Renardsmere Housen syrjäisen aseman vuoksi tulivat päivän sanomalehdet
harvoin ennen puoltapäivää perille. Sinä aamuna ne olivat vähän
myöhästyneet, ja niiden saapuessa oli lady Renardsmere lähtenyt ulos
-- Mansonin huvilaan ponivaljakollaan. Siinä siis istuin, sanomalehdet
hirveine uutisineen edessäni, eikä ketään lähellä, jonka kanssa olisin
voinut keskustella asiasta, ja ihmetellen mitä tämän jälkeen tapahtuisi.
Tuo oli kolmas murha viikon kuluessa. Vieläköhän seuraisi neljäs?
Asiasta ei ollut pitkälti lehdessä. Lady Renardsmere tilasi kolme
tavallista jokapäiväistä sanomalehteä ja pari urheilulehteä; uutiset
olivat lehdissä niin toistensa kaltaiset, että päätin niiden olevan
lähtöisin samasta uutistoimistosta; tosiaankin, sanamuoto niissä
jokaisessa oli samanlainen:
"Harvinaisen rohkea murha, joka näyttää olevan läheistä sukua
äskettäin Maida Valessa ja St. Katherine-telakan läheisyydessä
tapahtuneille murhille, tehtiin noin kello kolmelta eilen
iltapäivällä Kensington-tarhassa. Uhri on tunnettu asioitsija
Percy Neamoreksi, Ashmore-tien varrelta Paddingtonista. Herra
Neamoren kimppuun on nähtävästi hyökätty eräässä puiston
syrjäosassa ja isketty hänet kuoliaaksi. Hänen vaatteensa on
tutkittu ja revitty palasiksi jo yllämainituista kahdesta
murhasta tunnetulla tavalla; ja että murhaajan tai murhaajien
vaikuttimena oli jonkun esineen etsiminen eikä rahan tai
arvotavarain ryöstäminen, todistaa se seikka, että kuolleelta
mieheltä tavattiin huomattava määrä Englannin pankin seteleitä,
muutamia hienoja timanttisormuksia ja kultakello perineen. Mikäli
poliisin tietoon on tullut, ei kukaan ole nähnyt edes hyökkäystä
tai tappelua, eikä tällä hetkellä ole mitään johtolankaa.
Selvästikin on tämä kolmas järjestyksessä siinä murhasarjassa,
joka alkoi tuon Hollimentin murhalla Blomfield-tiellä viikko
sitten. Scotland Yardin miehet ovat tarmokkaasti toimessa, mutta
sikäläiset viranomaiset osoittautuvat tavattoman pidättyväisiksi."
Luin uutisen monta kertaa tuijottaen siihen kuin lumottuna. Päässäni
jyskytti, ja kerta kerralta, yhä uudelleen ja uudelleen, toistui
mielessäni kysymys -- kuka sitten? -- kuka sitten? -- kuka sitten?
Seikka oli sellainen, että hermoni olivat pilalla, eikä ollut siis
mikään ihme, että rajusti hätkähdin, kun ovelleni äkkiä koputettiin.
Eräs palvelija astui sisään. Hän katsoi minua uteliaasti sivustapäin.
"Kaksi herraa tahtoo tavata teitä, sir", ilmoitti hän. "He eivät halua
ilmoittaa nimeään -- toinen sanoi, että tunnette hänet, kun näette."
Kiiruhdin ulos. Jifferdene -- kuten jo olin arvannutkin. Hänen
seurassaan oli toinen mies, outo kyllä, mutta arvatenkin Jifferdenen
virkatovereita.
"Käykää sisään!" sanoin minä ja vein heidät huoneeseeni ja käskin
istumaan tuoleille kirjoituspöytäni viereen, jolla yksi sanomalehdistä
oli levällään. Osoitin suurin kirjaimin ilmoitettua murhaa. "Olen
lukenut tuon!" huomautin nyökäten Jifferdenelle. "Se oli kolmas! Hyvä
Jumala! -- kuinka kauan tuota jatkuu?"
Vastaamatta tähän hän viittasi kumppaniinsa.
"Ystäväni ja virkatoverini salapoliisi-kersantti Beacher", sanoi hän.
Beacher ja minä vaihdoimme tervehdyksiä. Mutta Beacher ei herättänyt
mielenkiintoani -- juuri sillä hetkellä, ja minä käännyin Jifferdeneen.
"Mikä teidät on tänne tuonut!" kysyin minä luultavasti hyvin
valittavalla äänellä. "Luulin, ettei minua tarvittaisi ennenkuin --"
"Mutta enhän ole sanonut, että tarvitsen teitä!" keskeytti hän
hyväntuulisena. "Älkää kiihtykö, herra Cranage -- se ei ole hyväksi.
Olette vähän hermostunut, ettekö olekin?"
"Kukapa ei olisi?" vastasin minä. "Kaiken jälkeen -- ja nyt vielä tämä
--"
"Niin, niin, ei sitä ikuisesti voi jatkua!" sanoi hän filosofisesti,
"mutta kuulkaa -- onko lady Renardsmere jossakin tässä lähellä?"
"Ei ole!" sanoin minä. "Lady Renardsmere on lähtenyt Chilvertonin
nummelle, neiti Mansonin hevoshoitolaan. En tiedä, milloin hän palaa.
Ehkä on hän päivällisellä siellä. Mutta -- mitä te hänestä?"
"Hänestä juuri on kysymys!" vastasi Jifferdene kylmästi. "Sitä varten
olemme tulleet kaupungista tänne. Meidän on tavattava lady Renardsmere,
vaikka meidän pitäisi odottaa koko iltapäivä häntä."
"Miksi?" tiedustelin minä.
"Koska hänen nimensä on sekaantunut tuohon juttuun", vastasi hän
viipymättä. "Juuri siksi!"
"Miten on hänen nimensä siihen sekaantunut?" kysyin minä, "ja mistä
lähtien?"
"Kerronpa teille", sanoi hän. "Ei ollut mitään vaivaa tuon miehen
tuntemisessa, Neamoren nimittäin -- sillä hänellä oli käyntikortit
taskussaan, ja hänen henkilöllisyytensä todistettiinkin puolisen tuntia
sen jälkeen kun hänet oli löydetty. Siten hänen nimensä, kuten näette,
ehti iltalehtiin. No niin, myöhään eilen illalla tuli päätoimistoomme
eräs herrasmies -- suuren maailman mies, joka hyvin tuntee West
Endin -- ja antoi meille kummallisia tietoja. Hän kertoi noin viikko
sitten eräänä päivänä syöneensä päivällistä Ritzissä ja nähneensä
Neamoren, jonka hän tunsi kilpa-ajoasiamieheksi pienessä mittakaavassa,
syövän päivällistä lady Renardsmeren ja kahden muun miehen seurassa,
jotka hänen kuvauksensa mukaan luultavasti ovat olleet Holliment
ja Quartervayne. Omituista seuraa hänen armolleen, vai mitä, herra
Cranage?"
"Tiedätte aivan hyvin, että kilpa-ajoasioissa joutuu omituiseen
seuraan", sanoin minä. "Lady Renardsmere on hevostenomistaja, kuten
tiedätte, ja hänellä on luultavasti liikeasioita näiden miesten kanssa."
"Joista joka ainoa ukkeli sen jälkeen on surmattu!" huomautti hän
katsoen tiukasti kumppaniinsa. "Niinpä niin, herra Cranage! Mutta
me tahdomme tietää, mitä lady Renardsmere tiesi Neamoresta ja mitä
tekemistä hänellä oli Ritzissä tämän ja niiden molempien muiden kanssa
-- me tahdomme tietää kaikki!"
"Lady Renardsmere on hyvin ylpeä ja omavaltainen nainen", sanoin minä.
"Todennäköisesti hän käskee teidän pitää huolta omista asioistanne!
Jos hänellä oli asioita -- kilpa-ajoasioita -- heidän kanssaan, niin
miks'ei hän voinut syödä aamiaista noiden kolmen miehen seurassa?
Mitä se siihen kuuluu, että heidät myöhemmin murhattiin? Luultavasti
myönnätte, että semmoinenkin asia, kuin sattuma, on olemassa?"
"En ole ollut sen kanssa missään tekemisissä virkaurallani!" vastasi
hän ivallisesti. "Joka tapauksessa luulen, että lady Renardsmere voi
kertoa meille jonkun verran. Odotamme häntä ainakin. Kieltämätön
tosiasia on, että hän tunsi Neamoren. Ja Neamore on surmattu!"
"Otaksun teidän tuntevan kaikki yksityiskohdat?" tiedustelin minä.
"Tuota -- olisiko se noiden toisten tapausten kaltainen?"
"Sekä oli että ei ollut", vastasi Jifferdene. "Mitä tulee tyyneyteen,
kylmäverisyyteen ja julkeaan rohkeuteen, jolla murha suoritettiin,
luulen sen olevan vertaistaan vailla! Beacher ja minä keskustelimme
siitä tullessamme tänne ja olimme yksimieliset siitä, ettemme
milloinkaan ennen ole sellaista kuulleet. Kirkkaalla päivällä!"
"Ja julkisessa puistossa vielä!" mutisi Beacher. "Kensington-tarhassa!
Kuulostaa uskomattomalta! Ja kuitenkin -- se tapahtui! Siitä ei pääse
mihinkään!"
"Miten se kävi?" kysyin minä.
Jifferdene asettui mukavampaan asentoon nojatuolissaan.
"No niin", sanoi hän, "tietysti tunnette Kensington-tarhan? Tiedättekö,
missä Lancaster-kadun sisäänkäytävä on, kukkulan puolella, lähellä
suihkukaivoja? Tiedätte kaikki hyvin, niinkö? -- No hyvä, tiedätte
siis, että Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon välillä on polku ja
ajoteitä ja niiden välissä ruohokenttiä, puita ja siellä täällä
pensasryhmiä. Tiedätte kai myös, että siellä on tuoleja puitten alla ja
muualla, muutaman kolikon maksusta käytettäviksi --"
"Tunnen Kensington-tarhan kaikkineen niin hyvin kuin kukaan konsanaan!"
keskeytin minä. "Asuin tavallisesti aivan sen läheisyydessä."
"Hyvä", jatkoi hän, "se tekee asiat yksinkertaisemmiksi. Noin
kaksikymmentä minuuttia yli kolmen meni eräs mies, joka oli kokoomassa
maksua tuoleista, ruohokentän poikki, joka on Lancaster-kadun ja
Pyöreän Lammikon puolivälissä, kun hän näki erään miehen istuvan
omituisessa asennossa erään pyökkipuun juurella -- joka kuuluu pieneen
rauhallisessa paikassa olevaan puuryhmään. Asento oli niin omituinen --
mies istui kuin pönkitettynä runkoa vastaan, kädet levällään -- että
hän meni hänen luokseen. Hän näki heti paikalla, että mies oli kuollut,
ja riensi apua hakemaan. Saapuessaan poliisit ensin luulivat sitä
itsemurhaksi, mutta kohta he näkivät, että olikin kysymyksessä murha.
Kuolleen miehen liivintaskusta löydetty käyntikorttikotelo ilmaisi,
kuka hän oli -- mutta muutaman minuutin kuluttua tuli se seikka vielä
lähemmin ja tarkemmin määritellyksi. Ennenkuin poliisit ennättivät
siirtää ruumista mihinkään, ilmestyi näyttämölle nuori nainen, joka
sanoi kuolleen miehen olleen hänen ystävänsä, että he olivat sopineet
kohtauksesta täällä puistossa kello neljältä, ja ilmoitti hänen
nimensä, osoitteensa ja ammattinsa. Ei siis tietenkään ole mitään
epäilystä hänen henkilöllisyydestään. Ja saatan kertoa teille, herra
Cranage, että eilen illalla hain käsiini Warrington-hotellin isännän
Maida Valesta, ja hän todensi hänet siksi nuoreksi mieheksi, joka
oli ollut hänen talossaan Hollimentin kanssa. Eikä siitäkään ole
mitään epäilystä, että Neamore, Holliment ja Quartervayne pari päivää
aikaisemmin olivat olleet lady Renardsmeren seurassa Ritz-hotellissa."
"Kertokaa hänelle, mistä toisestakin syystä tahdomme tavata lady
Renardsmereä", ehdotti Beacher, joka näytti vähäpuheiselta mieheltä.
"Aivan niin!" vastasi Jifferdene. Hän katsahti oveen, aivan kuin
varmistuakseen siitä, että se oli suljettuna, ja kääntyi minuun
viitaten tutunomaiseen tapaansa. "Tiedättehän, herra Cranage, että
noissa molemmissa muissa tapauksissa oli eräitä yhtäläisiä piirteitä.
No niin, tässä ne taas esiintyvät! Tällä kertaa he kuitenkin, kuten
Quartervaynenkin tapauksessa, olivat ottaneet kaiken kovan rahan,
kullan ja hopean, mitä Neamorella oli mukanaan. Mutta olivat jättäneet
koskematta useita satoja puntia sisältävän setelitukon, kultakellon
perineen, kaksi tai kolme timanttisormusta ja timanttisen rintaneulan
-- hän oli komeasti puettu, tuo miesparka! Ja että he olivat olleet
etsimässä jotakin, todistaa se seikka, että olivat repineet hänen
takkinsa olkapäiltä aivan riekaleiksi -- ja niin edespäin, kuten noissa
toisissakin tapauksissa. Kuitenkin arvelemme, että he tällä kertaa ovat
löytäneet jotakin."
"Niinkö?" huudahdin minä.
"Niin arvelemme", vastasi hän. "Nurmikolta, aivan vierestä, löytyi
sametilla sisustettu nahkakotelo tyhjänä. Se oli nähtävästi sisältänyt
jotakin, jonka murhaaja oli ottanut talteensa, ennen kuin heitti
kotelon menemään. Ja taskukirjakin, aika iso kapine, löytyi siitä
viereltä, myöskin tyhjänä. Nyt sanoo tuo nuori nainen, joka tuli sinne
ja tunsi Neamoren hyvin, että vainajalla aina oli iso joukko papereita
siinä taskukirjassa -- oikeastaan se olikin paremmin kirjesäiliö kuin
taskukirja. Hän sanoo usein nähneensä Neamoren ottavan sen esiin ja
tutkivan siinä olleita papereita ja että se aina oli niitä pullollaan.
No, siitä ei löytynyt ainoatakaan paperia eikä muualta myöskään. He
olivat vieneet kaikki!"
"Entä sitten?" sanoin minä, kun hän pysähtyi katsoen merkitsevästi
minuun. "Mikä on teidän ajatuksenne siitä, Jifferdene?"
"Meistä näyttää sangen todennäköiseltä, koska tiedämme sen tosiasian,
että lady Renardsmere epäilemättä tunsi Neamoren, että nuo kaverit,
keitä lienevätkin, ovat saaneet hänen nimensä ja osoitteensa noista
varastetuista papereista", vastasi hän. "Paitsi että haluamme joitakin
tietoja lady Renardsmereltä, tahdomme siis varoittaa häntä. Tämä kopla,
herra Cranage, ei ilmeisestikään pysähdy mihinkään -- ennen kuin olemme
saaneet ne käsiimme!"
"Ehkä herra Cranage voi kertoa meille jotakin lady Renardsmerestä ja
Neamoresta?" huomautti Beacher, katsahtaen kysyvästi minuun. "Otaksun
hänen tietävän --"
"Unohdatte -- tai ette kai tiedä -- että olen ollut lady Renardsmeren
palveluksessa vain lyhyen aikaa", vastasin minä, entistä
päättäväisempänä olla ilmaisematta mitään. "Teidän on kysyttävä
häneltä."
"Lujaluontoinen henkilö, eikö niin?" tiedusteli Jifferdene. "Niin olen
kuullut. Ja vähän omituinen lisäksi, senkin olen kuullut. Mutta --
kuultava hänen on meitä, eikö niin, Beacher?"
"Varmasti!" sanoi Beacher vakaumuksella. "Selvä seikka!"
Samassa lady Renardsmere palasi kotiin. Minä jätin salapoliisit
huoneeseeni ja menin hänen luokseen. Hän nosti kätensä pystyyn heti kun
näki minut.
"Tiedän kaikki, Cranage!" huudahti hän. "Näin sanomalehden Peggie
Mansonin luona. Enkä aio ruveta asiasta keskustelemaan! Olette turvassa
täällä, ja --"
"Siitä ei ole kysymys, lady Renardsmere, enkä aikonut puhua
teille mitään omasta turvallisuudestani", vastasin, minä melkein
loukkaantuneena hänen puhetavastaan.
"Koetan itse pitää huolta turvallisuudestani, mikäli voin, ainakin.
Mutta sen vuoksi en tullut tänne. Minun huoneessani odottaa kaksi
miestä saadakseen tavata teitä."
Vanhan rouvan kasvot vetäytyivät pahaenteisiin ryppyihin. "Miehiä!
Minua tapaamassa!" huudahti hän. "Mitä miehiä?"
"Scotland Yardin miehiä -- salapoliiseja", vastasin minä jyrkästi ja
pidin häntä tarkasti silmällä. "Tunnen toisen, salapoliisi-kersantti
Jifferdenen."
"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi hän vihaisesti. "Kuka heidät tänne
lähetti? Ettehän te ole kertonut mitään Cranage? Sanoittehan joku
päivä sitten, ettette ollut! Tiedättekö, mitä tarkoitan? -- sitä, että
Neamore kävi täällä. Ettehän ole maininnut siitä mitään -- tai minusta
-- yhdellekään noista ihmisistä?"
"En ole sanonut sanaakaan teistä tai Neamoresta kenellekään heistä,
lady Renardsmere!" vastasin minä. "Sanoinhan teille, etten ole.
Luullakseni johtuu heidän käyntinsä -- sen mukaan kuin he minulle ovat
kertoneet -- eilisestä tapahtumasta, Neamoren murhasta. He tietävät
jotakin. He tietävät esimerkiksi", jatkoin minä katsoen häntä tarkasti,
"että te söitte aamiaista Neamoren, Quartervaynen ja Hollimentin
seurassa Ritz-hotellissa noin viikko sitten".
Se tepsi. Hän tuijotti minuun tuskin korviaan uskoen kokonaisen
minuutin.
"Miten he sen tietävät?" huudahti hän.
"Luullakseni aika monet ihmiset tuntevat teidät, lady Renardsmere",
sanoin minä; "teidän kaupunkitalonne Park Lanella ei ole hyvinkään
kaukana Ritz-hotellista. Minä arvelen, että joku, joka tuntee teidät,
näki teidät Ritzissä näiden miesten seurassa, ja kun sitten Neamoren
murhan jälkeen eilen alettiin toimittaa tiedusteluja, kertoi hän sen
salapoliiseille! Sellaiset asiat tulevat ilmi."
Äkkiä hän kohotti kätensä ja osoitti ovea, jonka minä olin jättänyt
vähän raolleen.
"Sulkekaa se!" sanoi hän käskevästi. "Istukaa, Cranage. No niin, nuori
mies, mitä nämä miehet tahtovat?"
"Luullakseni tahtovat he tehdä teille muutamia kysymyksiä, lady
Renardsmere", vastasin minä. "Siitä, mitä te tiedätte Neamoresta -- ja
noista kahdesta muusta."
"Ovatko he kertoneet teille mitään?" kysyi hän. "Tarkoitan -- sen
jälkeen kun tulivat tänne tänä aamuna?"
"Neamoren murhasta kylläkin aika paljon", vastasin minä. "Asianhaarat
--"
Hän huiskautti kättään kärsimättömästi.
"Ei -- ei!" huudahti hän. "En välitä hitustakaan Neamoren murhasta --
enempää kuin noitten toistenkaan. Tarkoitan -- minusta itsestäni?"
"Minun tietääkseni he eivät tiedä mitään teistä", sanoin minä, "paitsi
tietenkin, että olitte noiden kolmen miehen seurassa Ritzissä. He
haluavat vain lisätietoja, lady Renardsmere -- koettavat selvitellä
heille uskottua juttua."
Hän istui äänetönnä hetken aikaa rummuttaen sormillaan edessään olevaa
kirjoituspöytää.
"Mihin aikaan he tulivat?" kysyi hän äkkiä.
"Noin puoli yhdeltä", vastasin.
"Ja nyt on lähes kaksi -- aamiaisaika", sanoi hän. "Ovatko he saaneet
mitään?"
"Eivät mitään!" sanoin minä.
"Toimittakaa heidät Burtonin käsiin, Cranage, ja käskekää hänen antaa
heille aamiaista", määräsi hän. "Käskekää hänen pitää heistä hyvää
huolta -- tiedän kyllä, mistä tuollaiset veitikat pitävät. Katsokaa
myöskin, että he saavat mieleisiänsä juomia, sikaareja ja niin
edespäin. Myöhemmin -- käväisen itse katsomassa."
Palasin takaisin Jifferdenen ja Beacherin luo, ja esittämättä lady
Renardsmeren puolesta mitään lupausta siitä, että he pääsisivät hänen
puheillensa, kutsuin heidät aamiaiselle ja vein heidät taloudenhoitajan
luo, joka paikalla sijoitti heidät rauhalliseen, pieneen huoneeseen
-- ja sitten kun olin kuiskaamalla antanut hänelle erikoisohjeita --
ryhtyi palvelemaan heitä mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella.
"Lady Renardsmere toivoo", sanoin minä, kun jätin heidät, "että olette
kuin kotonanne ja pidätte hauskaa -- tulen hetken kuluttua katsomaan."
Minä söin tavallisuuden mukaan aamiaista omassa huoneessani ihmetellen,
mihin tämä kaikki johtaisi. Kertoisikohan lady Renardsmere näille
salapoliiseille mitään? Tiesin tähän mennessä jo, millainen omituinen,
ylpeä nainen hän oli ja miten vaikeaa olisi kenen hyvänsä ottaa häneltä
ulos tietoja, joita hän ei ollut halukas antamaan. Minua askarrutti
kysymys - minkä luontoinen oli tarkalleen ollut se kauppahomma hänen ja
noiden kolmen miehen kesken, joista jokainen välittömästi sen jälkeen
oli tullut raa'asti murhatuksi. Kertoisiko hän?
Kello kolmelta menin takaisin noiden kahden salapoliisin luo. He olivat
nähtävästi voineet erinomaisen hyvin joka suhteessa, ja vetäessään
viimeisiä haikuja valiosikaarista ilmaisi Jifferdene heidän kummankin
ihastuksensa lady Renardsmeren suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.
"Mutta aika joutuu, herra Cranage", sanoi hän lopuksi ottaen kellonsa
esiin. "Me haluaisimme lähteä kaupunkiin takaisin. Missä saamme tavata
hänen armoansa?"
"Minä menen ottamaan siitä selvää", vastasin minä. "Kysyn häneltä."
Ulkopuolella alemmassa eteissalissa minä tapasin Burtonin. Hän veti
minut sivulle merkitsevästi katsoen minuun.
"Hänen armonsa on poissa, herra Cranage", kuiskasi hän. "Lähti
runsas tunti sitten -- kamarineiti mukanaan. En tiedä, mihin hän on
mennyt -- kaupunkiin kai. Walker nouti heidät puutarhaportilta kaikessa
hiljaisuudessa -- tavaroita ei otettu mukaan. Ja hän käski minun
ilmoittaa teille -- ettei noiden kahden herrasmiehen kannattanut
odottaa -- hänellä ei ole minkäänlaista kerrottavaa heille!"