Ei kukaan meistä keskustellessamme seuraavana aamuna asiasta voinut
huomata mitään päätä tai perää Joyceyn yöllisessä vierailussa. Mitä
erikoista hyötyä saattoi olla siitä, että hän puoleksi minuutiksi pisti
päänsä Välkehtivän Rubiinin talliin ja näki, että se oli siellä?
Asia oli mitä suurimmassa määrässä salaperäinen, ja yksi ainoa kohta
siinä vain tuotti meille tyydytystä -- varmuus siitä, että lady
Renardsmere oli jossakin lähellä, tarkoittipa sillä läheisyydellä
sitten Lontoota tai muuta. Mutta keskustellessamme kahden kesken
asiasta esitti Peyton erään oman teoriansa.
"Kuulkaapas, Cranage", sanoi hän katsoen minua tutkivasti, "tuo vanha
lady Renardsmere on kieltämättä omituinen, eikö niin?"
"No sen alle voitte vaikka puumerkkinne panna!" vastasin minä.
"No niin", jatkoi hän hitaasti, "kun ihmiset tulevat määrättyyn ikään
ja ovat koko elämänsä ajan olleet omituisia, luulen sellaisen ajan
koittavan, jolloin paljas omituisuus muuttuu joksikin, joka enemmän
muistuttaa -- ellei suorastaan mielisairautta, niin ainakin jotakin
hyvin sen tapaista."
"Luuletteko, että lady Renardsmere on mielipuoli?" kysyin minä suoraan.
"Ehkä hän on yhdessä suhteessa mielipuoli", sanoi hän. "Hänellähän
on joitakin omituisia hommia. Kysymys on vain siitä -- onko se
mielipuolisuutta vaiko järjestelmällistä menettelyä? Mitä hän aikoo?
Alanpa käydä oikein kärsimättömäksi saadakseni nähdä hänet."
"Minua kummastuttaa, ellei se tapahdu tänä iltana tai huomenaamulla",
sanoin minä. "Hänen täytyy näyttäytyä Epsomissa! Hänen oma hevosensa!
Ja minun ymmärtääkseni on hän yhtä kiihkeä voittamaan Derbyn kuin kuka
omistaja hyvänsä -- enemmänkin kuin kiihkeä!"
"On kai", sanoi hän miettivästi. "Sen olen tullut ymmärtämään -- ehkäpä
tavalla sellaisella, ettette sitä oikein käsitäkään. No niin -- me
siis muutamme tuonne Epsomiin tänään, eikö niin? Minä tahdon seurata
asioita loppuun asti, Cranage! -- lähden saaton mukana ja menen asumaan
johonkin hotelliin siellä ja odotan, kunnes kaikki on ohi. Kuulkaahan,
-- minä en tunne noita kilpa-ajoasioita paljoakaan -- mitä hevosia
sinne tulee, joista tammalla saattaisi olla vastusta tuon suuren
kilpailun voittamisessa?"
"Sinne tulee Jack Cade-niminen hevonen ja toinen, jonka nimi on
Flotsam, vielä muuan Roneo ja eräs tamma nimeltään Hedgesparrow, kaikki
hyvässä nimessä vedonlyönnissä", vastasin minä. "Jack Cadesta on pahin
pelko -- se voitti kahdentuhannen guinean palkinnon. Mutta se on
neljässä yhtä vastaan tänä aamuna ja Välkehtivä Rubiini on tasassa --
vaan vielä se nousee epätasaiseen vetoon ja tuottaa silloin hirvittävän
joukon rahaa! Neiti Manson väittää, ettei mikään voi sitä voittaa, ja
luullakseni on sen oma talliväki lyönyt siitä niin paljon vetoa, ettei
sillä ole enää penniäkään jälellä! Jos kaikki käy kohdalleen, voittaa
se nähtävästikin hyvin helposti!"
"Sepä mielenkiintoista!" sanoi hän hyväksyvästi. "Enpä tosiaan ole
milloinkaan ennen ollut tämänkaltaisessa seikkailussa, mutta tuntuu
tavallaan oikein suurenmoiselta, kun saa sellaisessa olla mukana!
Entä tuon eläimen osalle tuleva huolenpito ja huomio! -- Aivan kuin
kruunajaisiin lähtevä kuningatar!"
Jokainen, joka sinä päivänä oli näkemässä Välkehtivän Rubiinin
siirtämistä Mansonin huvilasta Epsomiin, olisi luultavasti yhtynyt
Peytonin mielipiteeseen. Kuljetimme sitä perille erikoisessa isossa
autovaunussa -- johon sitä, sivumennen sanottuna, ei kukaan muu saanut
houkutelluksi kuin Peggie ja sen oma tallipoika -- ympärillään suurempi
seurue, kuin varmastikaan mitään hevosta ennen on saatellut. Kaksi
yksityisetsivää oli vaunussa mukana; muut neljä seurasivat autossa;
eräässä toisessa autossa olivat Bradgett ja kolme hänen etevintä
apulaistaan; kolmannessa autossa olimme Peggie, neiti Hepple ja minä
sekä meidän matkatavaramme. Me kuljimme pysähtymättä yli Sussexin
ja Surreyn nummien Epsomin tallien luo, jonne oli aikomus sijoittaa
Välkehtivä Rubiini; emme kukaan eronneet, ennenkuin olimme nähneet sen
turvassa asunnossaan, yövartijat paikoillaan ja kaikkiin varokeinoihin
ryhdytyn. Ja sitten neiti Hepple, Peggie ja minä lähdimme omaan
asuntoomme Marengo-huvilaan; ja Peyton asteli kaupunkiin etsiäkseen
jotakin hotellia. Tähän asti oli kaikki sujunut oivallisesti, eikä
Macfarlanen varoitus ollut osoittautunut oikeutetuksi: Välkehtivä
Rubiini oli turvassa toimintapaikallaan ja niin tarkan valvonnan ja
vaarinpidon alaisena, ettemme nähneet mitään vaaran mahdollisuutta.
Marengo-huvila, johon minä seuralaisineni saavuin kello viiden
aikaan sinä maanantai-iltapäivänä, näytti olevan huomattavan iso,
vanhanaikuinen punainen tiilirakennus, jonka ympärillä kasvoi
liiankin tiheässä puita ja pensaita. Ulkopuolelta se oli jotenkin
synkän näköinen, vaan sisältä melko mukava, ja näin heti, että meistä
pidettäisiin hyvää huolta viisipäiväisen siellä olomme aikana,
sillä Joycey oli tuonut mukanaan joukon palvelijoita, sekä miehiä
että naisia, Park Lanesta, ja sinne saapuessamme luisti kaikki kuin
rasvattu. Eräs emännöitsijä johdatti neiti Hepplen ja Peggien heidän
huoneisiinsa, ja Joycey, joka oli ottanut meidät vastaan eteissalin
ovella, vei minut sivulle.
"Minulla on eräs ilmoitus teille, sir", sanoi hän. "Hänen armoltaan.
Hänen armonsa on sanomalehtien kautta saanut tietää monta asiaa, joita
on tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli Renardsmeressä. Hän on lukenut
tuosta nuoresta amerikalaisesta herrasmiehestä, herra Peytonista, ja
hänen neiti Mansonille ja teille antamastaan avusta. Hänen armonsa
käskee minun ilmoittaa teille, sir, että jos herra Peyton on Epsomissa
tai tulee sinne kilpa-ajoihin, toivoo hän teidän kutsuvan hänet
Marengo-huvilaan vieraskumppaniksenne, lähettäen samalla terveisensä.
Minulla on kaksi vierekkäin olevaa huonetta jo valmiina teille ja
hänelle, sir -- ajattelin, että siinä tapauksessa että hän saapuu, te
kernaasti haluaisitte olla aivan lähellä toisianne."
"Lady Renardsmere on hyvin ystävällinen, Joycey", vastasin minä. "Herra
Peyton on kaupungissa etsimässä huonetta -- minäpä lähden ottamaan
hänestä selvää ja tuomaan hänet takaisin. Mutta kuulkaahan -- tuleeko
lady Renardsmere tänne tänä iltana?"
"Minun ei ole lupa sanoa mitään hänen armonsa menemisistä tai
tulemisista, sir", vastasi hän juhlallisesti päätään puistaen.
"Sen kuitenkin saatan sanoa, sir, ettei hänen armonsa tule tänne
päivälliselle. Siellä tulee siis vain olemaan neiti Hepple, neiti
Manson, te itse ja herra Peyton -- jos hän ottaa vastaan hänen armonsa
kutsun."
"Minäpä haen hänet käsiini paikalla", sanoin minä. "Te siis tietenkin
näitte lady Renardsmeren palattuanne kaupunkiin viime yönä, Joycey?"
Mutta Joycey ei antanutkaan itseään huiputtaa. Hänen ilmeensä muuttui
sfinksimäiseksi.
"Mistään hänen armoansa koskevasta asiasta ei minun ole lupa
keskustella, sir", vastasi hän. "Huomaatte kaiken täällä olevan
mielenne mukaan, sir, siitä olen varma. Hänen armonsa toivoo teidän
täällä esiintyvän isäntänä, sir, ja neiti Hepplen, naisista vanhempana,
emäntänä. Kaikille palvelijoille on annettu ohjeita siinä suhteessa,
sir."
Jätin hänet ja lähdin pieneen kaupunkiin Peytonia etsimään. Kahdessa
hotellissa kävin turhaan, mutta olin juosta hänet kumoon kolmannen
portailla. Hän seisoi siinä kädet taskuissa, pukulaatikko jalkain
juuressa, näyttäen melkein epätoivoiselta.
"Kuuleppa kummaa!" huudahti hän, kun minä riensin ylös. "Ainoatakaan
huonetta ei ole saatavissa rahalla eikä millään mistään hotellista
täällä! -- kaikki ovat täynnä. Sanovat, että minun on parempi mennä
Lontooseen ja tulla junalla kilpa-ajoihin aamuisin -- yhtään huonetta
ei ole saatavissa tällä paikkakunnalla!"
"Eipä hätää!" sanoin minä. "Olen juuri saanut kutsun teille -- lady
Renardsmereltä. Teidän on tultava Marengo-huvilaan hänen vieraaksensa.
Niin että lähdetään siis!"
"Onko hän siellä?" kysyi hän ottaessaan käteensä pukulaatikkonsa.
"Ei ole -- enkä tiedä, missä hän on", vastasin minä. "Kaikki on
salaperäistä. Vaan -- minusta tuntuu melkein varmalta, että hän
ilmestyy sinne -- ehkä jo tänä iltana."
"No niin, hän on hyvin kohtelias kutsuessaan minut", sanoi hän.
"Tietenkin minä mieluummin olen paikoillani täällä, nähdäkseni mitä
tapahtuu, kuin menen yöksi Lontooseen. Vaan miksi hän ei asu tuolla
Marengo-huvilassa?"
"Älkää minulta kysykö!" vastasin minä. "Olen heittänyt koko asian
mielestäni! Minua liikuttaa nykyisin vain se, mitä tapahtuu tunnista
toiseen. Ensi työksi on meidän siis siistiydyttävä päivällistä varten!"
Palasimme huvilaan. Joycey johdatti meidät ylös kahteen erinomaisen
hyvin varustettuun makuuhuoneeseen, ja asetti erään palvelijan meistä
huolta pitämään. Oikeaan aikaan me saavuimme alas seurusteluhuoneeseen
neiti Hepplen ja Peggien luo. Kello seitsemältä me söimme päivällistä,
ja Joycey täytti yöllisen lupauksensa minulle ja tarjosi meille hyvin
hienon päivällisen. Ja kello yhdeksältä Peggie, Peyton ja minä lähdimme
Välkehtivän Rubiinin asuntoon ja huomasimme kaiken olevan kohdallaan ja
niin kuin ollakin piti. Palasimme sitten Marengo-huvilaan ja pelasimme
yhden robbertin whistiä neiti Hepplen kanssa, ja kun se oli loppunut,
vetäydyimme kaikki makuuhuoneisiimme... jokainen meistä edelleen
ihmetellen, milloin saisimme nähdä lady Renardsmeren.
Me -- me kolme nuorta ihmistä nimittäin -- olimme hyvin varhain
seuraavana aamuna ulkona nummella, nähdäksemme Välkehtivää Rubiinia
harjoituksissa. Kaksi tai kolme muuta Derby-ehdokasta oli myöskin
saapunut; silmäilimme niitä, kuten teki moni muukin aamukukko.
Siellä oli Jack Cadekin, joka oli tuotu eräästä maan pohjoisosassa
sijaitsevasta tallista -- hieno eläin, mutta nähtyään sen selitti
Peggie jyrkästi, että Välkehtivä Rubiini -- jonka jockeyhin,
Medderfieldiin, Peyton ja minä tutustuimme sinä aamuna -- voittaisi
aivan helposti. Samoin ajatteli nähtävästi myöskin urheilumiesten
ammattikunta, sillä ennen puoltapäivää oli Epsomissa vaikeata lyödä
vetoa Välkehtivästä Rubiinista, paitsi epätasaista, sillä välin kuin
Jack Cade laski kuuteen yhtä vastaan, Flotsam seitsemään ja toiset mikä
mihinkin. Kilpajuoksijoita näytti seuraavana päivänä tulevan kaikkiaan
noin kahdestatoista viiteentoista, ja koko joukosta näytti ainoastaan
Jack Cade tosivaaralliselta meidän toiveillemme.
Me lähdimme kaikki katsomaan avajaispäivän juhlallisuuksia. Minä
en ollut milloinkaan ennen ollut Epsomin kilpa-ajopäivillä, eikä
tietysti Peytonkaan ollut; nummella tapahtuvat juhlamenot, jotka
olivat niin tuttuja Peggielle, kilpa-ajomiehille ja lukemattomalle
joukolle lontoolaisia, olivat kerrassaan outoja meille. Mutta eivätpä
ne niin suuresti mieltämmekään kiinnittäneet; seikka oli sellainen,
että omat huolemme estivät sen. Välkehtivän Rubiinin suhteen olimme
rauhallisia ja varmoja; sitä vartioitiin entistä tiukemmin; mutta
halusimme nähdä sen omistajan. Peggie hankki meille tilaisuuden mennä
minne hyvänsä ja kaikkialle hevosten asemapaikoille ja aituuksiin, ja
Peyton ja minä tutkimme paikan perinpohjin iltapäivän kuluessa. Peggie
puolestaan teki samoin. Mutta kun viimeinen ratsastus oli päättynyt --
ja myöntää täytyy, etten minä sinä ensimmäisenä päivänä nähnyt juuri
hitustakaan koko kilparatsastuksesta -- ja me olimme menossa kotiin
Marengo-huvilaan, ei kukaan meistä ollut nähnyt lady Renardsmereä.
"Minulta on aivan yhtenään kyselty hänestä iltapäivän kuluessa",
huomautti Peggie, joka oli tullut kilpa-ajoihin parhaassa puvussaan
ja röyhelössään ja näytti uskomattoman ylhäiseltä. "Ja minusta tuntui
vähän vaikealta hänen valmentajanaan sanoa, etten tietänyt, tuleeko hän
huomenna vai ei. Mutta ellei hän tule --"
Hän pysähtyi niin pitkäksi aikaa, että Peyton pyysi häntä lausumaan
ajatuksensa loppuun.
"Mitä sitten? -- ellei hän tule?" kysyi hän.
"No niin, minä voin taluttaa itse Välkehtivän Rubiinin lavan eteen!"
huudahti hän.
Peyton nauroi hänen varmalle äänensävylleen.
"_Te_ ette epäile sen voittavan!" sanoi hän kiusoitellen. "Edeltä käsin
päätetty asia, vai miten?"
Peggie katsahti häneen komean hattunsa alta.
"Epäile!" huudahti hän. "Mikä sitä voittaisi! Ei ole mitään, joka _voi_
sen voittaa! Ja jos lady Renardsmere on sellainen aasi, ettei hän ole
siellä katsomassa sen voittoa -- no niin, sitten minä otan sen, mitä
lady Renardsmere ei välitä ottaa -- nimittäin kaiken siitä koituvan
kunnian!"
"Hyvä on!" sanoi Peyton. "Vaan -- minusta tuntuu, että me saamme nähdä
lady Renardsmeren tänä iltana."
Hän näytti olevan vakuutettu asiasta jollakin hänelle ominaisella
tavalla. Mutta lady Renardsmere ei ollut saapunut Marengo-huvilaan, kun
tulimme sinne, eikä siellä ollut muitakaan tietoja hänestä, eikä hän
myöskään ollut tullut vielä päivällisaikaan. Ja kun me tiesimme asian
turhaksi, ei kukaan meistä kysellyt Joyceylta mitään hänestä.
Söimme tavallista myöhempään sinä tiistai-iltana, ja ulkona oli tullut
pimeä, ennen kuin me lopetimme. Olimme juuri aikeissa nousta pöydästä
ja puhuimme siitä, että käväisisimme katsomassa Välkehtivää Rubiinia,
kun neiti Hepple, joka istui aivan vastapäätä erästä suurta, kentälle
päin olevaa ikkunaa, äkkiä hypähti tuoliltaan kimeästi kirkaisten.
"Tuolla! Nopeasti!" huusi hän. "Tuolla ikkunassa! Miehen kasvot.
Katsokaa!"
Ei kaihtimia eikä verhoja ollut vedetty ikkunan eteen; huone itse oli
kirkkaasti valaistu; ikkunan ulkopuolella olevat puutarhat ja kentät
olivat pimeän peitossa. Minusta näytti, kun minä pyörähdin ympäri
tuolissani ja seurasin neiti Hepplen vapisevan sormen osoittamaa
suuntaa, että erotin jonkinlaiset aavemaiset kasvot yhdessä nurkassa
ja jonkun tumman olennon liikkuvan, kun tuo aavemainen näky katosi.
Peytonkin näki, ja lieneekö hänellä sitten ollut nopeampi ja terävämpi
huomiokyky kuin minulla, sillä samalla kuin hän hypähti pystyyn, pääsi
häneltä tukahdutettu huudahdus. "Kiinalainen!"
Sitten hänen kätensä pujahti povitaskuun, ja hän hyökkäsi ikkunaa
kohden, sillä välin kun minä, ajatellen ehtiväni nopeammin, syöksyin
huoneesta ulos, eteissalin läpi ja puutarhaan. Me kohtasimme toisemme
jonkinlaisella penkereellä, joka oli ruokahuoneen ja pihan välillä.
Kohtasimme... tuijottaaksemme toisiimme huoneesta lähtevässä valossa ja
sitten kaikkialla ympärillämme olevaan pimeyteen.
"Cranage, hän se oli, varma kuin kuolema!" mutisi Peyton. "Ihan varma!"
"Kiinalainenko?" huohotin minä.
"Minä näin hänen kasvonsa -- sekunnin murto-osan ajan", vastasi hän.
"Hän pääsi tietenkin livahtamaan. Ja mitäpä hyödyttäisi etsiä häntä
täältä ulkoa? Tuolla", jatkoi hän osoittaen puutarhan äärimmäistä
kolkkaa, "tuolla, kuten tiedätte, on avonaisia kenttiä, sitten nuo
pensaikot ja niiden takana tiheä metsä -- olen huomannut kaiken tuon,
sitten kuin tulimme tänne eilen. Mutta hän on täällä! Täällä!"
"Etsimässä lady Renardsmereä tietystikin", sanoin minä. "Ja ehkäpä hän
edelleenkin hiiviskelee tässä ympäri. Katsellaanpas vähäsen paikkoja."
"Hyödytöntä!" sanoi hän. "Vaan jos haluatte --"
Minä palasin rakennukseen, kerroin Joyceylle lyhyesti, mitä oli
tapahtunut, ja ottaen pari miespalvelijaa mukaani palasin Peytonin luo.
Me kiersimme varovasti puutarhan ja pihan emmekä löytäneet mitään.
"En odottanutkaan löytävämme", huomautti Peyton, kun me palasimme
taloon. "Katsottuaan ikkunasta hän lähti tiehensä. Mutta -- me tiedämme
nyt, että hän on täällä -- Epsomissa."
"Entä poliisit!" ehdottelin minä. "Entä jos kertoisimme niille?"
"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä", vastasi hän. "Hänenhän
on aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi -- mikä
tavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! -- nukkumassa, nummella,
jos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja
etsimään yhtä miestä tänä iltana."
Palasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut
hattuun ja päällystakkiin.
"Minä lähden tallirakennuksille" sanoi hän. "Kiinalainen taikka ei ja
tahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei,
minä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani."
"Minä lähden mukaan", sanoin minä. "Jäisitteköhän te, Peyton, neiti
Hepplen seuraksi?"
Hän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme
matkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini
oli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran
matkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.
"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?" kysyi Peggie, kun olimme
kunnolleen matkassa. "Näitkö sinä hänet, Jim?"
"Ihmiskasvot minä varmasti näin", vastasin minä. "Vilahdukselta näin
-- ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli --
lady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä --
lähistössä."
Hetken aikaan hän ei vastannut. Me astelimme nopeasti pimeää kujaa.
"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä", huudahti hän äkkiä.
"Mutta hevonen -- luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin
tapahtuisi!"
"Mutta olethan ollut niin varma siitä, ettei sille mitään voi
tapahtua", sanoin minä. "Olet nauranut pelkälle ajatuksellekin!"
Taasen hän oli jonkun hetken äänetönnä; sitten hän äkkiä puhui.
"En tiedä miksi", sanoi hän. "Olen vähän raskaalla mielellä. Minusta
tuntuu aivan kuin jotakin tapahtuisi. Pelkkää kiihtymystä ehkä, vaan --"
"Jäisinköhän minä tänne tallin luo yksi?" ehdotin minä. "Minä kyllä
jään, jos --"
"Ei, ei!" sanoi hän. "Ei ole tarpeellista. Kaikki nuo miehet --
ja Bradgett. Luotan Bradgettiin ennen kaikkia muita. Ei! -- se on
naurettavaa! Tietenkin tamma on niin turvassa kuin olla saattaa!"
Turvalliselta se kylläkin näytti, kun me kymmentä minuuttia myöhemmin
sen näimme. Vaikeata oli käsittää, miten minkäänlaista vahinkoa
sille saattaisi tapahtua. Peggiekin rohkaistui sen nähdessään, ja me
palasimme Marengo-huvilaan, tuntien että kaikki sittenkin oli kunnossa.
Kello oli silloin kymmenen. Me istuimme kaikki neljä sitten
keskustelemassa asioista vielä puoli tuntia. Kun neiti Hepple sitten
oli juuri ilmoittanut aikovansa lähteä levolle, kuulimme voimakkaan
auton jyrinää ulkoa maantieltä, sitten ääniä ovella ja eteissalissa;
samassa Joycey aukaisi ruokahuoneen oven ja astui sivulle...
Lady Renardsmere... ja hänen takanaan eteissalissa kaksi isoa, rotevaa,
tuimakatseista miestä yksinkertaisissa puvuissa -- henkivartijoita
nähtävästäkin.