Asetuimme muutamaan isoon Northumberland-kadun varrella sijaitsevaan
hotelliin. Vaikka silloin jo olikin myöhäinen, ei kukaan meistä
halunnut heti paikalla vetäytyä levolle. Kokoonnuimme erääseen
nurkkaukseen hämmentyneinä ja ymmällä. Peggie oli syvimmän epätoivon
vallassa -- ja minä tiesin, missä hänen ajatuksensa vaelsivat.
"Tietysti kaikki on lopussa lady Renardsmeren ja minun välilläni!"
sanoi hän katkaisten äkkiä tuon painostavan hiljaisuuden. "Kun hän
kerran ajaa minut talostaan, niin ajaa hän myös minut huomenaamuna
talleistaan. Kaikki on lopussa!"
"Peggie kulta, tuo nainen oli suunniltaan tänä iltana", sanoi neiti
Hepple. "Ehkä hän oli päihdyksissä, käytöksestä päättäen ainakin.
Huomenaamulla --"
"Ei!" huudahti Peggie. "Minä tunnen hänet. Hän ei ole erilainen
aamulla. Hän on tullut pähkähulluksi tuon luulon takia että tammalla
pitää olla kaulassaan kirottu rubiini! Minä tunnen hänet, uskokaa pois!
Hän ei ole hullu -- hän on vain niin täpötäynnä taikauskoa jalokiviin
nähden kuin konsanaan nainen voi olla -- aina hän on ollut, niin kauan
kuin minä olen hänet tuntenut. Ja tuon vihreän vyön hän huomenna panee
Välkehtivän Rubiinin kaulaan, sanokoon kuka hyvänsä vaikka mitä! Ja kun
minä en tahdo siihen asiaan sekaantua enkä sitä edistää -- niin kaikki
on lopussa. En ole hänen valmentajansa enää. Minä en peräydy enkä
salli eläimen pitää tuommoista esinettä, joka on ihmisverestä tahmea.
Eikä hän peräydy -- jos Medderfield esimerkiksi ajattelisi samoin kuin
minäkin ja kieltäytyisi ratsastamasta, ajaisi hän hänet heti tiehensä
ja hankkisi uuden jockeyn -- ellei muita siihen saisi, niin vaikkapa
tallirengin. Hän panee Välkehtivän Rubiinin kantamaan tuota hirveätä
esinettä, ja siinä tapauksessa..."
"Entä sitten?" kysyi Peyton hetken vaitiolon jälkeen. "Miten käy siinä
tapauksessa?"
"Silloin Välkehtivä Rubiini ei voita Derbyä!" vastasi Peggie
hiljaisella äänellä ja silmissään synkkä, surumielinen katse. "Se on
varma asia!"
"Mitä tyhjiä!" sanoi Peyton. "Se on taikauskoa, ehdottomasti! Te
tulette yhtä mahdottomaksi kuin lady Renardsmere."
"Ei se ole taikauskoa", väitti Peggie. "Se on kaukonäköisyyttä. Minä
tunnen sen!"
"Jos teillä on sellainen tunne, niin älkää antako sille valtaa",
neuvoi Peyton. "Mitäs joutavia! -- tammahan on aivan viaton eläin joka
tapauksessa. Jos lady Renardsmere on niin taikauskonsa hämmentämä,
että jäykästi vaatii tuota kiveä Välkehtivän Rubiinin kaulaan -- niin
samapa tuo, ei se mitään vaikuta eläimen juoksukykyyn, arvelen minä.
Eihän tietenkään ole mikään miellyttävä asia tietää, että sillä on
päällään esine, jonka takia ihmisiä on murhattu -- mutta luullakseni ei
tunteellisuus tule kilpa-ajoasioissa kysymykseen. Ja ehkäpä hän, kuten
neiti Hepple arvelee, on huomisaamuun mennessä malttanut mielensä --
hän on minun nähdäkseni vanha, äkkipikainen henkilö -- ja saamme asiat
selviksi. Nyt ehdotan, että me kaikki lähdemme nukkumaan ja pysymme
iloisina -- pääasiahan sentään on, että voitamme tuossa kilpailussa."
Mutta hetkistä myöhemmin, kun olimme Peytonin omassa huoneessa, jonne
olin pistäytynyt juomaan ja savuketta polttamaan, hän puisteli päätään.
"Tuo vanha nainen on pähkähullu, Cranage!" sanoi hän. "Ei kannata
peloittaa tyttöä sen enempää, mutta minä luulen, että lady Renardsmeren
asiat ovat toivottomasti hukassa."
"Selittäkää tarkemmin", sanoin minä. "Tammaan nähden, tarkoitan."
"Lady Renardsmere on Epsomissa, ainakin hän meistä sinne jäi", hän
vastasi. "Ja -- kiinalainenkin on siellä! Hän ryhtyy väkivaltaisuuksiin
toista tai molempia vastaan; ehkäpä vain toista vastaan, päästäkseen
siten käsiksi toiseen. Mutta -- varmasti hän toimii -- sitä varten hän
siellä on."
"Tamma on yhtä turvassa kuin Englannin pankki!" sanoin minä.
"Miten te sen tiedätte?" sanoi hän. "Oli -- tarkoitatte! Mikäli
aavistan, on sen hupsu omistaja näihin mennessä käynyt tuolla tallissa
ottamassa sen pois sieltä. Ja sen minä sanon, että kaikesta huolimatta,
mitä neiti Manson puhuu tai ajattelee taikauskosta, on lady Renardsmere
mielipuoli -- aivan järkensä menettänyt. Eikä kukaan tiedä, mitä
mielipuoli nainen seuraavaksi työkseen tekee!"
"Onpa hän kyllin tervejärkinen laahatakseen mukanaan joka paikassa pari
isoa miehenkoljoa henkivartijoinaan!" huomautin minä. "En ole ensinkään
varma hänen mielipuolisuudestaan."
"Te ette ymmärrä", sanoi hän. "Hän saattaa olla selvä kylläkin
yhdeksässä kohdassa, mutta parantumaton mielipuoli kymmenennessä.
Kymmenes kohta on tässä tapauksessa juuri tuo rubiini! Olkoonpa niin,
että sanoinkin tuolla alhaalla vanhan rouvan ehkä aamuun mennessä
tulevan järkiinsä -- tein sen vain neiti Mansonia rohkaistakseni.
Itse puolestani uskon, että hän ei tule, vaan panee tuon kiven tamman
kaulaan -- ja kiinalainen on läheisyydessä!"
Hän alkoi riisuutua ja hetken aikaa minä istuin tupakoiden ja miettien.
"Kuulkaapas!" sanoin minä äkkiä. "Me olemme täällä aivan lähellä
Scotland Yardia. Minä ehdotan, että te ja minä pistäydymme siellä
varhain huomenaamulla, ennen kuin lähdemme Epsomiin, ja yritämme
tavata Jifferdeneä, ja jos saamme hänet käsiimme, kerromme hänelle
kiinalaisesta. Ehkä hän pitää asiaa sen arvoisena, että lähtee sinne ja
ottaa apulaisia mukaansa."
"Hyvä on!" vastasi hän. "Niin varhain kuin vain haluatte. Mutta se on
melkein kuin neulan etsimistä heinäsuovasta!"
"Tuskinpa sentään", sanoin minä. "Jos, kuten sanotte, kiinalaisella
on päämääränään joko lady Renardsmere tai hänen hevosensa, on hänen
tultava toisen tai toisen lähelle, voidakseen toimia. Vai mitä
arvelette?"
"Ette te enkä minä tiedä mitään tuon miehen aikeista, jossa on voimaa
ja viekkautta niin harvinaisessa määrässä yhtyneinä", vastasi hän
oraakkelimaisesti. "Vaan eipä tietenkään haittaa mitään, vaikka
käymmekin tapaamassa Jifferdeneä."
Me lähdimme yhdessä Scotland Yardiin heti aamiaista syötyämme
seuraavana aamuna. Me kohtasimme Jifferdenen melkein paikalla ja
jäimme tuijottamaan häneen. Hän oli puettu hienoon, tahrattomaan
kilpa-ajoasuun -- komea keikari, kiikari olalla ja päässään korkea,
valkoinen hattu mustine nauhoineen.
"Tarpeetonta kysyä, mihin olette menossa, Jifferdene", huomautin
päästäen nauruun, joka omasta mielestäni kuulosti hyvin ontolta.
"Sitähän koko ulkoasunne toitottaa!"
"Asianmukainen varustus, herra Cranage", sanoi hän.
"Virkavelvollisuuksia, sir! Meitä lähtee sinne useampia -- vaikka
eivät kaikki näin purppuraan ja hienoihin liinavaatteisiin puettuina.
Tapaatte minut satuloimisaitauksessa, jos teillä on asiaa. Mutta --
mikä teidät tänne tuo?"
"Jifferdene", sanoin minä, "kiinalainen on Epsomissa. Kuulkaa!"
Minä kerroin hänelle kaikki viimeöisestä ilmestyksestä ikkunassa ja
sitä seuraavista tapauksista. Hän kuunteli tarkkaavaisena, käsittäen
kaikki.
"Ja jätittekö lady Renardsmeren sinne?" kysyi hän, kun olin lopettanut.
"Marengo-huvilaan", vastasin minä. "Luonnollisesti emme tiedä, jäikö
hän sinne. Ehkäpä jäi, vaikka eräs hänen isoja autojaan odotti pihalla.
Mutta jättäessämme hänet oli hänellä seurassaan -- henkivartiostonsa."
"Otan asiasta heti selvää", sanoi hän lähtien puhelimeen. "Olen nyt
saanut kuulla hänen armostaan ja hänen henkivartijoistaan -- sain
hänestä myöskin myöhään eilen iltapäivällä tietoja. Lady Renardsmere,
hyvät herrat, on seurassaan kaksi yksityisetsivää, entisiä poliiseja,
viimeiset kymmenen päivää asunut isossa huoneustossa Great Central
-hotellissa, mukanaan kamarineitinsä ja yksi miespalvelija. Minä soitan
ja kysyn, onko hän siellä edelleen."
Viiden minuutin kuluttua hän palasi puhelimesta.
"Lady Renardsmere lähti Epsomiin myöhään eilen illalla", sanoi hän.
"Hän ei palannut. Otaksukaamme siis, että hän on siellä. No hyvä! --
siten käyvät asiat yksinkertaisemmiksi."
"Miten niin?" kysyi Peyton.
"Meidän suunnitelmamme on pysyä -- huomaamatta -- hänen ja hänen
hevosensa läheisyydessä", sanoi Jifferdene, "ollaksemme valmiit
siinä tapauksessa että tuo kiinalainen yrittää häiritä kumpaakaan
-- eikö niin? Ymmärrättehän tarkoituksen? No niin -- kertokaa nyt
minulle tarkkaan, missä Marengo-huvila on ja missä tamman talli on,
ja tunnin kuluttua tästä lähtien ovat he kumpikin minun ja miesteni
huolellisimman valvonnan alaisina -- me olemme perillä ennen teitä!"
Me selitimme hänelle yksityiskohdat tarkalleen, lähdimme pois ja
palasimme hotelliimme. Kello oli silloin vähän vailla kymmenen;
neljännestä yli me kaikki olimme Peggien autossa ja matkalla
Epsomiin. Loppumattomana jonona vierikin jo ajopelejä kaupungista;
oli erinomaisen kaunis aamu ja kulkiessamme Westminster-sillan yli
ja suunnatessamme kulkumme etelään päin näytti meistä, että osanotto
suuriin kilpa-ajoihin tulisi olemaan aivan erikoinen. Luulin, että
kahdenkymmenenkolmen kilometrin matka nummelle kävisi aika hitaasti,
mutta Peggien autonkuljettaja, vanha lontoolainen, tunsi tämän alueen
hyvin ja käyttämällä viisaasti oikoteitä ja kierroksia, kyyditsi meidät
Epsomin pääpysäyspaikalle kohta yhdentoista jälkeen. Me jätimme hänet
sinne sijoittamaan autoa niiden kymmenien joukkoon, joita joka hetki
saapui, ja lähdimme kaikki neljä vieressä olevan tallin luo, johon
Välkehtivä Rubiini oli majoitettu.
Ennenkuin pääsimme aivan lähelle, näimme että jotakin oli tapahtunut.
Etualalla, juuri Välkehtivän Rubiinin talliosaston edessä, seisoivat
ryhmänä yksityissalapoliisit, jotka lady Renardsmere oli lähettänyt
Mansonin huvilaan Robindalen johdolla. Niiden ja meidän välillämme
seisoi Bradgett, nähtävästikin kyyneliin puhkeemaisillaan, jutellen
Medderfieldille, jockeylle, joka oli puettuna komeaan ajopukuun ja
näytti olevan kuvaamattoman hämillään; heidän takanaan hiiviskeli
Välkehtivän Rubiinin oma tallipoika, toden teolla itkien ja katsoen
toisesta toiseen aivan kuin lohdutusta toivoen. Ja vähän matkan päässä
näin Jifferdenen tavallisena katselijana useitten muitten miesten
keskellä.
Peggie meni suoraan Bradgettin luo; nähdessään hänet takana seisova
tallipoika voivotteli ihan kuuluvasti.
"No, Bradgett, mitä on tekeillä?" tiedusteli Peggie, nyökäten
Medderfieldille. "Antakaa kuulua!"
Bradgett puisteli päätään. Hänen puhtaaksi ajettu naamansa venyi pitkän
ja surkean näköiseksi.
"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, neiti!" vastasi hän. "Kukaan ei
tiedä, mitä on tekeillä! Sen vain tiedän, että lady Renardsmere tuli
tänne kello yhdeksältä tänä aamuna seurassaan pari isoa kaveria, jotka
pysyttelivät tavattoman lähellä häntä, ajoi minut miehineni ulos tamman
tallista, lukitsi oven omin käsin, asetti nuo ukkelit tuolla sen eteen
ja kertoi minulle, että te ette enää ollut hänen valmentajansa ja
että paha meidät perisi, jos yrittäisimme lähestyä enää Välkehtivää
Rubiinia! Minä -- minä luulen, että hän on tullut hulluksi, neiti, tai
jotakin sentapaista -- hirveän pahalla tuulella hän ainakin oli. Mitä
meidän on tehtävä, neiti?"
"Missä lady Renardsmere nyt on?" kysyi Peggie.
"En tiedä, neiti", vastasi Bradgett. "Hän lähti noiden kahden miehen
seuraamana tuonne kentän yli -- majuri Camperdalen talleja kohden. Hän
on pannut Välkehtivän Rubiinin tallin avaimen taskuunsa, neiti."
"Mistä oikeastaan on kysymys, neiti Manson?" kysyi Medderfield
luonnollisen uneliaana. "Omituinen juttu, eikö niin?"
"Minä en voi kertoa teille, mistä oikeastaan on kysymys, Medderfield",
vastasi Peggie. "Lady Renardsmere --"
Nyyhkivä tallipoika heidän takanaan puuttui äkkiä puhumaan.
"Hänen armonsa tulee takaisin!" sanoi hän. "Minä näen hänet -- hänen
seurassaan on miehiä."
Me käännyimme kaikki siihen suuntaan, jonne poika sormellaan osoitti.
Näimme lady Renardsmeren lähestyvän viistoon juuri alapuolellamme
olevan kanervikon poikki. Hänen kaksi henkipalvelijaansa oli hänen
kintereillään; hänen takanaan kulki kolme miestä, jotka ilmeisesti
olivat tallirenkejä; näiden rinnalla asteli kookas, sotilaan näköinen
mies, jonka minä otaksuin majuri Camperdaleksi, hyvässä maineessa
olevaksi valmentajaksi. Ja minulle alkoi selvitä, mitä oli tekeillä.
"Lähdetään pois, Peggie!" kuiskasin minä. "Turhaa on jäädä tänne. Antaa
hänen tehdä mielensä mukaan."
Mutta Peggie ei liikahtanut.
"En lähde!" sanoi hän. "Täällä minä olen ja tänne jään! Katson mitä
tapahtuu."
Pieni saattue lähestyi. Sen oli astuttava aivan meidän vierestämme;
lady Renardsmere, marssien muiden edellä katse talleihin kiintyneenä,
vilkaisi äkkiä sivulle ja huomasi meidät.
Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän heristeli avainta meihin päin.
"Menkää tiehenne!" huusi hän. "Menkää tiehenne, joka sorkka! Meidän
välillämme on kaikki lopussa, Peggie Manson -- te ette enää ole
valmentajani! Minä en kärsi, että minun palveluksessani olevat henkilöt
osoittavat minulle tottelemattomuutta! Menkää jokainen tiehenne, mutta
te, Madderfield, tulkaa te tänne -- minulla on joitakin määräyksiä
teille annettavana."
Hän lähti taas liikkeelle ja Peyton sysäsi minua kyynärpäähän.
"Tulkaa pois!" hän sanoi. "Tuokaa molemmat naiset taemmas. Tuo vanha
rouva on tällä haavaa ihan suunniltaan. Turha on suututtaa häntä
enempää. Tulkaa!"
Sain neiti Hepplen ja neiti Mansonin peräytymään. Me siirryimme noin
kymmenen metrin päähän Bradgettin ja tallipojan seuratessa meitä
ja jäimme katsomaan. Tapahtui juuri, mitä olin odottanutkin. Lady
Renardsmere aukaisi tallin oven; hänen seuralaisensa astuivat sisään;
jonkun hetken kuluttua toivat he Välkehtivän Rubiinin ulos; hupsun
omistajansa, salapoliisihenkivartiostonsa ja uusien seuralaistensa
saattamana se kuljetettiin Camperdalen talleja kohden. Peggien kasvot
kävivät hehkuvan punaisiksi ja sitten valkeiksi; Bradgett kirosi
partaansa; tallipoika vetäisi esiin koreankirjavan nenäliinan ja
nyyhkytti siihen. Ja Jifferdene, osoittamatta ensinkään tuntevansa
meitä, asteli apulaisineen suosikin ja sen saattojoukon jäljestä.
Siihen saakka Medderfield ei ollut liikahtanut. Mutta nyt hän katseli
ympärilleen ja minuun päin. Hän iski minulle silmää, ja minä menin
hänen luokseen.
"Onko häneltä joku ruuvi irti, herra Cranage?" kysyi hän, nyökäten lady
Renardsmereen päin.
"Lady Renardsmerellä ja neiti Mansonilla on ollut riita, Medderfield",
sanoin minä. "Lady Renardsmere on niitä naisia, jotka eivät kärsi
vastustamista. Mutta -- eihän se ollenkaan estä teitä ratsastamasta
Välkehtivällä Rubiinilla tänään iltapäivällä, eihän?"
"Vieläkös mitä, aion tietysti ratsastaa, herra Cranage", sanoi hän
päättävästi. "Meidän kesken puhuen, hänen armonsa on luvannut minulle
viisituhatta puntaa, jos me voitamme. Mutta -- neiti Mansonin asia on
paha, sir! Hänen on ansio, enkä minä, hitto vie, ymmärrä tämän aamun
juttua muuta kuin että, kuten sanoin, hänen armoltaan on joku ruuvi
löyhtynyt. Mutta kauppa kun kauppa! Minä lähden nyt katsomaan, mitä
hänen armollaan on asiaa. Tapaamme myöhemmin satuloimisaitauksessa kai?"
Hän lähti pois Camperdalen talleille päin, ja minä palasin Peggien
ja toisten luo. Peggie näytti tulleen mykäksi hämmästyksestä; hän
seisoi hyvin kalpeana ja hiljaisena katsellen tammaa ympäröivän pienen
seurueen etääntymistä; vasta kun se oli hävinnyt, näytti hän taas
huomaavan muut ympärillään. Vihdoin neiti Hepple laski kätensä hänen
käsivarrelleen.
Peggien kasvoille palasi äkkiä väri ja hänen silmänsä salamoivat --
vaarallisesti. Hän kääntyi neiti Heppleen uhmaavin kasvoin.
"Kotiin!" huudahti hän. "Kotiinko? En hitto vie menekään! En -- minä
jään katsomaan loppuun asti! Minähän sen kuitenkin valmensin!"
Saimme hänet tulemaan pois kanssamme; saimme hänet syömään vähän
aamiaistakin. Aika kului; koetimme kiinnittää huomiomme suunnattomiin
väkijoukkoihin, kahteen ensimmäiseen kilpailuun; siitä ei ollut mitään
apua; ainoa, mitä odotimme, oli... vaan kaikkihan tiesimme, mitä se
oli. Ja vihdoin me olimme satuloimisaitauksessa, me neljä yhdessä,
ympärillämme joukko miehiä ja naisia, kiihkeinä näkemään suosikkia. Oli
jo tullut tiedoksi, että jotakin erikoisempaa oli tapahtunut. Kuulin
kuiskauksia, satunnaisia huomautuksia. Kuta lähemmäksi aika joutui,
sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus...
Ja vihdoin tuli tamma, ja ihmiset koettivat tunkeutua lähelle
nähdäksensä sitä olentoa, joka oli pelkkää elämää ja tulta, valmennettu
mahdollisimman valmiiksi ja täydelliseksi. Ja sen kauniisti kaartuvan
kaulan ympäri oli varmasti kiinnitetty kirkkaanvihreä nahkavyö
kirottuine verenpunaisine rubiineineen!