Spiller, Portsmouthin etsivä, minulle tämän yllättävän ilmoituksen toi.
Hän tuli Renardsmeren kartanoon muutamia tunteja sen jälkeen kuin Park
Lanen taloudenhoitaja oli lähtenyt, ja minä näin heti paikalla hänen
käytöksestään, että hänellä oli jotakin salaperäistä ilmoitettavana.
Peyton oli minun seurassani hänen saapuessaan, mutta nähtävästikään ei
Spiller aikonut ruveta puhumaan kolmannen henkilön läsnä ollessa, ja
minä vein hänet toiseen huoneeseen.
"Mitä nyt, Spiller?" minä sanoin, kun suljin oven. "Onko mitään uutta
tapahtunut?"
Hän katsahti minuun omituisesti ja taputti olkapäähän.
"Macfarlane!" hän sanoi. "Macfarlane, herra Cranage! Sen vuoksi minä
täällä olen."
Macfarlane-nimellä tunnettiin noiden kolmen tutkintovankilassa olevan
miehen johtaja. Oliko se sitten hänen oikea nimensä vai ei, sitä
en tiedä; sillä nimellä ainakin hän oli suorittanut kunniattoman
elämänuransa erään lääkärin apulaisena Portsmouthissa, ja sillä nimellä
hän oli sallinut itseään nimitettävän tutkintotilaisuuksissa tuomarin
edessä.
"Mitä Macfarlanesta?" kysyin minä. "Onko hän päässyt karkuun?"
"Karkuun!" vastasi hän naurahtaen. "Mitä vielä, herra Cranage! Siihen
ei taida olla paljoakaan tilaisuutta kellään tuosta joukosta! Ei -- hän
tahtoo tavata teitä."
"Tahtoo tavata minua!" huudahdin. "Miksi?"
"Sen hän vain itse tiennee", vastasi hän. "Parin viime päivän aikana
on hän kärttänyt johtajaa sallimaan hänen tavata teitä. Hänellä
on jotakin ylen tärkeää kerrottavaa teille. Ja -- minä tulin siitä
ilmoittamaan."
"Jotakin yksityisluontoista asiaa kai?" tiedustelin minä.
"En tiedä -- minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä
lienee", vastasi Spiller. "Mutta mitä sen yksityisluontoisuuteen tulee,
ette voi saada tavata häntä kahden kesken. Vartija tai vartijoita tulee
olemaan läsnä. Vaan niistä hän kai välittää yhtä vähän kuin pöydistä
tai tuoleista, kun vain saavuttaa tarkoituksensa. Kysymys on vain siitä
-- tuletteko?"
"Ehkä pitänee tulla", sanoin minä. "Mitä te tekisitte?"
"Menisin -- tietysti", vastasi hän. "Ei milloinkaan tiedä, mitä saa
kuullaksensa. Hän ei ole tavannut ketään -- ei edes asianajajaakaan
-- sen jälkeen kuin hän ja ne toiset kaksi määrättiin pidettäviksi
vankilassa, mutta nyt hän haluaa ylen kiihkeästi tavata teitä. Se on
varma todistus siitä, että hänen sanottavansa on kuulemisen arvoista."
"No -- milloin siis?" kysyin minä.
"Tulkaa minua kohtaamaan vankilan ulkopuolelle, pääkäytävän luo, kello
kahdeltatoista huomenna", sanoi hän "Minä järjestän kaikki teille.
Voitteko ajaa sinne autolla, herra Cranage?"
"Kyllä", vastasin. "Olen siellä kello kahdeltatoista -- keskipäivällä."
Hän lähti heti sen jälkeen matkoihinsa, ja minä palasin Peytonin luo ja
kerroin hänelle Macfarlanen toivomuksesta tavata minua.
"Ei suinkaan hän aio ruveta tunnustuksia tekemään -- minulle!" sanoin.
"Sehän olisi --"
"Ei mitään tunnustuksia!" keskeytti Peyton. "Minun käsitykseni
siitä miehestä on, että hän jatkaa loppuun asti sanomatta sanaakaan
itse pääsiasta. Hän on pelinsä pelannut ja hävinnyt -- ja ottaa
vastaan rangaistuksensa nurisematta. Ei -- hänellä on jotakin
kerrottavaa teille. Minunkin tekee mieleni tietää, mitä se on. Jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa arvatenkin."
Päätimme, että Peyton tulisi minun kanssani aamulla ja odottaisi
autossa, kunnes olin tavannut Macfarlanen. Walker ajoi meidät sinne, ja
puolenpäivän aikaan astuin autosta vankilan ovella ja tapasin Spillerin
odottamassa. Kymmentä minuuttia myöhemmin huomasin olevani yksin
likaisenharmaassa, koppia muistuttavassa huoneessa, jonka keskitse kulki
kaksinkertainen ristikkoaita. Kuului avainten rätinää lukoissa, telkien
kalinaa ja kohta ilmestyi Macfarlane, vartija sivullaan ja toinen
aituuksessa välillämme. Katselin häntä kiihkeän uteliaana. Hän ei ollut
paljoa muuttunut. Jokin hänessä muistutti ansaan joutunutta eläintä,
mutta hän karkoitti mielestään kaikki ajatukset ympäristöstään ja
nyökkäsi minulle, aivan kuin olisimme tavanneet toisemme tavallisissa
olosuhteissa.
"Hyvää huomenta, herra Cranage", sanoi hän, tullen ihan aitauksen luo.
"Olen kiitollinen teille siitä, että tulitte."
"Teilläkö on jotakin kerrottavaa minulle?" vastasin minä.
"Niin on", sanoi hän. Sitten hän pysähtyi katsellen minua vakavasti.
"Eräs kysymys ensin. Tiedättekö, missä lady Renardsmere on?"
"En!" vastasin minä. "En tiedä!"
"Olen laskenut päiviä", jatkoi hän jurosti hymyillen. "Ensi
keskiviikkona on Derby-päivä. Näettehän te lady Renardsmeren ennen
keskiviikkoa?"
"En ole varma", vastasin minä. "Toivoakseni."
"Mutta ainakin voitte nähdä Peggie Mansonin, milloin vain haluatte,
vaikka tunnin tai parin kuluttua tästä?" sanoi hän melkein innokkaasti.
"Voittehan, eikö niin?"
"Tietenkin voin!" myönsin minä. "Vaikka tänä iltapäivänä vielä, jos
tarvis on."
Hän nyökkäsi melkein tyytyväisesti ja näytti siirtyvän lähemmäs aitaa,
josta hän piti kiinni.
"Olen lannistettu!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Tämä seikkailuni
loppuu -- tänne! -- toistaiseksi ainakin. Jäin jälkeen -- monen hevosen
pituuden verran! Mutta olen aina ollut oikean urheilun mies, Cranage,
ja sellaisena pysyn loppuun asti. Ja ellette voi päästä viipymättä
kosketuksiin lady Renardsmeren kanssa, niin voitte ainakin neiti
Mansonin kanssa. Se, mitä minä siis -- urheilumiehenä -- halusin kertoa
teille, oli seuraavaa. _Tamma on vaarassa_!"
Hypähdin taaksepäin omalta puoleltani aitaa sulasta hämmästyksestä.
Luullakseni molemmat vartijat myöskin hypähtivät, vaikka olivatkin
tyhmän, tunnottoman näköisiä kavereita -- siitä ainakin olen varma,
että me kaikki kolme tuijotimme Macfarlaneen; tuijotimme, aivan kuin
hän olisi kertonut meille joitakin uskomattomia uutisia.
"Mitä!" huudahdin minä. "Välkehtivä Rubiini!"
"Välkehtivä Rubiini juuri!" vastasi hän nyökäten. "Sanon teille -- se
on vaarassa!"
"Missä vaarassa?" kysyin minä. "Jotakin häiriötäkö tarkoitatte?"
"Häiriötä sellaista, joka tekee sille mahdottomaksi voittaa", vastasi
hän kylmästi. "Ja minä olen tänne kytketty ja olen urheilumies, ja
muu onkin jo kaikki mennyttä, ja tamma on hienoin hevonen, minkä
milloinkaan olen nähnyt -- sen sanon teille, hitto vie!" puhkesi hän
äkkiä puhumaan. "Menkää neiti Mansonin luo, mies, ja käskekää hänen
vartioida suojattiansa itse joka ikinen minuutti tästä lähtien, kunnes
se on satuloituna ja menossa! Vartioikaa -- vartioikaa!"
Tuskin sain sanaa suustani tämän jälkeen. Seisoin kieli lamassa
tuijottaen häneen.
"Sanon teille, Cranage!" toisti hän. "Sanon teille!" "Mutta tammaahan
on vartioitu yötä päivää viikkokausia!" änkytin lopuksi. "Siellähän on
erikoinen vartiosto yksityisetsiviäkin --"
"Hitto vieköön teidän yksityisetsivienne vartiostot!" keskeytti hän
ärtyisesti. "Minä kerron teille, mitä tiedän, Cranage. Lähtekää
heti paikalla kertomaan neiti Mansonille. Ottakaa te ja hän ja tuo
amerikkalainen tehtäväksenne vuoron perään pitää silmällä Välkehtivää
Rubiinia, kunnes se kirjaimellisesti on lähtöpaikalla, taikka..."
Äkkiä hän pysähtyi, ja häijyihin silmiin tuli omituinen ilme. Samassa
hän äkkiä naurahti, ja kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, kävi se
ilkkuvaan, pilkalliseen tapaan.
"En ole milloinkaan elämässäni tehnyt yhdellekään miehelle tai naiselle
mitään palvelusta, Cranage, mikäli muistan!" sanoi hän. "Minua on
itseäni liika paljon potkittu ja tyrkitty aina pikku pojasta asti!
Mutta minusta tuntuu jollakin tavalla hyvältä ajatella, että olen
tehnyt hyvän palveluksen -- kauniille hevoselle! Siinä kaikki, Cranage.
Saatte mennä!"
Hän poistui nopeasti; seuraavana hetkenä olin yksinäni. Ja minäkin
lähdin nopeasti pois tuosta hirveästä, synkästä huoneesta, takaisin
Spillerin luo... ja Peytonin, joka odotti isossa autossa portilla.
Spiller katsoi minua tutkivasti. Hän näytti kovin uteliaalta. Mutta
tämä oli minun asiani.
"Selvä on, Spiller", sanoin minä astuessani suoraan autoon. "Olen
nähnyt hänet ja kuullut, mitä hänellä oli sanottavaa. Ja se on aivan
yksityisluontoista asiaa. Hyvästi! -- Ajakaa kaupungista, Walker!"
Me olimme sivuuttaneet kaupungin laitaosat, ennen kuin virkoin
sanaakaan Peytonille. Kun sitten olimme ajaneet muutamia kilometrejä
ja tulleet erään vanhanaikaisen tiepuolessa olevan majatalon luo,
annoin Walkerin pysähtyä ja pyydettyäni Peytonia astumaan ulos vein
hänet erääseen yksityishuoneeseen. Saatuamme eteemme leivänkannikan ja
juustoa sekä lasin olutta, kerroin sitten hänelle koko kohtauksen.
"Ja mitä nyt ajattelette asiasta?" kysyin minä.
"Että hänen puheensa nähtävästikin on totta!" vastasi hän.
"Mutta miten? -- miksi?" huudahdin minä. "Mitä on tammalla tekemistä
koko tämän murhajutun kanssa? Miten se siihen kuuluu?"
"Lady Renardsmere kuuluu", sanoi hän. "Hän on tamman omistaja."
Koetin jotenkin arvailla asiaa.
"Ettehän tarkoittane -- kostoa?" kysyin minä äkisti.
"Sentapaista se ehkä lienee", myönsi hän. "Ilkeintä asiassa on,
Cranage, ettette te tiedä eikä kukaan tiedä, mistä oikeastaan on
kysymys. Tuo kaveri, jonka juuri olette tavannut, tietää koko joukon
enemmän kuin mitä hän on kertonut. Omituinen oikku miehen luonteessa,
että hän on kertonut teille niinkin paljon. Mutta hän on kertonut!
Toimikaa siis te."
"Miten?" sanoin. "Miten?"
"Että menette suoraan neiti Mansonin luo ja kerrotte hänelle joka
sanan", vastasi hän. "Macfarlane teki erään ehdotuksen. Meidän kolmen
olisi vartioitava yötä päivää aina keskiviikkoon asti. Minä kyllä otan
osani suorittaakseni."
"Ettekö luule, että te ja minä voisimme sen tehdä, kahden?" sanoin. "Te
päivällä, minä yöllä. Sittenpä olisikin kumma, ellei turvallisuus olisi
taattu, kun apuna vielä ovat kaikki nuo salapoliisit, tallirengit ja
koko loppujoukko..."
"Käskekää ajaa suoraan Mansonin huvilaan", sanoi hän. "Kuta pikemmin
hän tietää, sitä parempi. Mutta..." Hän pysähtyi, pudisti päätään ja
pani suunsa suppuun.
"Mitä?" kysyin minä.
"Kiinalainen se taas kummittelee!" vastasi hän. "Hän on sen pohjalla!
Macfarlane on pettänyt hänet tässä kohden, mutta -- kiinalainen se
on! Kaiken takana on perin salaisia hommia, salaisia tietoja -- mutta
mitä? Minusta näyttää, että kiinalainen ja hänen koplansa kaiken
matkaa ovat olleet yhtä päivää myöhässä -- yhtä päivää myöhässä
Hollimentin suhteen, samoin Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten!
Mutta Macfarlane ilmeisesti tietää, että vaikka hän ja nuo kaksi
muuta on pantu kiinni, on kiinalainen vapaana -- ja hänellä on vielä
valttikortti kädessään. Mikä valtti? -- Niin, hän tahtoo päästä tuon
kilpa-ajohevosen ja lady Renardsmeren kimppuun! Ja lady Renardsmere on
piilossa. Mutta tamma ei ole. Tulkaa -- lähdetään neiti Mansonin luo."
Me astuimme Mansonin huvilan ruokahuoneeseen juuri kun Peggie ja
neiti Hepple asettuivat aamiaispöytään. He vaativat meitäkin yhtymään
seuraansa, mutta me olimme molemmat aivan liiaksi touhuissamme
-- kiihdyksissä, mitä minuun tulee -- voidakseni syödä, ja minä
olin jokseenkin kärsimätön siihen asti kun Peggie sai toimitetuksi
sisäkkönsä huoneesta ulos ja me neljä olimme keskenämme. Silloin minä
kerroin koko tarinan. Se vaikutti eri tavalla kahteen kuulijaani. Neiti
Hepple kävi yhä vakavammaksi -- mutta Peggie yhä kärsimättömämmäksi ja
suuttuneemmaksi.
"Koko asia on kerrassaan järjetön!" puhkesi hän puhumaan, kun minä olin
lopettanut kertomukseni. "On yhtä mahdotonta, että tammalle voidaan
mitään vahinkoa tehdä kuin että -- kuin että... minä en voi löytääkään
sopivaa vertausta! Milloinkaan en ole sellaista jonninjoutavaa kuullut.
Ei mitään hevosta sinä ilmoisna ikänä ole sen huolellisemmin vartioitu.
Miten voisi kukaan päästä siihen käsiksi? Alkaakseni minusta -- minä
olen kulunut melkein luuksi ja nahaksi sitä vahtiessani. Entäs sitten
Bradgett. Hän on laihtunut pitkästä huolesta sen tähden. Sitten sen
oma tallipoika -- minun on pitänyt suoraan ajaa hänet pois sen luota
syömään ja nukkumaan. Entäs sitten kaikki minun mieheni ja tallirenkini
aina siinä ympärillä? Ja vielä nuo kuusi yksityisetsivää, jotka
syövät hyötyä tekemättä lady Renardsmeren kustannuksella, vahtimassa
yötä päivää! -- Koko juttu on naurettava. Tamma ei ole milloinkaan
pistänyt päätään tallistaan, niin ettei kymmenittäin silmäpareja ole
ollut siihen tuijottamassa -- ei milloinkaan astunut tai nelistänyt
pienintäkään matkaa, niin ettei sitä ole saatettu kuin kuningasta,
joka lähtee parlamenttia avaamaan -- minä sanon teille, on ollut ja
on edelleen sula mahdottomuus kenellekään päästä sitä lähelle! Se on
lorua!"
"En minä usko!" sanoi Peyton rauhallisesti. "Ei ole!"
Peggie laski pöydälle veitsensä ja haarukkansa ja katsoi Peytoniin.
Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä hehkuneet ilmeisestikin
suuttumuksesta, mutia Peytonin vakavasti katsoessa muuttuivat ne
tavallisen värisiksi, ja minä näin, että hän oli äkkiä rauhoittunut.
"Luullakseni olette järkevä mies, herra Peyton", sanoi hän tasaisella
äänellä. "No niin, miksi te ette luule sen olevan lorua -- kun minäkin
luulen?"
"Koska, minä en katso asiaa teidän näkökannaltanne", vastasi hän.
"Eivät ne tuota kaunista hevosta tuolla toisella puolella pihaanne
itsensä vuoksi tavoittele -- lady Renardsmereen he tahtovat päästä
käsiksi sen kautta. Tuo pimeässä piileksivä mies, joka ei haikaile
mitään päästäksensä tarkoituksensa perille, on epäilemättä aikoja
sitten päässyt selville siitä, että lady Renardsmere on sekaantunut
tähän juttuun, ja on hyvin luultavasti uhkaillut häntä siinä
tapauksessa, että hän ei luovuta esinettä, jota mies haluaa ja jota hän
uskoo lady Renardsmeren tai jonkun hänen tietämänsä henkilön pitävän
hallussaan. Miten te tiedätte, mitä lienee salassa tapahtunut heidän
välillään? Miksi lady Renardsmere piileksii? Ja miksi hän yht'äkkiä
teki hevostaan vartioivien salapoliisien luvun kaksinkertaiseksi? --
Ei! -- ei se ole lorua! Vaara on tarjona -- kuten tuo Macfarlane sanoi
Cranagelle."
"Mikä vaara?" kysyi Peggie.
"Jos voisin siihen kysymykseen vastata, ei vaaraa olisikaan", vastasi
Peyton. "Minä en tiedä, mikä se vaara on. Mutta teidän sijassanne
olisin varuillani sitä vastaan yhä edelleen. Ja eihän sitä paitsi enää
ole kuin neljä päivää jäljellä."
"Mutta mitä minä sitten enää voin tehdä?" huudahti Peggie, yrittäen
uudelleen vimmastua. "Eihän voi sulkea eläintä rautakaappiin tai panna
sitä asumaan vierashuoneeseeni! Sellaisiin varokeinoihin kuin minä ei
ole kukaan koskaan ryhtynyt. Minun isäni valmensi kolme Derby- ja neljä
St. Leger-voittajaa aikoinaan, ja hän olisi purskahtanut nauramaan
nähdessään, millä tavalla tätä tammaa on vartioitu. Miksi --"
"Olosuhteet ovatkin poikkeukselliset, rakas Peggie", keskeytti neiti
Hepple.
"Älkää joutavia jaaritelko, Millie täti!" kivahti Peggie. "Tiedämmehän
kaikki, että olosuhteet -- hitto vieköön -- ovat poikkeukselliset.
Kysymys on siitä -- mitä enempää voin tehdä kuin mitä jo teen?
Kokonainen rykmentti miehiä ja tallirenkejä häärii eläimen ympärillä --
mitä muuta voin tehdä? Jos vain ihmiset olisivat järkeviä --"
Hän katsahti minuun rummuttaen pöytää sormenpäillään, ja hänen
katseessaan oli jotakin, joka pani minut ajattelemaan toisin.
"En minä lopuksikaan käsitä", sanoin minä silmäillen Peytonia, "mitä
enempää neiti Manson voisi tehdä! Tammaahan vartioidaan säännöllisesti
herkeymättä yötä päivää --"
"Minäpä kerron teille tarkasti, miten asia on järjestetty", sanoi
Peggie. "Ensiksi päiväsaikaan on aina noin kymmenkunta henkilöä
silmällä pitämässä joko sitä suorastaan tai sen tallin ovea. Yöllä on
Bradgett taikka hevosen oma tallipoika aina sen luona; yksi salapoliisi
on siinä ainoassa huoneessa, josta sen talliin päästään, ja kaksi muuta
pitää vahtia pihalla ulkopuolella. Mitä enempää voi tehdä?"
"Sangen vähän!" sanoin minä. "Mutta sallikaa Peytonin ja minun tehdä
se vähä. Me vartioimme kernaasti vuorotellen tästä asti siihen, kunnes
viette sen Epsomiin. Se on Peytonin ehdotus."
"Peyton on hyvin ystävällinen -- olette kumpikin", vastasi Peggie.
"Jos tahdotte kuulla vilpittömän mielipiteeni Välkehtivän Rubiinin
valmentajana, on se kerrassaan tarpeetonta. Mutta jos se antaa teille
jotenkin mielenrauhaa -- minä en ole edes levotonkaan! -- niin tehkää
vain niin. Järjestäkää asia, kuten haluatte -- ja asettukaa tänne. Ja
heittäkää nyt toistaiseksi tuo joutava juttu ja juokaa!"
Peyton ja minä ryhdyimme omiin järjestelyihimme -- neuvoteltuamme
sitä ennen Bradgettin ja salapoliisien kanssa. Ne olivat aivan
yksinkertaiset -- hän valvoisi tallin luona ensi yönä, minä seuraavana;
minä vartioisin toisena päivänä; hän seuraavana -- ylimääräisinä
apulaisina. Me noudatimme tätä suunnitelmaa -- eikä mitään tapahtunut.
Ei mitään ainakaan ennenkuin sunnuntaina heti puoliyön jälkeen, kun
istuin poltellen ja rupatellen erään salapoliisin kanssa Välkehtivän
Rubiinin tallin edessä olevassa huoneessa.
Äkkiä tuli muuan pihalla vahdissa olevia salapoliiseja sisään.
"Tuolla ulkona on eräs mies -- kovasti vaatteissa -- joka väittää
teidän tuntevan hänet, herra Cranage", sanoi hän. "Tulisitteko ulos
silmäilemään häntä?"
Hän otti käteensä siinä vieressä olevan valmiiksi sytytetyn lyhdyn, ja
minä lähdin hänen kanssaan ulos pihalle.
Siellä seisoi moniin vaatteisiin ja peitteisiin kiedottu olento toisen
salapoliisin vartioimana. Oli tarpeetonta antaa valon langeta hänen
kasvoilleen, sillä minut nähdessään hän ryhtyi puhumaan.
"Hyvää iltaa, sir", lausui tuttu ääni. "Minä täällä olen, herra Cranage
-- Joycey!"
"Joycey!" huudahdin minä. "Hyväinen aika, mikä teidät tänne tuo tähän
aikaan? Onko lady Renardsmere --"
Hän keskeytti minut kääntyen ympäri ja osoittaen nummea pitkin noin
puolen kilometrin päässä kulkevaa valtatietä. Siellä näin minä erään
auton voimakkaat merkkilyhdyt.
"Minä tulin tänne tuossa, sir", sanoi hän. "Ja minä palaan sillä
muutaman hetken kuluttua, niin pian kuin olen tehtäväni täällä
suorittanut. Hänen armonsa määräyksiä, sir. Minun on silmäiltävä --
vain silmäiltävä -- tuota tammaa, sir."
"Sepä jotakin!" sanoin minä. "Mitä, nähdäksennekö, onko se hengissä?"
"Minun on vain yksinkertaisesti määrä katsoa onko se siellä", vastasi
hän. "Kerroin sen jo näille kahdelle miehelle, ennen kuin teidät
haettiin ulos."
Minä käännyin molempien salapoliisien puoleen.
"Tämä on lady Renardsmeren taloudenhoitaja hänen Park Lanen talostaan",
sanoin minä. "Te kuulette, mitkä hänen emäntänsä määräykset ovat. Eikä
ole tarvis kutsua neiti Mansonia -- minä otan asian vastuulleni."
Me lähdimme talleihin ja Välkehtivän Rubiinin erikoiseen osastoon,
pari lyhtyä mukanamme. Tallipoika, joka nukkui siellä, hypähti pystyyn
ja vilkuili meihin; Välkehtivä Rubiini itse käänsi suuret, kirkkaat
silmänsä valoihin. Ja Joycey katsahti siihen vain kerran ja vetäytyi
sitten takaisin.
"Riittää jo hyvinkin, herrat", sanoi hän. "Siinä kaikki, mitä minun oli
määrä tehdä. Kiitän teitä!"
Hän kietoutui taas vaippoihinsa ja lähti ulos. Minä menin hänen
mukanaan vähän matkaa poikki kentän.
"Omituista menettelyä, Joycey!" huomautin minä.
"Monet hänen armonsa hommat ovat todella merkillisiä", vastasi hän
lempeästi. "Minun asiani ei ole niitä ymmärtää tai niistä kysellä.
Ja -- nyt on jo maanantaiaamu, sir. Tehän saavutte Marengo-huvilaan
tänä iltapäivänä, sir. Älkää myöhästykö päivälliseltä, sir -- lupaan
teille... oivan päivällisen!"
Sanomatta sitten sanaakaan enää hän lähti nopeasti merkkilyhtyjä kohti,
jättäen minut siihen entistäkin enemmän hämilleni.