeytten lakkien liikkuvan kuin värillisten
lasipalasten kaleidoskoopissa. Peyton, joka oli päätään pitempi minua,
kysyi minulta erästä asiaa.
"Miten minä tuon pikku neitosemme tunnen, kun se tulee kiertäen rataa
pitkin?" kysyi hän. "Tämän kiikarinkin avulla on vähän vaikea saada
selvää mikä mikin on."
"Katsokaa, missä kirkkaanvihreä lakki näkyy", sanoin minä. "Lady
Renardsmeren värit ovat kirkkaanvihreä lakki ja takki sekä oranssin
värinen nauha oikealta olkapäältä vasemmalle lanteelle. Tarkatkaa
lakkia! Ei ole nähdäkseni muuta heleänväristä lakkia. Pitäkää silmällä
--"
"_Ne ovat lähteneet liikkeelle_!"
Joukon äkillinen, valtava huuto sai Peytonin hypähtämään, ja minä
näin hänen poskiensa hehkuvan innostuksesta ja kiihtymyksestä.
Kohoten meitä muita korkeammalle hän näki enemmän kuin me ja seuraten
liehuvia lakkeja, kun hevoset kiitivät eteenpäin ylänkömaata radan
tuonpuolisella sivulla, hän alkoi huudella meille tiedoituksia.
"Minä näen heleän lakin -- se on aivan muitten keskellä! Eräs tumma
lakki on edessä -- hyvän matkankin. Kuka se on?" hän kysyi.
"En hitto vie tiedä!" sanoin minä. "Samantekevä kuka nyt on edessä!
-- siitä on kysymys, kuka silloin on edessä, kun ne tänne tulevat.
Tarkatkaa niitä, kun ne alkavat kiertää tännepäin!"
Sitten minä katsahdin Peggieen. Seisten aivan aitauksen vieressä
melkein vastapäätä päätepylvästä hän tuijotti suoraan eteensä --
tyhjyyteen. Ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja pujotin käteni hänen
kainaloonsa välittämättä siitä, miten hevoset juoksivat. Vielä muutamia
hetkiä...
"En saata nyt nähdä niitä paljoakaan", mutisi Peyton minun takaani.
"Ne ovat jotenkin kuin maahan vajonneet. Heleä lakki oli samoilla
paikkeilla..."
Äkkiä puhkesi ilmoille kova huuto vasemmalta puoleltamme, kun tuo
tiheään sulloutunut joukko kiiti Tattenham-nurkkauksen ympäri ja tuli
kokonaisuudessaan kiihkeän väkijoukon näkyville radan katselijain
puolisella sivulla -- huuto, joka alkoi ja jatkui yhä voimakkaammaksi
paisuen. Ja hetkiseksi minä unohdin Peggien valkeine kasvoineen ja
palavine silmineen.
"Katsokaa nyt, Peyton!" huusin minä. "Katsokaa tarkkaan!"
"Ne ovat sekaisin", vastasi hän. "Tiheässä ryhmässä -- no -- lempo
soikoon, nyt minä näen heleän lakin tulevan esiin -- tulevan esiin! --
se on etummaisena!" Suuri yleisökin näki, ja huuto vahveni ja laajeni.
Iso mies, Peytoniakin isompi, otti äkkiä kiikarin silmiltään ja
naurahti.
"Se on useita pituuksia edessä nyt, jumal'avita!" hän sanoi huuliaan
maiskuttaen. "Useita pituuksia. Eivätkä ne ole vielä pitkällä sivulla!
Se voittaa aivan helposti!"
Joukon huutoon alkoi sekaantua naurua -- sellaisten ihmisten
naurua, jotka näkevät juuri sen tapahtuvan, mitä haluavat. Se lähti
täyteen sullotuilta lehtereiltä, aituuksista, tarhoista, kiehuvasta
väkijoukosta kummallakin puolella rataa. Ojentauduin täyteen pituuteeni
ja katselin. Välkehtivä Rubiini siellä etäällä oli, sen mukaan kuin
saatoin arvostella, kuusi pituutta Jack Caden edellä, ja kiiti
eteenpäin vinhasti kuin meteori. Kaikkialta kuului vain huutoa -- ja
huuto paisui yhä valtavammaksi tamman joka askeleella.
"Peggie!" sanoin minä. "Peggie!... se on tehtävänsä suorittanut..."
Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä -- luultavasti juuri viimeisiä
riemukkaita sanoja lausuessani -- tapahtui tuo pirullinen teko.
Välkehtivä Rubiini oli silloin noin kolmenkymmenen metrin päässä
päätepylväästä, useita pituuksia Jack Caden edellä, joka kuitenkin
oli oivallisesti juosten tulossa sen jälessä, ja tämän takana oli
Hedgesparrow, Flotsam ja pari vähemmän tunnettua kintereillään, loput
kilpailijoista seuraten häntänä perässä.
Miten asia oikein tapahtui, sitä ei kyennyt ainoakaan silminnäkijä
tai läsnäolija tarkoin kertomaan -- mutta yht'äkkiä lensi radan
alapäässä olevasta tiheään sullotusta väkijoukosta tamman eteen esine,
joka silminnäkijäin kertoman mukaan näytti krikettipallolta. Seurasi
häikäisevä tulenleimaus, mahtava paukaus, ja Välkehtivä Rubiini syöksyi
maahan kuin luodin lävistämänä, värähteli, oli hiljaa, samalla kuin
Medderfield, joka viskautui suin päin maahan, hoippuroi polvilleen
ja vaipui sitten kokoon liikkumattomaksi. Ja Välkehtivään Rubiiniin
kompastui Jack Cade ja siihen vuorostaan Hedgesparrow, kun taas Flotsam
väisti kaukaa tuota sätkivää röykkiötä, jatkoi matkaa ja sivuutti
paalun...
Seuraava tietoinen toimintani oli se, että Peyton ja minä, tiikerin
lailla taistellen, olimme ulvovan ja kiljuvan väkijoukon keskellä,
väkipakoin työntymässä tamman luo. Kansaa oli kummaltakin puolelta
tunkeutunut radalle -- olimme sen ja poliisien kanssa sekaisin
-- hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut hornan kattilassa. Näin
tuttuja miehiä paholaisten lailla taistelevan päästäkseen likelle
tai palauttaakseen järjestystä; siellä oli Jifferdene -- Camperdale
-- Bradgett -- etsiviä -- tallirenkejä. Ja ylt'ympäri meitä toiset
kirosivat, toiset olivat raivosta sanattomat, toiset painelivat
verentahraamia nenäliinoja poskiaan vastaan, siellä täällä virui mies
kuolleena, ja vapaammilla paikoilla toiset juoksivat umpimähkään
ympäri sormet hajallaan, aivan kuin olisivat halunneet tarttua roiston
kurkkuun...
Pääsimme vihdoin tamman luo. Se oli kuollut kuin kivi, ja
kirkkaanvihreä vyö ja kultakehyksinen rubiini olivat tipotiessään. Ja
Peyton laski vapisevan kätensä käsivarrelleni.
"Kiinalainen on voittanut, Cranage!" kuiskasi hän. "Nyt pitää muistaa
tyttö! Menkää takaisin hänen luokseen!"
Lähdin takaisin, taistellen yhä joka askeleesta, Peggien luo. Hän oli
jo kuullut, ja sanaakaan sanomatta otin häntä käsivarresta ja vein
pois, ulos aitauksesta, radan poikki ja mitään puhumatta ulkopuolella
olevan hiljaisen alangon poikki. Sieltä lähti varjoisa, rauhallinen
kuja, jolle poikkesimme, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen.
Käteni kosketus sai hänet puhkeamaan virkistäviin kyyneliin... ja
kesken tämän kyyneltulvan suutelimme toisiamme ensi kerran.