Mansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja,
oli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso
kartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin,
ja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien
oman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit
niihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello,
sähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin
kutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä
sormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton
puoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin
jostakin -- todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta -- ja laski
kätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.
"Hoi, mies!" tiukkasi hän.
"Hoi itse!" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. "Kuka
hiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!"
"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!" vastasi hän. "Mitä
asiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?"
"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?" tiedustelin minä. "Sanokaa
se!"
"Oma asiani!" vastasi hän. "Entä te?".
"Mitä se teille kuuluu!" sanoin minä. "Päästäkää käteni, taikka --".
Mutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan
ikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.
"No, mitä nyt!" huusi hän. "Kuka siellä?"
Minä ennätin ensin.
"Peggie!" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. "Minä
täällä olen -- Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen
autolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! --
Minun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti
Hepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän
alueellanne --"
"Vai niin!" huudahti hän. "Hyvä on, herra Robindale, se on herra
Cranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti."
Herra Robindale, oli hän kuka hyvänsä, laski käteni vapaaksi ja murisi.
"Miksi ette sanonut, kuka olitte?" kysyi hän.
"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?" vastasin minä. "Ja mitä
tekemistä teillä on täällä?"
Hän siirtyi minusta poispäin talleja kohden.
"Kysykää emännältänne", mutisi hän.
Hän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan.
Kului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot
ja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina
hämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä.
Minä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.
"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?" kysyin minä kiivaasti. "Hän on
jättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!"
Peggie pudisti päätään, katsellen edelleen kummastuneena minuun.
"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut
niskoilleni pari yksityisetsivää", vastasi hän. "Toinen on vahdissa
koko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies -- Robindale. Mutta -- te?"
"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa",
vastasin. "Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista -- vuokrasin
yksityisauton -- tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen
lady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille
kertoa -- kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on
sukeutunut murha -- oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala -- en tiedä,
miten menetellä!"
"Mennään pieneen aamuhuoneeseen", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä,
sytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua
puhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten
näki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. "No
kertokaa nyt kaikki", sanoi hän, "ja aivan levollisesti -- täällä
olemme turvassa!"
Siinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie
komeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna,
ja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä,
istuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista
minä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi
minua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut
minulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat
neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia,
kertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme,
kun lopetin.
"Niin on asia!" sanoin päätteeksi. "Ja mitä on minun tehtävä?"
"Yhtä asiaa en oikein käsitä", sanoi Peggie. "Miksi ette kertonut
Lontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte -- Neamoresta ja aamiaisesta
Ritzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se
kuitenkin tulee."
"Olkoonpa niin -- mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani",
vastasin. "Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten
olisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään
vaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat
voineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin,
ja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa -- ja sellainen
varmastikin on olemassa! -- saaneet tietää paljon asioita, joita he
toivoakseni eivät nyt tiedä."
"Hän menetteli oikein!" huomautti neiti Hepple äkisti. "Hänen tulee
kertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa
ladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille."
"Mitä sitten?" kysyi Peggie.
"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen", vastasi
neiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin
tarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. "Minusta ainakin näyttää
siltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta
kiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa
jonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen -- emme tiedä mitä. Chuh Sin,
tämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin
raittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne
epäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä
tätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin
ryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia
kelmejä -- eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja
murhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä.
Silloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on
kysymys siitä", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua
silmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan
huolimatta unohtanut panna nenälleen, "löysivätkö ne sen häneltä?"
"Herra tiesi" sanoin minä. "Mutta arvelen -- etteivät löytäneet!"
"En minäkään usko!" sanoi hän nyökäten arvokkaasti kuin tuomari. "Minä
_en_ usko, että he löysivät. Sentähden --"
"Ovat he edelleen vaanimassa?" jatkoin minä.
"Aivan niin!" myönsi neiti Hepple. "Ja vielä me kuulemme uudesta
murhasta!"
Peggie hengähti syvään kauhusta. Mutta neiti Hepple ja minä olimme
nähtävästäkin samaa maata siinä suhteessa, että katsoimme asioita
tiukasti silmiin.
"Neamore -- hänkö on seuraava?" sanoin minä vilkaisten neiti Heppleen.
"Luullakseni on", vastasi hän. "Jos he tietävät -- mitä te tiedätte."
"Ja jos he edelleen jatkavat", sanoin minä, "niin entä seuraava
järjestyksessä -- lady Renardsmerekö?"
Neiti Hepple pudisti päätään.
"Ei kai!" vastasi hän. "Luulenpa -- jos he vain pääsevät asiain perille
-- että seuraava on Pennithwaite, asianajaja. Sillä en hitustakaan
epäile, että tuo esine -- joka varmasti on aivan harvinaisen
kallisarvoinen tai tärkeä, kun ottaa huomioon, mitä ponnistuksia
tehdään sen takaisinsaamiseksi -- nyt on Pennithwaiten hallussa!"
"Te luulette, että minä kuljetin sen hänelle?" sanoin.
"Niin luulen!" myönsi hän. "Minusta tapausten kulku oli seuraava:
Holliment, Quartervayne ja Neamore tunsivat kaikki hyvin toisensa
jo ennen tämän asian alkua. Kun Holliment ja Quartervayne menivät
Lontooseen paettuaan Portsmouthista, kertoivat he Neamorelle, mitä
olivat saaneet. Noiden kolmen keskinäiseksi päätökseksi tuli sitten,
että Neamore möisi sen. Neamore oli nähtävästi mies, joka tuntee
asiat -- joka tapauksessa on aivan varma, että hän tuntee erään lady
Renardsmeren erikoisen heikkouden."
"Minkä heikkouden?" kysyin minä.
Neiti Hepple katsahti Peggieen ja hymyili.
"Luulenpa jokaisen tietävän sen!" sanoi Peggie. "Se on julkinen
salaisuus!"
"Nähtävästi herra Cranage ei tiedä", huomautti neiti Hepple. Sitten
kääntyi hän minuun taas. "Lady Renardsmerellä", jatkoi hän, "on tavaton
intohimo ostaa jalokiviä! Hänen on täytynyt tuhlata huomattavat määrät
sir Williamin hänelle jättämästä suunnattomasta omaisuudesta niiden
ostamiseen. Kukaan ei tiedä, mitä varten hän niitä ostaa, kun itse
ei niitä käytä, missä hän niitä säilyttää -- ehkäpä pankissaan tai
jossakin holvilokerotoimistossa. Mutta muutamat hänen ostonsa ovat
tulleet yleisesti tunnetuiksi -- olisinpa luullut teidänkin kuulleen
niistä puhuttavan, herra Cranage. Hän osti Metshnikovski-timantin
joku vuosi sitten -- satumaisesta hinnasta. Kukaan ei ole sen jälkeen
sitä nähnyt. Hän omistaa maailman ihmeellisimmät helminauhat --
ja täydentääkseen kokoelmaansa antoi hän joku aika sitten eräälle
ulkomaalaiselle kauppiaalle hirvittävän summan kolmesta helmestä, jotka
olivat vertaansa vailla, mitä kokoon ja puhtauteen tulee. Niin, kaikki
tuo on hyvin tunnettua! Ja minun käsitykseni on, että tuo varastettu
esine, jonka onnistuneitten anastusten kautta miehiä on joutunut surman
suuhun, on joku harvinainen jalokivi ja että Holliment, Quartervayne
ja Neamore tarjosivat ja möivät sen lady Renardsmerelle. Luulen, että
hän toi sen mukanaan kotiinsa Lontoosta tuona iltana, ja lähetti teidät
viemään sitä takaisin Lontooseen herra Pennithwaitelle seuraavana
päivänä. Siellä se nyt on, herra Cranage!" lopetti neiti Hepple,
läiskäyttäen kevyesti kättään pöytään. "Ja minä olen kyllin utelias
myöntääkseni, että toivoisin tietäväni, _mitä_ se on!"
"Niin olen minäkin!" sanoi Peggie. "Taas uusi iso timantti arvatenkin."
Hetken aikaa harkitsin ääneti asioita.
"Luullakseni olitte oikeassa kaiken matkaa puhuessanne, neiti",
huomautin minä vihdoin neiti Heppleen kääntyen. "Ja minä kai myöskin
olen oikeassa, kun sanon, että paras on minun nyt ensimmäiseksi mennä
lady Renardsmeren luo kertomaan kaikki, mitä olen teille tänä yönä
kertonut, vai miten?"
"Tietenkin!" vastasivat he yhteen ääneen. "Muuta ette voi tehdä. Ja
vielä -- heti paikalla!"
"Te siis tulette minun kanssani!" sanoin minä Peggieen kääntyen. "En
siksi, että yksinkään pelkäisin käydä häneen käsiksi, mutta parempi on
jonkun olla mukana -- siveellisenä tukena."
"En minä!" vastasi Peggie. Hän osoitti pöydän yli. "Neiti Hepple saa
tulla teidän mukaanne! Hän on oikea henkilö -- juuri _omiaan_ siihen!
Kun te olette sanottavanne sanonut, on neiti Hepplen osoitettava lady
Renardsmerelle, mitä opetusta siitä on otettava. Ottakaa hänet!"
"Olisitteko niin hyvä, neiti?" kysyin minä.
"Lähden teidän mukaanne", vastasi neiti Hepple melkeinpä vilkkaasti.
"Lähdemme paikalla aamiaisen jälkeen. Ja sillä välin, koska kello vasta
on puoli neljä, arvelen minä, että menemme nukkumaan. Tulkaa minun
mukaani, herra Cranage, vien teidät Siniseen Kamariin."
Nukuin hyvin loput yötä ainakin. Neiti Hepplen levollisuus ja
tervejärkinen katsantokanta olivat jotenkin rohkaisseet mieltäni,
eivätkä Holliment tai Quartervayne ensinkään unissani kummitelleet. Ja
kun me kaikki kohtasimme toisemme aamiaisella kello yhdeksältä, olin
lujasti päättänyt puhua suuni puhtaaksi lady Renardsmerelle -- neiti
Hepplen avustamana -- ja saada hänet vakuutetuksi vaarasta, jonka
alaisina olimme me kaikki, jotka jollakin tavalla olimme sekaantuneina
tuon kauhean esineen -- olipahan mikä oli! -- varkauteen.
"Minkä vuoksi on nuo etsivät -- yksityisetsiviäkö lienevät vai muita --
toimitettu teidän kimppuunne?" kysyin minä Peggieltä, nähdessäni toisen
heistä kulkevan Bradgettin seurassa pihan poikki. "Lady Renardsmeren
päähänpistoa tietenkin?"
"Niinpä tietenkin!" vastasi hän. "Hän ei edes neuvotellut minun
kanssani ensin -- lähetti vain ilmoituksen, että tästälähin tulisivat
nuo kaksi miestä aina Derby-päivään asti oleskelemaan täällä, toinen
vahdissa päivisin, toinen öisin, ja että Välkehtivää Rubiinia oli
vartioitava yötä päivää."
"Pelänneekö hän jotakin häiriötä?" kysyin minä.
"Ties mitä pelännee tai ajatellee, tai mistä lie kysymys! Kyllä minä
pidän huolta, ettei mitään häiriötä tapahdu! Voi taivas aivan kuin
emme minä ja Bradgett lakkaamatta olisi pitäneet silmällä tammaa
kuukausimääriä! Ei, minä en tiedä, mitä hänellä on mielessä. Mutta
jotakin muuta minä tiedän."
"Mitä?"
Peggie alensi vaistomaisesti ääntänsä.
"Tiedän mitä puhutaan!" mutisi hän. "Ja Bradgett tietää. Lady
Renardsmere tekee vedonlyöntejä Välkehtivästä Rubiinista rajattomasti!
Aikoo sillä voittaa kokonaisen omaisuuden. Löytyy kuulemma tuskin
ainoatakaan huomattavaa vedonlyöntiasiamiestä, jonka kanssa hän ei
olisi asioissa. On kysymys suunnattomista summista -- kaikki aivan
ennenkuulumatonta!"
"Mutta sanoittehan Välkehtivän Rubiinin aivan varmasti voittavan",
sanoin minä.
"Olen siitä niin tuiki varma kuin yleensä kuolevainen voi olla varma
jostakin asiasta!" vastasi hän nopeasti. "Jos vieläkin etevämpi löytyy,
niin se tietysti voittaa, vaan en usko löytyvän! Uskon Välkehtivän
Rubiinin voittavan aivan helposti -- viimeisen pennini löisin pöytään
-- ei, sehän ei ole mitään -- tarkoitan, uskaltaisin kaikki, mitä
minulla on, rahat, talot, maat siitä enkä milloinkaan hetkeäkään
epäilisi. Mutta en aio löydä vetoa, ja --"
"Mitä?" kysyin minä hetken vaitiolon jälkeen.
"Monta on mutkaa matkassa!" sanoi hän päätään puistaen. "Milloinkaan ei
voi lopulta olla aivan varma. Mitä minä sanon, pitää paikkansa siinä
tapauksessa, että kaikki sujuu hyvin. Välkehtivä Rubiini voittaa Derbyn
yhtä varmasti kuin minun nimeni on Peggie Manson."
"Jossa tapauksessa lady Renardsmere --"
"Korjaa taiteensa kokonaisen rahavuoren!" sanoi hän. "Omituinen nainen.
Vaan muistakaa te molemmat olla pontevia tässä asiassa, teroittakaa
hänelle sen vaarallisuutta!"
"Olen iloinen siitä, että neiti Hepple lähtee mukaani", sanoin minä.
"Vaikka iloinen ei ole oikea sana! Olen äärettömän kiitollinen -- ja
mieleni on keventynyt. Lady Renardsmere ei ole sellainen henkilö, johon
on helppo käydä käsiksi tämäntapaisessa omituisessa asiassa."
Kohta neiti Hepple ja minä lähdimme matkaan. Keskustelimme lady
Renardsmerestä kulkiessamme laakson poikki kartanoa kohden.
"On eräs erikoinen lady Renardsmereä koskeva asia, josta teidän pitäisi
olla selvillä tässä tapauksessa, herra Cranage", sanoi kumppanini, kun
lähestyimme tiluksia. "Kerroin teille varhain tänä aamuna, että minun
käsitykseni mukaan joku jalokivi on kaiken tämän pohjana ja että lady
Renardsmere epäilemättä sai sen Neamorelta. Nyt kerron teille jotakin,
mikä on yleisesti tunnettua -- lady Renardsmere on jalokivien suhteen
taikauskoinen! Ja jos hän on saanut sen käsiinsä ja hänellä on sen
suhteen joku merkillinen taikausko, niin saa siihen yritykseen panna
taivaat ja maat liikkeelle, mutta irti ei sitä häneltä mikään saa!"
"Eikö edes murhan pelko?" huudahdin minä.
"Tuskinpa hän tietää, mitä pelko onkaan", sanoi neiti Hepple. "Hän
on kerrassaan välinpitämätön kaikista sentapaisista asioista. Mutta
voisittehan -- käyttääkseni tavallista lausepartta -- kasata tulisia
hiiliä hänen päällensä, kertomalla hänelle kaikki, mitä näitte
Lontoossa."
Tapasimme lady Renardsmeren toimistossaan. Hän näytti hyvin
hämmästyneeltä nähdessään neiti Hepplen, mutta kun viipymättä selitin
hänelle, että neiti Hepple oli tullut sinne minun erikoisesta
pyynnöstäni puhuakseen hänelle minun puolestani, tuli hän tavattoman
ystävälliseksi, osoittautuen ei ainoastaan halukkaaksi, vaan vieläpä
uteliaaksikin tietämään, mistä oli kysymys.
"Sulkekaa ovi sitten, Cranage, ja istukaa molemmat ja käykää asiaan!"
sanoi hän. "Olin aikeissa lähteä maata kaivamaan, vaan saatan odottaa.
Mistä on kysymys, nuori mies?"
Kerroin hänelle. Siihen meni täsmälleen tunti ja kaksikymmentä
minuuttia -- kellon mukaan. Hän käyttäytyi mainiosti. Siinä vieressä
oli savukelaatikko -- väkeviä, mustia pötkyjä, joita hän tuotti
jostakin ulkomailta, ja niitä hän poltti toisen toisensa jälkeen,
tarkkaavasti kuunnellen. Ja kun olin lopettanut, nyökkäsi hän, aivan
kuin hyväksyvästi.
"Hyvin kerrottu, nuori mies!" sanoi hän. "Näppärästi, täsmällisesti,
lyhyesti, hyvässä järjestyksessä -- en muuta tiedä, paitsi että teidän
olisi pitänyt ruveta asianajajaksi. Otamme sen asian vielä puheeksi,
Cranage, sillä te olette vielä lapsi. Mutta mitä tahdotte minun nyt
siis sanovan teille?"
En kuolemakseni tietänyt, kun siitä tuli kysymys, mitä oikeastaan
tahdoin hänen sanovan.
"Minä -- minä tahdoin vain, että tietäisitte kaikki, lady Renardsmere",
änkytin.
"No, nyt minä siis tiedän", sanoi hän. "Eikä minulla ole mitään vastaan
kertoa, että ostin jotakin noilta kolmelta mieheltä, uskoen, että
heillä oli oikeus myydä se."
"Mitä se oli?" kysyin minä ajattelemattomasti.
"Se on minun asiani, nuori mies!" vastasi hän. "Saatan olla yhtä
salaperäinen kuin tuo teidän herra Chenginnekin siinä kohden. En aio
kertoa sitä kelle hyvänsä!"
"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "hakevat nämä kaverit -- sillä niitä
täytyy olla useampia, tuo Chuh Sin keskipisteenä ja yllyttäjänä --
hakevat he jok'ainoan meistä käsiinsä, lady Renardsmere, jotka olemme
olleet kerran tekemisissä tuon jutun kanssa, ja silloinhan saamme
kaikki olla valmiit siihen, että kurkkumme katkaistaan".
"Hupaisaa kuulla!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Mutta minuun tuo
ei tehoo! Minä en pelkää!"
"Minä pelkään hirveästi!" vastasin painokkaasti. "Enkä myöskään häpeä
sitä tunnustaa! Jos olisitte nähnyt, mitä minä olen, lady Renardsmere,
niin luullakseni viskaisitte tuon esineen, olkoon vaikka mikä,
lähimpään ojaan!"
Hän hymyili omituiseen julmaan tapaansa ja katsahti seuralaiseeni, joka
tähän asti oli pysynyt äänetönnä.
"Jos noudattaisin neuvoanne, nuori mies", sanoi hän, "niin
katkaisisivat he kurkkuni vain saadakseen minut ilmaisemaan, mihin
ojaan sen viskasin! Mutta asiasta toiseen -- mitä on neiti Hepplellä
sanottavaa siihen? Te kuulutte erikoisen järkeviin naisiin, neiti
Hepple, eikö niin?"
"Haluaisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, lady
Renardsmere", sanoi neiti Hepple. "Olen varma siitä, että herra Cranage
ei pane sitä pahaksensa -- me olemme jo siksi tutut."
Minä jätin heidät kahden kesken ja lähdin parvekkeelle. Neiti Hepple
viipyi lady Renardsmeren luona pitkän aikaa. Kun hän tuli ulos, katsahti
hän minuun rohkaisevasti.
"Me keskustelimme asiasta", sanoi hän. "Luullakseni hän kykenee
järjestämään kaikki -- tyydyttävästi. Teidän sijassanne en sanoisi
enkä tekisi mitään enempää. Antakaa poliisien noudattaa omia
menettelytapojaan -- pysykää te rauhassa. Älkää olko huolissanne. Hän
ei ole missään vaarassa! Antakaa asiain mennä menojaan -- niin kuin
tähänkin asti."
Hän lähti matkoihinsa, -- vieläkin rohkaisevasti nyökäten. Lady
Renardsmere tuli ulos.
"Ettekö sanonut poliisille sanaakaan minusta, Cranage?" sanoi hän.
"Ettehän? Se oli oikein, nuori mies! No niin, ruvetkaa siis toimeenne
taas. Ei se ainakaan teidän asianne ole."
Ryhdyin tavanmukaisiin hommiini -- vaikka ei työ oikein käynyt. Kolme
päivää kului. Ei mitään tapahtunut. Mutta kun neljäntenä aamuna
kotiinpaluuni jälkeen aukaisin sanomalehden, näin, että Neamore oli
murhattu Kensington-tarhassa, keskellä kirkasta päivää, noin kello
kolme edellisenä iltapäivänä.