Minun ei tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista silmäänpistävän
otsakkeen jatkona olevaan tekstiin, kun jo käsitin, mitä oli
tapahtunut. Ennenkuin olin sanaakaan edemmäs lukenut tiesin löytäväni
sieltä erään nimen... ja tuossahan nimi olikin --
_Pennithwaite!_
En välitä, vaikka tunnustan, että tämä masensi minua pahemmin
kuin mikään seikka, joka siihen hetkeen asti oli saatu ilmi.
Sen teki salaperäisyyden tuntu -- murha, salainen ja aistein
koskematon, joka tuli pikemminkin hiipien, kuin aineeton kappale
eikä käsin kosketeltavana. Ennenkuin luin riviäkään edemmäs, näin
mielikuvituksessani tuon ison, juhlallisen huoneen Lincoln's Inn
Fieldsissä olevassa talossa... tuon jäykän, vanhahkon lakimiehen...
koko tuon paperien ja pergamenttien täyttämän ilman... siellä
vallitsevan järjestyksen, aivan kuin sitä päivittäin siistisi joku
touhukas, turhantarkka vanhapiika... uuninreunalla olevan kellon
rauhallisen ja säännöllisen tikutuksen ja kellon yläpuolella jonkun
juhlallisimpaan virkapukuunsa ja tekotukkaansa puetun oikeuden
puheenjohtajan kuvan... ja... ja tämä kuva häipyi toiseksi... jossa
sama jäykkä, vanha mies, joka oli niin korskean itsetietoinen
esiintymisessään, niin ilmeisen tarkka ympärillään vallitsevasta
järjestyksestä, makasi poikkipuolin pöydällään, viruen omassa
veressään... puukotettuna!
_Pennithwaite!_ Neljäs murha -- neljäs uhri! Entä -- seuraava?
Sillä vaikka kiinalaisen kolme toveria tai välikappaletta, joita he
epäilemättä olivat, oli hyvässä tallessa salpojen ja lukkojen takana
Portsmouthin vankilassa, oli hän itse vapaana. Ennenkuin edes luin
koko kirjoitusta, tiesin tämän hänen työkseen. Sillaikaa kuin toiset
kolme olivat pelättämällä ja pakottamalla koettaneet saada tietoonsa
minun käyntini lady Renardsmeren asialla Pennithwaiten luona, oli hän
oleskellut Lontoossa ja omin neuvoin etsinyt käsiinsä Pennithwaiten...
ja siitä saivat sanomalehdet lisää tekstiä!
Vaivoin kykenin sen verran hallitsemaan hermojani, että saatoin pidellä
sanomalehteä vakavasti edessäni. Minun pitikin luopua koko yrityksestä;
se tutisi ja vapisi niin kovasti käsissäni, että rivit sekaantuivat
keskenään: täytyi panna se eteeni pöydälle ja kumartua sen yli.
Paljoa ei siinä ollut luettavaa, ja minusta tuntui, ettei ollut
sanaakaan, jota en olisi pystynyt ennakolta arvaamaan. Tämä vain:
"Uusi salaperäinen ja kammottava murha, joka nähtävästi kuului
neljäntenä melkein pirullisella taituruudella suunniteltujen
ja suoritettujen murhien sarjaan, saatiin ilmi eilen aamulla,
kun herra Pennithwaite; tunnettu asianajaja, joka oli laajalti
tekemisissä maanomistajaperheiden kanssa, tavattiin Lincoln's
Inn Fieldsissä olevan toimistonsa yksityishuoneessa kuoliaaksi
pistettynä. Yksityisseikat, mikäli poliisilaitos niitä tähän
asti on päästänyt julkisuuteen, näyttävät pintapuolisesti
katsoen melko yksinkertaisilta. Herra Pennithwaitella, joka
oli vanhanpuoleinen, naimaton mies ja jolla oli yksityisasunto
Sevenoaksissa, näyttää olleen makuuhuone toimistonsa
yhteydessä, jota hän käytti, kun sattumoisin jäi yöksi
kaupunkiin. Tiistai-iltana hän sanoi toimiston vahtimestarille
aikovansa jäädä kaupunkiin yöksi ja käski panna makuuhuoneensa
kuntoon. Konttoripäällikkö oli nähnyt hänet kello kuudelta,
jolloin hän oli käskenyt tämän jättää eräitä papereita hänen
kirjoituspulpetilleen, jotta hän saisi tutkia niitä myöhemmin
illalla. Vahtimestari sanoo, että herra Pennithwaite oli
konttoristien poistuttua lähtenyt kerhoonsa päivälliselle.
Poliisi on todennut että hän söi siellä päivällisensä ja viipyi
siellä kello kymmeneen.
Ne muutamat hänen kerhotoverinsa, joita asian johdosta on
puhuteltu, sanovat hänen olleen hyvissä voimissa ja hyvällä
tuulella. Lincoln's Inn Fieldsin vahtimestari näki hänen tulevan
kotiin puoli yhdentoista aikaan; hän sanoi vahtimestarille hyvää
yötä ja meni yksityistoimistoonsa. Vahtimestari kuuli hänen
lukitsevan oven. Makuuhuoneeseen, jota herra Pennithwaite näissä
tilaisuuksissa käyttää, mennään yksityistoimistosta; muuta tietä
ei sinne pääse.
Eilen aamulla, kun konttoristit tavalliseen aikaan kokoontuivat,
kello yhdeksän ja kymmenen välillä, ei herra Pennithwaite
vielä ollut tullut yksityishuoneistaan eikä avannut sinne
vievän oven lukkoa. Puoli yhdeltätoista meni konttoripäällikkö,
kuultuaan vahtimestarilta, että herra Pennithwaite varmasti oli
huoneustossa, ja kun hän yhä uusittuihin kolkutuksiinsa ei ollut
saanut vastausta, rakennuksen takapuolelle ja huomasi, että
makuuhuoneen ikkuna oli hieman raollaan. Hän hankki itselleen
pienet nuoratikkaat ja päästyään huoneeseen meni edelleen
yksityistoimistoon. Siellä hän tapasi herra Pennithwaiten
poikkipuolin kirjoituspöydällään, kuolleena ja verissään
viruen. Hänet oli nähtävästi pistetty kuoliaaksi lukiessaan
asiapapereitaan pöydän ääressä istuen; hänen edessään olevat
paperit olivat aivan veriset; puoliksi poltettu sikaari oli
pudonnut hänen kädestään matolle; pöydällä oleva lasi oli
puolillaan wiskyä ja vettä: kaikesta näkyi, että hänet oli
yllätetty ja äkkiarvaamatta isketty kuoliaaksi. Kun vilkaisi
yltympäri tuon aika kookkaan huoneen, näki selvästi, mikä oli
ollut murhaajan tarkoituksena. Pöydän kaikki laatikot oli
aukaistu ja tyhjennetty; sisällys oli viskelty huiskin haiskin
lattialle. Murhatun miehen taskut oli myöskin käännetty nurin
hänen istuessaan; huoneessa olevasta kahdesta kaapista löytyivät
toisen lukosta hänen avaimensa riippumassa; kaappien sisällykset
olivat sekamelskana niiden edustalla. Yksityishuoneessa oli
useita arkkuja ja lipastoja; kaikki ne oli järjestelmällisesti
tutkittu.
Oliko murhamiehen onnistunut löytää etsimänsä, mikä se sitten
lieneekin ollut, ei ole tietenkään tiedossa, mutta hän oli
nähtävästi päässyt yksityishuoneeseen sillä aikaa kuin herra
Pennithwaite oli kerhossaan, ja hän surmasi uhrinsa kohta tämän
palattua ja sitten kulutti suurimman osan yötä -- ainakin
keskiosan -- tuohon hurjaan hakuhommaan. Eikä tarvitse kovinkaan
epäillä sitä, että tämä murhaaja on kuulunut noiden kolmen miehen
Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhaajiin ja että murhan
on tehnyt erään ovelan salaperäisesti työskentelevän koplan
jäsen. Ainoa tyydyttävä piirre asiain nykyisessä tilassa on se,
että poliisien uskon mukaan jo kolme tämän koplan jäsentä on
vangittuna, ja heidän vakaumuksensa on, että on helppo todistaa
heidän sekaantuneen näihin murhiin. Kuitenkin, mitä herra
Pennithwaiten murhaan tulee, ei tätä kirjoittaessamme vielä
ole olemassa kaukaisinta aavistustakaan siitä, ketkä murhaajat
ovat ja missä he oleskelevat. Surettavin piirre jutussa on se
helppous, millä hän sai suoritetuksi pirullisen tekonsa ja pääsi
pakenemaan rikospaikalta."
Peyton astui huoneeseeni juuri kun olin lukemassa tämän selostuksen
viime lauseita. Osoitin sanaa sanomatta otsikkoa ja sitä seuraavaa
palstaa; sanaa sanomatta hän kumartui olkani yli ja luki itsekseen koko
jutun, samalla kuin minä luin toistamiseen osan siitä. Ja kun olimme
lukeneet, nousimme pystyyn ja katsoimme toinen toistamme.
"Kiinalainen!" sanoi hän hiljaa. "Hänen työtään! Enkö sitä sanonut?
Niin kauan kuin hän on vapaana tulee tapahtumaan murhia!"
"Niin kuin minä en sitä tietäisi!" sanoin minä.? "Ja -- kuka on
seuraava?"
Hän nyökäytti päätään ja istahtaen tuolille rupesi piippuaan täyttämään.
"Tämäkö vanha lakimies nyt?" kysyi hän. "Hänkö oli lady Renardsmeren
asianajaja?"
"Hän!" myönsin. "Sama mies, jolle vein käärön."
"Joka", sanoi hän juhlallisesti, "epäilemättä sisälsi sen esineen,
olihan mikä oli, minkä tähden tämä kiinalainen tappaa ihmisiä! Nuo
toisöiset kaverithan pakottivat teidät tunnustamaan, että olitte
vieneet sen Pennithwaitelle?"
"Niinhän ne pakottivat! -- puserrettuaan sen ensin revolvereineen
Walkerista, joka siten saattoi minut pulaan", vastasin. "Mutta minä en
tietenkään tiennyt mitä käärössä oli enkä siis voinut heillekään sanoa."
"En nyt sitä tarkoittanut", huomautti hän. "Sitä minä tarkoitin,
että -- nuo roistothan kytkettiin ja teljettiin ennenkuin ehtivät
mitenkään käyttää hyväkseen sitä tietoa, jonka teiltä saivat. Mutta
-- Pennithwaite on tarkastettu ja murhattu. Toimiiko siis kiinalainen
yksikseen, vai onko hän jäänyt Lontooseen ja siellä saanut tietoonsa
Pennithwaiten asian eikä ole hukannut kallista aikaa? Kumpi?"
"Se sietää hieman aprikoimista", sanoin hetken vaitiolon jälkeen.
"Uskon, että kiinalainen on jäänyt Lontooseen, kun muut kolme tulivat
tänne. Tällaisella hiljaisella maaseudulla olisi kiinalainen heti
huomattu; Lontoossa --"
"Niitä taitaa olla paljon Lontoossa?" kysyi hän keskeyttäen.
"Aika paljon! East Endissä koko joukko -- Limehouse on paljasta Kiinaa,
kauttaaltaan", vastasin. "Mutta ne ovat -- alhaisia kiinalaisia,
luulemma. Toisissa paremmissa kaupunginosissa on ylhäisempiä --
herrasmiehen tapaisia -- Enimmin minua ihmetyttää tuossa erityisessä
Chuh Sinissä -- sen kummemmin en ole kuullut häntä mainittavan -- se,
että hän on menettänyt osan toisesta korvastaan! Hän on siis helposti
tunnettava. Minne hän pääsee? Mihin piilottautuu? -- miten hän saattaa
säilyä näkymättömänä, kun ei vielä tähän asti ole tavattu? Merkillinen
juttu! Kiinalainen, joka on menettänyt alaosan korvastaan! --
Luulisipa, että poliisi olisi jo aikoja sitten saanut hänet seulotuksi
erilleen koko Lontoon kiinalaisväestöstä."
"Niinpä kylläkin", sanoi hän juhlallisesti nyökäten, "mutta tämäpä
kiinalainen onkin oikea ylitaituri kaikenlaisissa asioissa, joita
länsimaalaiset eivät kykene käsittämään. Tuo kaveri taistelee ankarasti
siitä salaperäisestä esineestä, jota hän tavoittelee, eikä häntä
vähät pidätä! Oma mielipiteeni on tietenkin, ettei hän löytänyt sitä
Pennithwaiten luota. Ja siksi --"
Hän pysähtyi ja katsoi minua kiemurrellen kohoavan savun läpi...
tarkoittavasti.
"Mitä niin?" sanoin.
"Juttu jatkuu", huomautti hän lakoonisesti. "Holliment! Siinä
ensimmäinen. Quartervayne! Siinä toinen. Neamore! Siinä kolmas!
Pennithwaite! Siinä neljäs. Viides on tietenkin -- heh?"
"Jumalan tähden, hyvä mies, kuka sitten?" huudahdin. "Tämähän on
aivan..."
"Kirottua!" myönsi hän. "Kirottuapa hyvinkin! Mutta... ei voi välttää.
Seuraava on tietenkin lady Renardsmere."
En sanonut mitään. Istuin vain ja tuijotin häneen. Näin
mielikuvituksissani vanhan, omituisen työnantajani -- puutarhassaan
maata kaivamassa. Lady Renardsmere...
"Lady Renardsmere!" toisti hän. "Siitä ei ole epäilystä! Hänellä se
esine on! Tai jos se ei ole varsin hänen hallussaan, niin ainakin
hän tietää sen olinpaikan. Kuulkaapa nyt, mitä sanon, ja tarkatkaa,
onko siinä mitään virhettä! Holliment ja Quartervayne epäilemättä
ryöstivät Chuh Siniltä saman esineen, jonka hän oli herra Chengiltä
ryöstänyt; Holliment, Quartervayne ja Neamore möivät saman esineen
lady Renardsmerelle kymmenestätuhannesta punnasta; Chuh Sin ja
hänen koplansa murhasivat Hollimentin, Quartervaynen, Neamoren ja
Pennithwaiten yrittäessään saada sen haltuunsa. Mutta... niin totta
kuin että tässä nyt istumme, tuo kiinalainen tietää tähän mennessä,
että jos on maailmassa elävää olentoa, joka tietää tuon esineen --
olihan mikä oli -- olinpaikan, niin lady Renardsmere on se olento!
Ja... hänen kimppuunsa kiinalainen nyt käy! Ehkei kuitenkaan murhaten,
tällä kertaa."
"Sitten hänen täytyy poistua Englannista", sanoin minä. "Lady
Renardsmere on mantereella."
"Mistä sen tiedätte?" virkkoi hän. "Ehkäpä ei olekaan. Päättäen
kaikesta siitä, Cranage, mitä olette minulle kertonut, minusta tuntuu,
että tämä vanha rouva pelaa hyvää puijauspeliä! Minä en vain käsitä
-- mihin hän pyrkii? Mikä on esine, jonka hän on saanut haltuunsa? --
jonka omistamiseksi on murhattu oikealle ja vasemmalle? Mikä se oikein
on? Tehän sanoitte hänen olevan monen miljoonan omistajan! -- no niin,
eikö hän siis pysty ostamaan kaikkea, mitä mielensä tekee? Mikä on tuo
esine?"
"Oma mielipiteeni on, että se on joku äärettömän hieno kivi --
suunnattoman arvokas timantti tai muuta sen tapaista", vastasin.
"Sanoinhan teille, että hän on vallan hullaantunut sellaisten
esineitten omistamiseen eikä haikaile mitään pyrkiessään saavuttamaan,
mitä mielensä tekee. Olen kuullut kummallisia asioita kerrottavan
hänestä siinä suhteessa -- tänne tuloni jälkeen. Mutta tässä asiassa
-- miksi kaikki tämä salamyhkäisyys? Sillä lyönpä vetoa miten paljosta
hyvänsä, että hän ostaessaan tuon esineen Neamorelta uskoi kaupan
täysin lailliseksi -- tarkoitan, että hän ei tiennyt tuota esinettä
varastetuksi."
"Milloin hän sen sellaiseksi tiesi?" kysyi hän.
"Silloin luullakseni kun neiti Hepple ja minä keskustelimme hänen
kanssaan ja kun ne kaksi etsivää saapuivat tänne ja hän heidän
käsistään livisti", vastasin. "Silloin hän lähti matkoihinsa."
"Hoo!" sanoi hän miettivästi. "Luulenpa sitten senkin tietäväni, mitä
varten hän lähti matkoihinsa!"
"Olisipa hauska tietää!" huudahdin. "Mitä varten hän lähti?"
"Minusta se tuntuu aivan yksinkertaiselta, Cranage", vastasi hän. "Hän
meni oikopäätä Pennithwaiten toimistoon Lontooseen ja otti tuon esineen
pois hänen hallustaan. Ja missä hän itse nyt lieneekin, luullakseni tuo
esine on hänen taskussaan. Ja sehän tekee tilanteen --"
Samassa kuului kolkutus ovelleni ja palvelija astui huoneeseen.
"Herra Jifferdene kysyy teitä, sir", ilmoitti hän.
Käännyin hämmästyneenä; mutta Jifferdene oli jo astumassa huoneeseen:
minusta hän näytti tavallista vakavammalta. Kiiruhdin esittämään
Peytonin.
"Jonka nimen olette lehdissä nähnyt, Jifferdene, toisöisen tapahtuman
yhteydessä", sanoin. "Tiedättehän miten nuo kolme miestä pantiin
rautoihin --"
"Tulen juuri Portsmouthin vankilasta, missä olen ollut heitä
katsomassa", keskeytti hän, istahtaen välillemme. "Lähdin sinne ensi
töikseni tänä aamuna tarkkaan katsomaan heitä."
"Tunsitteko ketään heistä?" kysyin minä.
"En ainoatakaan! Eivät ole silmäni sinä ilmoisna ikänä sattuneet
yhteenkään näistä mammanpojista!" vastasi hän. "Yksi heistä tosin
on tunnettu, niin kuin tietänette -- tuo lääkäriluopio, joka on
vetelehtinyt Portsmouthissa siitä asti kun hänet ajoi luotaan muuan
lääkäri, jonka apulaisena hän oli ollut, ja poliisit ovat pitäneet
häntä silmällä jonkun aikaa. Mutta muut -- kukaan ei ole heitä vielä
näihin mennessä tuntenut. Mutta ehditäänhän siihen, herra Cranage.
Pääasia on, että he ovat tuon koplan jäseniä -- kiinalaisen."
"Pääasia -- oikea pääasia, Jifferdene, on, että kiinalainen on
vapaana!" sanoin. "Hän murhasi Pennithwaiten! Yksi ainoa kiinalainen
-- joka lisäksi on menettänyt toisen korvansa alaosan -- Lontoon koko
poliisilaitoksen keinoja vastassa!"
Hän nyökkäsi, aivan kuin täysin ymmärtäen tarkoitukseni, mutta ei
näyttänyt loukkaantuneelta eikä masentuneelta. Ja sen sijasta, että
olisi ruvennut vastaamaan tai selittelemään, hän äkkiä kumartui
eteenpäin ja taputti minua polvelle.
"Herra Cranage!" sanoi hän. "Tiedättekö missä lady Renardsmere on?"
"En!" vastasin reippaasti. "En minä tiedä! Tiedättekö te?"
Ei hän siihenkään vastannut. Äkkiä hänen silmänsä kääntyivät pöydällä
olevaan sanomalehteen.
"Minut noudettiin tuota asiaa tutkimaan!" sanoi hän hiljaa. "Saavuin
sinne -- Lincoln's Inn Fieldsiin -- puolen tunnin kuluttua siitä kun
konttoripäällikkö oli asian keksinyt. Tuo kiinalainen -- jos se oli
kiinalainen -- on nähtävästi ollut huoneustossa tuntikaupalla --
tunteja! Näytti siltä kuin olisi hän tutkinut joka tomuhiukkasen! Ja
olen itsekseni ihmetellyt -- löysikö hän, mitä etsi?"
Hän katsoi meitä toisesta toiseen. Ja Peyton vastasi hänen
kysymykseensä.
"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Ei."
Jifferdene katsoi häneen tarkasti ja myhäillen.
"Niinkö? -- ja mikä teidät saa niin luulemaan, sir?" kysyi hän. "Onko
teillä syitä?"
"Hyvätkin!" sanoi Peyton. "Koska en usko, että se esine -- mikä se
sitten liekin -- ollenkaan oli siellä. Turha vaiva!"
"No missä te sitten luulette sen esineen -- mikä se sitten liekin, niin
kuin te sanotte, -- voivan olla, sir?" kysyi Jifferdene. "Te tunnutte
olevan hyvin asian perillä."
"Olen lehdistä lukenut siitä mahdollisimman paljon, ja tämä herra
Cranage on kertonut lisää", vastasi Peyton. "Luulen sen esineen olevan
lady Renardsmeren taskussa."
Jifferdene huokasi ja nyökkäsi useita kertoja.
"Olenpa melkein yhtä mieltä kanssanne", sanoi hän hiljaa. "Ja jos tuo
kiinalainen yhä jatkaa, silloin... lady Renardsmere on seuraava."
"Ellette te ole siepannut häntä kiinni, ennen kuin hän ehtii lady
Renardsmeren kimppuun", sanoin minä. "Mutta tarkoitatteko todellakin,
Jifferdene --"
Hän nousi seisomaan ja teki torjuvan liikkeen kädellään, ikään kuin
pyytäen päästä enemmistä huomautuksista.
"Olen kokenut paljon merkillistä iälläni, hyvät herrat", sanoi hän.
"Olen nähnyt toisenkin kummallisen ja ihmeellisen asian, olenpa itsekin
suorittanut töitä, jotka on arvioitu sekä älykkäiksi että viekkaiksi.
Mutta sanonpa teille -- en vielä ikinä ole tavannut tämän veroista
pirullisen viekasta konnaa! Puuttuu vain nähdäkseni hänet! Ei ole
epäilystäkään, että hän on oleskellut Lontoossa siitä Portsmouthin
tapahtumasta asti, johon te, herra Cranage, otitte osaa; eikä ole
epäilystä siitäkään, että ne kolme miestä, jotka tunti sitten näin,
ovat hänen apulaisiaan tai tovereitaan tai kumpiakin, mutta mies itse
-- Jumala paratkoon, hän ehkä on aineeton henkiolento, ja --"
"Uskonpa hänen olevan hyvinkin aineellista lihaa ja luuta --
keltaisen", keskeytti Peyton. "Eivät aineettomat henkiolennot puukkoa
kanna!"
Jifferdene nyökkäsi taas -- tyhjälle. Sitten hän huomauttaen, että
hänellä oli auto ulkopuolella ja että hänen oli lähdettävä, hyvästeli
Peytonia ja viittasi minua seuraamaan itseään ulos. Parvekkeelle
päästyä hän kääntyi tuttavallisesti puoleeni.
"Herra Cranage", kuiskasi hän, "muuan sana yksin teille! Ettekö sano
tietävänne, missä lady Renardsmere on? Minäkään en tiedä, missä hän
mahdollisesti jo tänään on, mutta tiedän, missä hän oli kolme päivää
sitten. Pariisissa! Hän on nähty siellä Bristolin hotellissa. Ja
arvatkaapa kenen seurassa -- nähty keskustelevan hänen kanssaan?"
"Menkää jo arvaamisinenne!" tokaisin. "Sanokaa!"
"Herra Chengin!" vastasi hän, katsoen minuun tarkoittavasti. "Herra
Chengin -- jolta Chuh Sin-rosvosi!"