Kokonaisen minuutin seisoimme äänettöminä toisiimme tuijottaen, sitten
me noudattaen yhteistä mielijohdetta lähdimme astelemaan talosta
poispäin, vaikka ketään ei ollut lähempänä kuin eräs palvelija,
joka seisoi eteishuoneen ovella, ja eräs vuokra-ajuri, joka odotti
parvekkeelta johtavien portaiden juurella.
"Miten tuo on teidän tietoonne tullut, Jifferdene", kysyin minä.
"Kerron teille, herra Cranage", vastasi hän. "Kuten tiedätte, olemme
melkein alusta alkaen epäilleet, että lady Renardsmere on tavalla tai
toisella sekaantunut tähän juttuun. Te tiedätte, miten hän pujahti
minulta pakoon, kun tulin tänne. Se tietenkin teki asiat pahemmiksi
-- miksi hän muuten olisi tahtonut väistää minua, ellei hänellä olisi
ollut jotakin salattavaa? Me yritimme saada hänet käsiimme Lontoossa
hänen suuresta talostaan Park Lanen varrelta, sitten parista hienosta
hotellista, joissa hänellä on tapana toisinaan asua -- kaikki turhaan!
Hän lienee ollut -- todennäköisesti olikin -- talossaan Park Lanella
tunnin tai kaksi iltapäivänä tai iltana, jolloin hän livahti täältä
tiehensä, mutta sen jälkeen hän epäilemättä lähti mannermaalle Doverin
kautta -- sain tiedon, että hänet oli nähty Doverissa 'Loordi Wardenin
hotellissa' sinä yönä."
"Tekö saitte?" huudahdin minä.
"Sainhan minä -- en jättänyt kiveäkään kääntämättä löytääkseni
hänet, sillä saatuani hänet kerran käsiini voisin saada häneltä
muutamia hyvin tarpeellisia tietoja", hän vastasi. "Mutta hän pääsi
menemään. No niin, kuten tiedätte, päätimme me muutamia päiviä sitten
päämajassa saattaa koko jutun yleisön tietoon kaikessa laajuudessaan
ja antaa sanomalehdistölle täyden luottamuksemme; sen johdosta
sitten ilmestyivät ensin ilta-, sitten aamulehtiin nuo pitkät, koko
juttua käsittelevät selostukset, meidän näkökannalta katsoen --
päivä oli juuri sama, jolloin teillä oli tuo seikkailunne noiden
kolmen lurjuksen kanssa, jotka olen nähnyt tänä aamuna Portsmouthin
vankilassa. Eilen minua sitten tuli tapaamaan _Daily Sentinelin_
Pariisin kirjeenvaihtaja, joka oli tullut Lontooseen lehtensä asioissa.
Hän kertoi minulle, että hän päivää ennen Pariisista lähtöään
sattumalta kävi Bristol-hotellissa ja näki siellä lady Renardsmeren
keskustelemassa erään vanhan kiinalaisen herrasmiehen kanssa, joka
ilmeisesti oli tärkeä henkilö. Hän tunsi lady Renardsmeren ulkonäöltä
aivan hyvin, sillä hän oli ollut sanomalehtimiehenä Lontoossa,
ennen kuin ryhtyi nykyiseen virkaansa Pariisissa, ja tunsi jokaisen
huomattavan henkilön suuressa maailmassa; kiinalaista herrasmiestä
hän ei tuntenut, mutta kuten kaikki sanomalehtimiehet, oli hän valmis
ottamaan siitä selvää ja saikin kohta kuulla, että se oli herra Cheng,
hyvin korkea-arvoinen kiinalainen liikemies. Hän, tuo kirjeenvaihtaja,
oli tietenkin lukenut koko tuon salaperäisen jutun Lontoon lehdistä
ja nähnyt lady Renardsmeren nimen mainittuna, samoin kuin herra
Chenginkin, niin että hänestä oli mielenkiintoista nähdä heidät
yhdessä. Kun hän tiesi jonkun tunnin kuluttua lähtevänsä Lontooseen,
päätti hän käydä tapaamassa meikäläisiä Scotland Yardissa ja kertoa
meille, mitä oli nähnyt. Ja kun hänellä silloin oli jonkun verran aikaa
liikenemään ja hän oli hyvin perillä asiasta, joka oli voimakkaasti
kiinnittänyt hänen mieltänsä, päätti hän samalla, kun kerran oli
paikkakunnalla, antaa meille vähän käytännöllistä apua. Ja sen hän
tekikin."
"Millä tavalla?" kysyin minä. "Millaista käytännöllistä apua?"
"No niin", jatkoi Jifferdene, "jos olisitte lukenut sanomalehdissä
olleen kertomuksen, niin olisitte nähnyt, että siinä suoraan sanottiin
tuon herra Chengin asuneen juuri Bristol-hotellissa Pariisissa, silloin
kun hänen sihteerinsä Chuh Sin ryösti häneltä jonkun erinomaisen
arvokkaan esineen -- mitä se lieneekin, sillä me emme ainakaan tiedä.
Tuo sanomalehtimies -- nokkela veitikka muuten! -- ajatteli, että
hän koettaisi hankkia vähän kuvausta Chuh Sinistä niiltä henkilöiltä
Bristol-hotellissa, jotka muistivat hänet. Se hänelle onnistuikin --
aivan helposti -- ja hän toisti minulle heidän kertomuksensa miehestä,
jota me niin kiihkeästi etsimme: jos herra Cheng olisi ollut meille
suora ja vilpitön, olisi meiltä ehkä säästynyt paljon vaivaa, ja
murhia olisi tapahtunut vähemmän. Tuo Chuh Sin on niitä kiinalaisia,
sanottiin, jotka helposti käyvät eurooppalaisesta; hän kuuluu käyneen
hyvin hienosti puettuna Pariisissa, ja harvat ihmiset, arvelivat he,
olisivat tunteneet häntä kiinalaiseksi; toisaalta kuitenkin, lisäsivät
he, jos hänet näki kotimaansa puvussa, jota hän toisinaan käytti,
oli ulkomuodon ero hämmästyttävä. Mitä häneen muuten tulee, puhuu
hän englantia ja ranskaa täydellisesti, englantia ilman pienintäkään
murteellisuutta, ja on kauttaaltaan hyvin viekas, vikkelä henkilö.
Hotellin isäntä, joka oli ollut paljon asioissa hänen kanssaan,
mainitsi sanomalehtimiehelle hänen olevan todella älykkään miehen -- ja
luullakseni, herra Cranage, me tiedämme, että niin on laita."
"Me tiedämme myöskin, Jifferdene, että hänessä on huomattava
epämuodostus", sanoin minä. "Ja niin ollen pitäisi hänen olla helposti
tunnettavissa."
"Kyllä kai -- suoranaisessa kosketuksessa ollen!" myönsi hän. "Mutta
kukaan ei ole milloinkaan ollut suoranaisessa kosketuksessa hänen
kanssaan. Me nyt kuitenkin yritämme. Mutta -- mitä asiaa luulette lady
Renardsmerellä olleen tuolle vanhalle kiinalaiselle?"
"Minä en aio ruveta arvailemaan, Jifferdene", vastasin, "lady
Renardsmerellä on omat menettelytapansa eikä hän kärsi, että niihin
sekaannutaan. Ja hän lukee sanomalehdet -- ollen innokaskin lukija --
ja tietää siis, mitä tapahtuu ja missä vaarassa hän itse on."
"Vaarassa", hän sanoi. "Niin juuri -- jos hän, kuten epäilen, on
sekaantunut asiaan, on hän vaarassa, niin kauan kuin tuo kiinalainen
käy vapaana. Me mietimme lähettää jonkun Pariisiin tapaamaan ja
varoittamaan häntä..."
"Ja sinne tultuanne huomaatte hänen todennäköisesti olevan tiessään",
sanoin minä. "Minä puolestani uskon, ettei hän näyttäydy täällä ennen
kuin juuri Derbyn edellä."
"Niin, Derby!" huudahti hän. "Tosiaan, silloin hän tulee kotiin! Mutta
paljon ehtii vielä vettä juosta Lontoon-sillan alitse, ennenkuin se
päivä koittaa, vaikka jo alkaakin olla lähellä. Nyt minä lähden."
Hän puristi kättäni ja kääntyi mennäkseen ajurin luo, mutta pysähtyi
jälleen viitaten taloa kohden. "Kumma on", sanoi hän tuttavallisesti
kuiskuttaen, "kumma on minusta, ettei ole yritetty hyökätä _tuonne!_
-- _hänen_ kimppuunsa, silloin kun hän oli siellä. Mutta ehkä kinu
kavereineen on vasta hiljakkoin saanut tietää, että hän on asiaan
sekaantunut. Mutta entä jos --"
"Mitä sitten, Jifferdene?" kysyin minä.
"Jospa kiinalainen käy teillä jonakuna yönä vieraisilla?" esitteli hän.
"Se on hyvin mahdollista!"
"Talossa on paljon miehiä ja ampuma-aseita myöskin", vastasin minä.
"Itse olen jo viikon päivät pitänyt revolveria povitaskussani."
"Siinä luullakseni menettelette viisaasti", huomautti hän. "Surma
kulkee vapaana, vai miten? No, me emme voi muuta tehdä kuin parhaamme,
herra Cranage. Ja parastamme yritämme, uskokaa pois."
Sitten hän lähti, ja minä palasin Peytonin luo, jonka kanssa minulla
riitti joutavaa juttua loputtomasti. Peyton oli suuresti innostunut
asiaan, johon sattuma oli hänet viskannut, ja ollen mies, jolla oli
kyllin aikaa ja varoja, oli hän päättänyt seurata sen kehitystä
loppuun saakka. Eikä hän oikeastaan voinutkaan päästä siitä erilleen
vähään aikaan, sillä kun noita kolmea lurjusta kerta toisensa jälkeen
tutkittiin, oli hänenkin välttämättä oltava todistamassa, ja niin
häntä, minua, Peggietä ja Walkeria kuulusteltiin todistaja-aitiossa
heidän kanssaan vastatusten, kunnes aivan kyllästyimme katselemaan
heidän yrmeitä tai uhkaavia kasvojansa. Kun en voinut pitkittää lady
Renardsmeren vieraanvaraisuutta Peytonia kohtaan ikuisesti, asettui
hän asumaan 'Renardsmeren Vaakunaan', joka oli sopiva keskus hänen
pysyäkseen kosketuksissa sekä minun että poliisin kanssa. Koska minulla
siihen aikaan oli vähän tekemistä, olimme paljon yhdessä ja vietimme
ison osan päivästä aina Mansonin huvilassa, jossa Välkehtivää Rubiinia,
yötä päivää vartioituna kuin kuningatarta, jonka henki ja valtaistuin
ovat vaarassa, lopullisesti viimeisteltiin Derbyä varten. Tämmöisissä
hommissa kului aika, kunnes oli enää yksi viikko jälellä Derbyyn. Asema
oli silloin seuraava: Kiinalaista ei ollut löydetty, eivätkä poliisit
olleet tavanneet hänestä ainoatakaan jälkeä. Mutta esiintyneitten
varsin raskauttavien todistusten nojalla, joitten joukossa johtajalta
tavatut muistiinpanot olivat tärkeänä tekijänä, syytettiin noita
kolmea miestä asianmukaisesti Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren
murhasta ja pidettiin tutkintovankilassa seuraaviin käräjiin saakka.
Johtajan henkilöllisyys oli täysin vahvistettu; mitä noihin molempiin
toisiin tuli, kieltäytyivät he edelleen ehdottomasti ilmoittamasta
nimiään, eivätkä poliisit tähän mennessä olleet päässeet selville
siitä, keitä he olivat. Ja tärkeämpi ehkä kuin mikään muu oli meille
itsellemme se seikka, ettemme tähän asti, se on perjantaihin ennen
Epsomin kevätkilpailujen alkamista, olleet kuulleet sanaakaan lady
Renardsmerestä, emme saaneet häneltä kirjettä emmekä sähkösanomaa.
Mutta mainittuna perjantaina vaitiolo päättyi.
Minulla oli par'aikaa käsillä sen aamuinen kirjeenvaihto -- paljon
ei ollut saapunutkaan lady Renardsmeren poissa ollessa -- kun
taloudenhoitaja Burton noin puolenpäivän aikaan ilmestyi huoneeseeni.
Hän näytti salaperäiseltä, johon tuli lisäksi, niin kuvittelin,
jonkinlainen kevennyksen ja tyydytyksen tunne. Hän tuli aivan pöytäni
viereen ja rupesi, tarpeettomasti kylläkin, kuiskaten puhumaan.
"Herra Cranage! Joycey on täällä, sir -- tahtoo tavata teitä."
Katsahdin häneen kysyvästi.
"Joycey?" sanoin minä. "Kuka on Joycey?"
"Unohdin, että te ette sitä tietänyt, sir. Hän on Park Lanen
taloudenhoitaja. Luullakseni hän tuo jotakin ilmoitusta hänen
armoltaan. Teille, herra Cranage."
Nousin pöydästäni -- epäilemättä vähän kiihkeästi.
"Tuokaa hänet sitten heti tänne, Burton!" sanoin minä. "Eikö hänellä
ole mitään ilmoitusta teille?"
"Minulleko -- ei ole, sir. Teille vain. Minä -- minä en ole tehnyt
hänelle mitään kysymyksiä, sir. Jos --"
"Mitä, Burton?"
"Toivon, että voisitte saada häneltä tietää, missä hänen armonsa on,
sir! Minä -- asia on niin, että minua alkaa huolettaa ja kummastuttaa!
Ja Joycey -- ollen noita umpimielisiä luonteita -- ei kyllä kertoisi
minulle mitään, vaikka kuinka paljon kyselisin! Jos te, sir --"
"No niin, Burton; käskekää hänet sisään. Ehkä hän selittää kaikki.
Ainakin..."
Seisoin pöytäni luona odottaen Park Lanen taloudenhoitajan tuloa.
Siinä hän kohta olikin, moitteettomasti mustiin puettu henkilö, käynti
pehmeä, ääni pehmeä, lempeä, kohtelias, mies kuin kissanpenikka, naama
sellainen, jollaisen silloin tällöin näkee muotikirkon saarnastuolissa
ja sattumalta tapaa lakimiehenkin tekotukan alla, ja hän teki
kumarruksen, joka ei olisi voinut olla sen kunnioittavampi, vaikka
olisi ollut tarkoitettu kuninkaalle.
"Hyvää huomenta, Joycey", sanoin minä. "Teillä on ilmoitus minulle."
"Niin on, sir. Hänen armoltaan."
"Hyvä on!" sanoin minä. "Istukaa. Mikä se on?"
Hän istui, asettaen silkkihattunsa, hansikkaansa, sateensuojansa
sievään järjestykseen ympärilleen.
"Ehkä suvaitsette odottaa jonkun minuutin, sir", vastasi hän. "Seikka
on sellainen, että ilmoitus on tarkoitettu teille ja neiti Mansonille
yhteisesti. Neiti Mansonille on sähkötetty, sir, että hän olisi täällä
täsmälleen kello kaksitoista. Nyt puuttuu siihen minuutti tai kaksi,
sir."
"Ymmärrän!" sanoin minä. "Ilmoitus on siis neiti Mansonille ja minulle.
Hyvä on. Katsotaanpas, näkyykö neiti Mansonia tulevan."
Menin ikkunan luo ja katsoin ulos ajotielle. Peggie ratsasti juuri
pihalle. Lähdin parvekkeelle häntä vastaanottamaan. Hän nyökkäsi
hypätessään oriinsa selästä alas, osoittaaksensa, että tiesi mistä oli
kysymys.
"Onko hän täällä?" kysyi hän, antaessaan oriin erään palvelijan
huostaan, joka oli rientänyt ulos. "Joycey tarkoitan?"
"Hän on täällä minun huoneessani", vastasin minä. "Hänellä on ilmoitus
sinulle ja minulle -- yhteisesti."
"Lady Renardsmereltäkö?" tiedusteli hän.
"Keneltäkäs muulta? Tule -- että saamme kuulla, mistä on kysymys."
Me astuimme yhdessä huoneeseen. Joycey nousi ja kumarsi. Viittasin
häntä uudelleen istuutumaan ja annoin Peggielle nojatuolin siihen
vastapäätä.
"No, Joycey!" sanoin minä. "Me olemme pelkkänä korvana. Miten kuuluu
ilmoituksenne?"
Hän karisteli kurkkuaan -- muistuttaen minusta entistä enemmän
muotisaarnaajaa -- ja alkoi pehmeällä hunajanmakealla äänellä ja
melkein saarnanuotilla:
"Hänen armoltaan, sir -- teille ja neiti Mansonille. Hänen armonsa
tahtoo ilmoittaa teille, että hän on vuokrannut Marengo-huvilan
Epsomissa kilpa-ajoviikoksi. Ensi maanantai-illasta, sir, seuraavaan
lauantaiaamuun saakka. Minä lähden sinne mukanani tarpeellinen
määrä palvelijoita Park Lanen talosta varhain maanantaina.
Hänen armonsa pyytää teitä olemaan niin hyvä ja saapumaan sinne
maanantai-iltapäivänä, mihin aikaan teille itsellenne vain parhaiten
sopii, sir, kunhan vain ennätätte ajoissa päivälliselle, joka tarjotaan
kello seitsemältä."
Hän pysähtyi katsoen kysyvästi minuun.
"Aivan niin, Joycey", sanoin minä. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle,
että minä olen siellä -- hyvissä ajoin ennen päivällistä."
"Olen kiitollinen teille, sir", jatkoi tuo lempeä ääni. Henkilö, jolle
se kuului, kääntyi erikoisesti Peggien puoleen. "Hänen armoltaan
terveisiä neiti Mansonille ja neiti Hepplelle", hän jatkoi. "Hänen
armonsa pyytää ystävällisesti neiti Mansonia ja neiti Heppleä olemaan
hänen vierainaan Marengo-huvilassa kilpa-ajoviikon ajan, maanantaista
lauvantaihin."
Uudelleen sama kysyvä katse. Peggie vilkaisi minuun ja nyökkäsi sitten
lähetille.
"Lady Renardsmere on todella hyvin ystävällinen", sanoi hän.
"Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että neiti Hepple ja minä otamme
vastaan hänen kutsunsa, Joycey. Se tuleekin juuri sopivaan aikaan,
sillä minä en ollut vielä päättänyt, mitä tehdä tai missä asua. Kyllä
me tulemme!"
"Olen hyvin kiitollinen teille, neiti", sanoi hän. "Saisinko pyytää
teitä myöskin, neiti, saapumaan ajoissa päivälliselle maanantaina?"
"Kyllä vain, Joycey, kyllä me tulemme", vastasi Peggie. "Me saavumme
johonkin aikaan iltapäivällä."
"Kiitos, neiti. Minulla on vain yksi asia enää ilmoitettavana", jatkoi
ääni jälleen soluen monasti toistetun huolellisesti opitun läksyn
nuottiin. "Neiti Mansonille. Lady Renardsmere luottaa siihen, että
neiti Manson, apunaan yksityisetsivät ja hänen omassa palveluksessaan
olevat etsivät, huolellisesti vartioi Välkehtivää Rubiinia matkalla
Mansonin huvilasta Epsomin talleihin."
"Voitte kertoa lady Renardsmerelle, Joycey, että neiti Manson tekee
kaiken tuon!" sanoi Peggie naurahtaen. "Välkehtivä Rubiini viedään niin
sankan vartijajoukon keskellä, ettei mikään Derby-ehdokas milloinkaan
ennen ole saanut eikä vasta tule saamaan -- tarpeettoman suuren joukon,
minun mielestäni. Voitte kertoa lady Renardsmerelle myöskin, että olen
jo hankkinut Välkehtivälle Rubiinille tallin Epsomissa ja järjestänyt
sen niin, että sitä siellä vartioidaan ja suojellaan jok'ikinen
sekunti, kunnes se seisoo valmiiksi satuloituna Derbyä varten. Ja
voitte kertoa hänelle myöskin, Joycey, että se varmasti voittaa
useammalla pituudella kuin mitä minä saatan arvatakaan!"
"Olen kiitollinen teille, neiti -- olen kiitollinen teille, sir Siinä
oli kaikki, sir", sanoi ääni. Henkilö, jolle se kuului, nousi, kumarsi
ja katsahti oveen. "Pyydän kunnioittavasti toivottaa teille ja neiti
Mansonille hyvää huomenta, sir."
"Kiitos, Joycey -- samaa teille", sanoin minä. "Mutta vielä hetkinen.
Te olette ilmoittanut asianne ja saanut vastauksemme, jotka te
nähtävästi toimitatte lady Renardsmerelle. Onko hänen armonsa
kaupungissa?"
Nuo lempeät miellyttävät kasvot kävivät tutkimattomiksi; ääni, kun se
sitten kaikui, kuulosti vähän kylmänlaiselta.
"Sitä minun ei ole lupa sanoa, sir."
"Tietenkin hän tulee Marengo-huvilaan?"
"Sitä minun ei ole myöskään lupa sanoa, sir."
"Mutta -- eikö sinne tule muitakin vieraita paitsi meitä? Isompaa
seuruetta, vai mitenkä?"
"Marengo-huvilaan ei tule muita vieraita kuin neiti Hepple, neiti
Manson ja te itse, sir."
Minä käännyin ja katsoin Peggietä ja Peggie kääntyi taloudenhoitajaan.
"Mutta tietenkin lady Renardsmere tulee katsomaan, miten hänen oma
hevosensa juoksee!" huudahti hän. "Varmastikin hän tulee Epsomiin,
varmastikin --"
"Siitä asiasta minä en tiedä mitään, neiti", vastasi Joycey. "Minulla
ei ole myöskään lupaa ilmoittaa muuta kuin mitä jo olen ilmoittanut.
Olen pelkkä sanantuoja, neiti. Ja kun nyt olen tehtäväni suorittanut --"
"Niinpä niin, Joycey", sanoin minä. "Me emme tahdo teitä pidättää.
Maanantai-iltapäivällä olemme sitten Marengo-huvilassa. Nyt saa
luullakseni Burton pitää teistä huolta, ennenkuin palaatte kaupunkiin?"
"Kiitos, sir", vastasi hän. "Burton ja minä olemme oikein hyvät
ystävät, ja hän pitää minusta hyvän huolen, sir." Hän vetäytyi ovelle
vielä kerran kumarrettuaan. Mutta käsi ovenkahvalla hän äkkiä muuttui
kerrassaan inhimilliseksi. Hän katsahti Peggieen ja puoleksi ujo,
puoleksi leikillinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. "Totta kai se tamma
varmasti voittaa, neiti?" hän kysyi. "Onkohan se aivan varmaa?"
"Aivan!" sanoi Peggie juhlallisesti. "Sitä ei mikään voi voittaa! Mutta
miksi kysytte, Joycey, oletteko lyönyt vetoa siitä?"
Hän nyökkäsi miettivästi ja hänen silmiinsä tuli kauas tähtäävä ilme.
"Toivon voittavani paljon rahaa, neiti", vastasi hän yksinkertaisesti.
"Minun on onnistunut aina viime syksyn asti saada kohtuullisia
voittoja, ja minä olen jatkuvasti sijoittanut rahojani ihan viime
aikoihin saakka, jolloin tietysti voittomahdollisuudet ovat
pienentyneet. Minusta tulee aika varakas mies, neiti, jos Renardsmeren
värit ensimmäisinä sivuuttavat ensi keskiviikkona. Mutta ellei..."
Hän väänsi kasvonsa hautajaisilmeeseen, puisteli päätään, muisti missä
oli ja muuttui taas hyvin harjaantuneeksi palvelijaksi, kumarsi ja
hävisi. Peggie ja minä katselimme toisiamme.
"Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?" sanoi hän. "Eikö hän aiokaan
tulla Epsomiin?"
"Ellei hän tule, olen enemmän kummissani kuin milloinkaan eläessäni
olen ollut!" vastasin minä. "Tämä on vain muuan hänen oikkujaan.
Varmasti hän näyttäytyy Marengo-huvilassa maanantaina -- tai tiistaina
-- selvä kuin päivä. Tunnetko muuten Marengo-huvilaa?"
"Tunnen kyllä", vastasi hän. "Melko hyvin. Se on vanha, kaunis talo
kaupungin alemmassa osassa, runsaasti puita kasvavan puutarhan
keskellä. Sen omistaja vuokraa sitä kilpa-ajoviikoksi. Se on kylliksi
iso suurelle vierasjoukolle."
"Sitten me kolme siihen mukavasti sovimme!" sanoin minä. "Minusta
tuntuu oikein hauskalta. Olen vähän kyllästynyt täällä olooni enkä
välitä kuinka pian maanantai jännityksineen saapuu. Meillä on ollut
liian paljon väärää jännitystä viime aikoina."
"Saatpa kyllä kokea jonkun verran jännitystä keskiviikkona, hyvä Jim!"
sanoi hän nauraen. "Odota vain kiltisti!"
Mutta sitä sain jo ennemmin, ja vielä toisenlaista sittenkin. Samana
iltana sain poliisiviranomaisilta erään ilmoituksen -- noiden kolmen
vangitun miehen johtaja tahtoi välttämättä tavata minua.