Nousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen.
Sulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme
sanattomiksi -- ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti
poistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen
käskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen
näyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet
kiinalaisen kasvot.
"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!" määräsi hän.
"Tarkasti!"
Sitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten
tavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen
viittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle
tuolille.
"Menkää sulkemaan ovi, Joycey", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli
suoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. "Pitäkää huolta tuolla
ulkopuolella olevista miehistä -- jos he haluavat jotakin juotavaa,
niin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage!
-- pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin", sanoi hän lopuksi,
kun olin kiertänyt avainta, "toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä
täällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on
epäilemättä amerikkalainen -- toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie
Manson! -- tammahan on kunnossa, vai mitä -- kunnossa ja valmiina?"
"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan",
vastasi Peggie. "Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan
tarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse
katsomaan, jos haluatte."
Lady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui
par'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet
päästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen
olkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan
pöytään.
"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki", sanoi hän. "Minulla
olisi jotakin kerrottavaa teille -- kaikille. Sen vuoksi olen tullut
kotiin tänä yönä. Tulkaa!"
Ollen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja
neiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän
kuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.
"Mielipuoli!"
En ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren
silmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen
liikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä
vastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli
kuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli
vielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin...
"Te olette kaikki ihmetelleet, mitä minä olen hommannut sen jälkeen
kuin lähdin Renardsmerestä", sanoi hän, kun me olimme kaikki asettuneet
pöydän ympäri. "Nyt saatte kuulla! Minä olen ollut hankkimassa varmaa
selvyyttä eräästä esineestä, jonka tahdoin omistaa -- esineestä, joka
tekee huomisen Derby-voittoni aivan varmaksi asiaksi. Tästä!"
Äkillisellä, nopealla liikkeellä hän vetäisi hameensa poimusta erään
pehmeän, valkean silkkipaperikäärön ja asetti sen eteensä pöydälle.
Samanlaisilla nopeilla liikkeillä hän repäisi paperin pois ja paljasti
kirkkaanvihreänahkaisen, hoikan käärmeen muotoisen vyön, jonka keskellä
oli pyöreä rintakoristeen muotoinen esine puhdasta kultaa. Ja sen
keskelle oli kiinnitetty loistava verenpunainen kivi, jonka nähdessään
neiti Hepple kimeästi huudahti.
"Rubiini!"
"Birmalainen rubiini!" sanoi lady Renardsmere. "Maailman hienoin
rubiini! Sen vertaista rubiinia ei ole milloinkaan ollut. Ja se on --
minun! Katsokaa sitä! Kosketelkaa sitä! Ottakaa se käteenne!"
Kukaan meistä ei ojentanut kättään sitä ottaakseen. Luullakseni muut
ajattelivat samoin kuin minäkin. Tässä edessämme oli nyt tuo murhia
aiheuttanut esine, näyttäen hirvittävältä ja salaperäiseltä juuri
yläpuolellamme olevan sähkölampun valaisemana. Sen ja minun välilläni
kohosivat neljän murhatun miehen aavemaiset kasvot...
"Huomenna tuo kiinnitetään Välkehtivän Rubiinin kaulan ympäri", sanoi
lady Renardsmere, "eikä mikään sitä silloin voita! Se on taikakivi --
fetishi! Olipa tamma vaikka vasta puoleksi valmennettu, voittaisi se,
kun tuo on sillä! Kaulan ympäri, huomenna!"
Katselin ympärilleni kolmea kumppaniani. Ei ollut vaikeata huomata,
että sama käsitys, johon Peyton niin nopeaan oli tullut, oli
muodostumassa neiti Hepplen ja Peggienkin mielissä -- kumpikin tuijotti
lady Renardsmereen kuin lumottuna ja peloissaan.
Ja peloissani olin itsekin; pelkäsin koko asiaa; pelkäsin, mitä
tämän jälkeen seuraisi. Sillä lady Renardsmeren käytöksessä oli joka
hetki yhä selvemmin huomattavissa jotakin, joka pani ajattelemaan
kummia asioita; hän istui siinä katsellen meitä, vuoroon kutakin,
palavin silmin ja leikkien vihreällä vyöllä, jossa verenpunainen kivi
kultakehyksessään kimalteli...
"Kuunnelkaa!" sanoi hän äkkiä kumartuen pöydän yli meihin päin. "Minä
kerron teille koko asian! Tämä oli kerran pyhä kivi! Se oli kiinnitetty
samoin kuin toinenkin, nyt hävinnyt, muutamaan epäjumalankuvaan. Se
irroitettiin siitä -- kiskottiin ulos silmäkuopasta. Merkillisiä
seikkailuja seurasi sitten. Vihdoin joutui se muutamien kiinalaisten
liikemiesten käsiin -- he maksoivat siitä suuren hinnan. Eräs
heistä, Cheng, toi liikeasioissa Eurooppaan tullessaan sen mukanaan,
aikoen myydä sen jollekulle englantilaiselle tai amerikalaiselle
miljoonanomistajalle. Chengin sihteeri, Chuh Sin, varasti sen häneltä
Pariisissa. Chuh Siniltä varasti sen taas Portsmouthissa eräs Holliment
niminen mies, jolla oli toinen mies, Quartervayne, liitossa kanssaan.
Holliment ja Quartervayne pakenivat Lontooseen, kivi mukanaan, ja
uskoivat asian eräälle kolmannelle miehelle, Neamorelle. Neamore oli
kerran ollut liikeasioissa, timanttikaupoissa, minun kanssani, käyttäen
vain toista nimeä silloin; hän tuli nyt minun luokseni tarjoomaan
kiveä. Minä ostin sen häneltä ja Hollimentilta ja Quartervaynelta;
annoin heille kymmenentuhatta puntaa siitä. He pettivät minut; luulin
heillä olevan oikeuden myydä sen. Vaan he saivat rangaistuksensa! --
Chuh Sin ja roskajoukko, jonka hän oli haalinut kokoon, olivat heidän
kintereillään, ja Holliment ja Quartervayne ja Neamore murhattiin.
Sitten minä pääsin totuuden perille -- ja otin rubiinin pois
Pennithwaitelta, jonne sen olin lähettänyt varmasti säilytettäväksi,
ja lähdin etsimään Chengiä. Tapasin hänet -- Pariisissa. Ja sain hänet
luovuttamaan kaikki omat ja ystäviensä oikeudet -- minä maksoin hänelle
neljäkymmentätuhatta puntaa. Minulla on kuitti taskussani; se on
kirjoitettu sekä kiinan- että englanninkielellä! Nyt rubiini on minun!
-- ja huomenna Välkehtivällä Rubiinilla on se kaulassaan onnentuojana.
Minä aion voittaa puolen miljoonaa puntaa Välkehtivällä Rubiinilla!"
Äkkiä hän työnsi vihreän nahkavyön pöydän yli Peggietä kohden.
"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on
valmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!" sanoi hän
entisellä käskevällä tavallaan. "Sitten --"
Neiti Hepple nousi nopeasti istuimeltaan.
"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin
pois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!" sanoi
hän rauhallisesti. "Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään
kunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on
verta -- ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie -- älä kosketa sitä
sormellasikaan!"
"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti", sanoi Peggie. "En koskisi
siihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä
maksanut."
Peyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen
tarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken
oli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut
mielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi
löyhässä. Mutta -- olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?
Katsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt
hänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä
itsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.
"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna
juoksee kilpaa!" sanoi hän. "Teidän on se kiinnitettävä, kun
Medderfield on satulassa." "Ei!" sanoi Peggie päättävästi. "Sitä minä
en tee!"
Lady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä
olevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä
iltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja
kimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.
"Te olette minun palvelijani!" letkautti hän.
"Enpä ole", vastasi Peggie. "Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en
rupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo
inhoittava esine. Siinä se!"
Taasen tuo jäykkä, taipumaton olento alkoi rummuttaa pöytää. Äkkiä lady
Renardsmere kääntyi minuun.
"Cranage -- sanokaa tytölle, että hän on houkka!"
"En!" sanoin minä lujasti. "Hän ei ole!"
"Tekö myöskin?" huudahti hän. "Sitten --" Hän pyörähti Peytoniin päin
ja katsoi häntä kiinteästi, johon Peyton vastasi aivan yhtä kiinteällä
katseella. "Te näytätte ymmärtäväiseltä mieheltä, te amerikkalainen",
sanoi hän. "Puhukaa noille ihmisille järkeä!"
Peyton pani kätensä ristiin pöydälle ja istuen supisuorana katsoi lady
Renardsmereä pitkään ja kylmästi.
"No niin, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, lady Renardsmere",
sanoi hän rauhallisesti, "niin puhun vähän järkeä teille. Tehän
tiedätte, kuten tässä juuri olette myöntänyt, että kiinalainen Chuh
Sin on jo ottanut monta hengiltä yrittäessään saada tuota esinettä
takaisin. Te mainitsitte kolme nimeä -- siihen on vielä neljäs
lisättävänä -- teidän asianajajanne Pennithwaite. Ja -- kiinalainen
on täällä saapuvilla! Hän katsoi juuri tuosta ikkunasta tuskin kaksi
tuntia sitten. Ja jos minun on puhuttava järkeä, kehoitan vain neiti
Mansonia pysymään siinä, mitä hän vasta on sanonut eikä mitenkään
ryhtymään tuohon rubiiniin -- se on kirottu!"
"Minä en haluakaan siihen mitenkään ryhtyä!" sanoi Peggie lujasti.
"Ennemmin jätän kokonaan lady Renardsmeren ja hänen tallinsa. Se on
viimeinen sanani."
Tuskin olin osannut odottaa sitä, mikä nyt seurasi. Mutta äkkiä ja
sellaisella vilkkaudella, joka olisi tuottanut kunniaa nuoremmallekin
naiselle, lady Renardsmere hypähti jaloilleen, astui kaksi askelta ovea
kohden, aukaisi sen, kääntyi vieressä olevaan sähkökelloon ja painoi
nappia. Puolessa minuutissa Joycey seisoi hänen edessään. Vanha rouva
heilautti kättään ympäri meitä kaikkia osoittaen.
"Joycey, ajakaa nuo ihmiset talostani!" sanoi hän terävällä, lujalla
äänellä. "Ulos he marssivat, niin monta kuin heitä on! Antakaa heille
kymmenen minuuttia aikaa pakataksensa tavaransa, ja sitten -- ulos!"
"Teidän armonne!" sanoi Joycey pehmeimmällä äänellään. "Jos teidän
armonne..."
"Tehkää kuten sanoin!" pauhasi hän. "Ulos -- koko joukko!"
Sitten hän sieppasi vihreän vyön pöydältä ja pisti sen hameensa
taskuun, astui eteissaliin noiden kahden ison miehen luo ja viittasi
heitä seuraamaan häntä toiseen huoneeseen. Kaikki kolme hävisivät.
Me noudatimme viivyttelemättä lady Renardsmeren määräyksiä. Peggiellä
oli oma autonsa ja autonkuljettajansa talon takana olevassa
autotallissa, ja vähemmässä ajassa kuin meille oli myönnetty olimme
pakanneet pukulaatikkomme ja astuimme ulos. Tuota pikaa me olimme
autossa ja maantiellä -- tähtien tuikkeessa.
"Mihinkä mennään?" kysyi neiti Hepple, kun autonkuljettaja kääntyi
ohjeita saamaan.
"Käske hänen ajaa Lontooseen, Jim", vastasi Peggie. "Asetumme johonkin
hotelliin."