Häpeämättä tunnustan, että ilkeä, kylmä väristys kulki karmien
pitkin selkäpiitäni, kun salapoliisi kuiskasi nuo viimeiset sanat.
Murha -- taasenko! Toisen kerran jo kolmen päivän kuluessa kuulin
sellaisen miehen murhasta, jonka itse olin nähnyt hengissä, terveenä
ja voimakkaana vain muutamia tunteja ennenkuin hänet oli isketty
kuoliaaksi. Ja -- kenenkähän vuoro ensi kerralla?
Jätin huudahtamatta tavalliseen, jokapäiväiseen tapaan. Seisoin vain ja
tuijotin.
"Mahdotonta! Quartervayneko? -- Miksi --"
Mutta hillitsin itseni ajoissa. Ei, en kertoisi mitään Jifferdenelle,
ennenkuin olin käynyt Renardsmeressä. Katselin kaihoten junaa, joka
juuri hävisi etäisyyteen -- siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä
Renardsmereen sinä iltana -- paitsi tietenkin, jos vuokraisin auton. Ja
sillä välin...
"Mitä mahdotonta siinä on!" väitti Jifferdene. "Epäilemättä se on
Quartervayne -- kuvauksen mukaan."
"Niinkö?" huudahdin. "Te ette siis ole aivan varma?"
"Olen aivan varma itse puolestani", vastasi hän, vetäen minua
asemasillan päässä olevaa aidaketta kohden. "Tulkaa! -- meidän täytyy
mennä sinne. Kiiruhdin pysähdyttämään teidät heti kuultuani asiasta."
"Missä se on?" kysyin minä.
"Hotellissa -- halpahintaisessa paikassa - alhaalla telakka-alueen
puolella", vastasi hän. "Asia tapahtui seuraavasti -- sen mukaan kuin
puhelimella ilmoitettiin. Eräs mies tuli hotelliin hyvin myöhään
eilen illalla ja otti huoneen, sanoen ennättävänsä johonkin tänään
keskipäivällä lähtevään Batavian-linjan höyrylaivaan ja antaen
määräyksen, ettei häntä saisi häiritä ennen puolta kahtatoista. He
menivät koputtamaan hänen ovelleen määräaikana, eivät saaneet mitään
vastausta, menivät vihdoin huoneeseen, löysivät hänet kuolleena --
murhattuna. Kuvauksesta päättäen se on Quartervayne!"
"Vaan ehkei olekaan" sanoin minä, vaikka, muistaen mitä Quartervayne
itse oli kertonut minulle lähdöstään Hollantiin salassa olin vakuutettu
siitä, että Jifferdenen otaksuma oli oikea. "Entäpä jos ei olekaan!"
"Kohta sen näemme!" sanoi hän jyrkästi. "Te tunnette hänet ainakin.
Tulkaa! -- lähdetään sinne." Hän johti minut kiireesti kaupungin
rautatielle ja sieltä itään päin lähtevään junaan. En tehnyt mitään
yritystä jutella matkan varrella; mietin tiukasti omia asioitani,
miten vasta menettelisin. Ja päätin mielessäni, että käytyäni hänen
kanssaan paikassa, missä hyvänsä, johon yhdessä nyt juuri olimme
menossa, jättäisin hänet ja lähtisin Renardsmereen, olkoonpa sitten
vaikka keskellä yötä ja maksakoon auto minulle vaikka kymmenen puntaa.
Olipa nyt kysymys mistä hyvänsä, oli minun ensin puhuteltava lady
Renardsmereä.
Me poistuimme junasta Mark Lanella ja kuljettuamme poikki Tower Hillin
ja Mintin ohi jouduimme muutamille St. Katherine-telakan välittömässä
läheisyydessä oleville kurjille ja likaisille kaduille. Jifferdene
nähtävästi tunsi tiensä aivan hyvin. Hän johti minut suoraan eräälle
poliisiasemalle, jossa hän tuota pikaa oli vilkkaassa keskustelussa
viranomaisten kanssa. Pian hän osoitti minua, joka seisoin siinä
syrjässä.
"Tuo herrasmies voi todistaa hänen henkilöllisyytensä", sanoi hän. "Hän
tuntee sen miehen -- jotensakin hyvin."
Vielä kerran minun oli pakko hyvin vastahakoisesti seurata Jifferdeneä
ruumishuoneeseen. Se oli aivan lähellä ja, jos mahdollista, vielä
kolkompi ja kurjempi kuin se, jossa olin nähnyt Hollimentin ruumiin. Ja
samassa huomasinkin jo katselevani Quartervaynea.
"Kyllä!" mutisin. "Niin kyllä! Tuo on -- Quartervayne! Ja lähdetään nyt
pois täältä!"
Menimme ulos. Jifferdene tarttui käteeni ja puristi sitä.
"Älkää olko millännekään, nuori mies!" sanoi hän melkein
ystävällisesti. "Nyt se on ohi -- ja mentävä sinne oli, kuten tiedätte.
Olin oikeassa, näettehän. No niin -- se oli toinen!"
"Miten -- miten se tapahtui?" kysyin minä. "Ette ole maininnut."
"Puukotettiin! -- kuten toinenkin", sanoi hän päätään pudistaen.
"Puukotettiin, mutta tällä kertaa neljän seinän sisällä. Tulkaa --
lähdemme hotelliin, jossa se tapahtui."
Mies, joka oli seurannut meitä paikalliselta poliisiasemalta, johti
meidät parin vielä viheliäisemmän kadun kautta rauhalliselle kujalle,
jonka alemmassa päässä näin korkean muurin ja sen takana laivojen ja
höyryjen mastoja ja savutorvia.
"St. Katherine-telakka!" mutisi Jifferdene, nähdessään minun katsovan
siihen suuntaan. "Nähtävästi hän aikoi lähteä meritse täältä. Mutta
sanoivat hänen puhuneen Batavian linjasta -- sen laivat lähtevät
lähempää Lontoon-siltaa. Sinne ei kuitenkaan ole monen minuutin matkaa
reippaasti astellen. Ja täällä hän ainakin loppunsa kohtasi."
Hän viittasi kädellään, ja minä näin, että olimme saapuneet
murhapaikalle; kehno ränstynyt rakennus, kehnon ränstyneen kadun
varrella. Kaksi tai kolme vanhaa, harmaata tiilitaloa oli liitetty
yhteen: ensi kerroksen ikkunain tasalla kulki pitkä kapea puukilpi
-- sinisellä pohjalla näkyi kulunein kultakirjaimin: _Kellermanin
Yksityis-Hotelli_. Yhteen noista synkistä ikkunoista oli kiinnitetty
ilmoitus: Kahvila; toiseen: Majatalo. Minusta tuntui käsittämättömältä,
miten kumpikaan saattoi kävijöitä houkutella; jo pelkkä likaisten
kaihtimien ja ikkunaverhojen näkeminen riitti.
Astuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui
pilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja
vihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies -- lihava,
likainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä
hetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan
kohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti
aukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen
vierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka
meidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin
mieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies
seisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan
suunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että
tämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla
sanalla.
"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman", sanoi hän lohduttaen.
"Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun
tuollaista talossa tapahtuu."
Isäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä
sanoja. Mutta emäntä puhui. "Niin, sir -- ja kun me emme tienneet
siitä mitään -- ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön",
sanoi hän. "Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa." "Niinkö?"
huudahti Jifferdene. "Ette tienneet -- mutta ettekö te tiedä, mitä
vieraita teillä on täällä?"
"Asia oli näin, herrat", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan
kankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä.
"Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat -- ne ovat tässä
aivan lähellä, ihmiset -- merenkulkijat -- tahtovat päästä tänne mihin
aikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me
siis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse -- vaimoni ja
minä -- me olemme päivisin kovassa työssä -- ja panemme yhdeltätoista
maata. Sen jälkeen -- me emme tiedä, kuka talossa lienee -- niin on
laita!"
"Kuka sitten tietää?" tiukkasi Jifferdene. "Yövartijako? No niin -- me
tahdomme tavata häntä siis."
Isäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka,
kuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä
ammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia.
Hänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle
juolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita
ulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin
levollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan,
sovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä
tavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi
itseään, ei sanoin eikä teoin.
"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra
ja rouva Kellerman olivat menneet levolle?" tiedusteli Jifferdene.
"Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli
tänne."
Yövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin
suoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki
valmiiksi.
"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään
tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!" vastasi hän. "Ei mitään! Minä
ryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä
menee levolle --"
"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa", keskeytti rouva Kellerman.
"Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa -- kaikki vieraita. Kauppiaita.
Jotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi."
"Kello yhdeltätoista", jatkoi portinvartija häiriintymättä. "Kaikki on
sitten hiljaista -- aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia
yli kahdentoista -- keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme
kuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta
eikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta
kahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän
jälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja
aamiaisesta edeltä käsin -- kuten sääntönä on -- neljä shillingiä.
Sitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän
tupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan
tupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa
hänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden
niitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt
wiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten
tupakoimaan."
"Tarjosiko hän teille ryyppyä?" kysyi Jifferdene.
"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois", jatkoi yövartija. "Jos tahdotte
tietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne
ulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni
ja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään
etuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja
nähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan,
mainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne."
"Ennenkuin jatkatte", keskeytti Jifferdene, "voitteko kuvailla nuo
miehet?"
"En tarkemmin", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. "En
kiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat
olivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen-
tai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa --
varsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan -- sen
satuin huomaamaan."
"No niin", sanoi Jifferdene. "Tapahtuiko mitään?"
"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein", vastasi yövartija "Silloin
mies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin
katsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia,
hyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä -- nämä herrat juovat minun
kanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat
tuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan
ja juomaan yhdessä."
Rouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli
jonkinlainen anteeksipyyntö.
"Tietysti", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, "tietysti, jos
joku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin
toiselle herrasmiehelle --"
Jifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että
asia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.
"Jatkakaa!" sanoi hän. "Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään.
Ja kuinka kauan he sitä jatkoivat?"
"Kunnes he olivat tyhjentäneet pullon, jonka ensimmäinen mies oli
tuonut", vastasi yövartija. "Kello oli silloin lähes kaksi. Silloin
he kaikki tulivat eteishuoneeseen ja pyysivät minua näyttämään heille
heidän huoneensa."
"Miten te tiedätte, että he olivat juoneet pullon loppuun?" kysyi
Jifferdene.
"Koska minä katsoin sitä, kun tulin alas ja menin kaasua sammuttamaan.
Tyhjä oli!"
"Olivatko he selvät?"
"Selvätpä hyvinkin -- aivan selvät, siitä ei epäilystä. Sanoivat aivan
kohteliaasti hyvää yötä toisilleen ja minulle."
"Ette kuullut mitään riitelemistä tai muuta?"
"En ensinkään. Kuulin suurimman osan siitä, mitä he puhuivat
juodessaan. He keskustelivat ulkomaan paikoista -- kauppa-asioista ja
muista sentapaisista."
"Entä heidän makuuhuoneensa?" kysyi Jifferdene. "Olivatko ne lähekkäin?"
"Sillä miehellä, joka tuli yksikseen -- hänellä, jonka me löysimme
kuolleena -- oli numero viisitoista. Ja noista molemmista muista
oli toisella numero kuusitoista, toisella kahdeksantoista. Numero
viisitoista on aivan vastapäätä kuuttatoista."
"Milloin te sen jälkeen näitte heidät?"
"Kuusitoista ja kahdeksantoista tulivat alas neljännestä vailla
seitsemän, juuri kun minun hommani oli lopussa. He sanoivat, etteivät
halunneet täällä syödä aamiaista ja lähtivät tiehensä."
"Huomasitteko minne päin he lähtivät?"
"He lähtivät astelemaan telakoille päin", sanoi yövartija.
"Hyvä -- ja entä kolmas mies?" tiedusteli Jifferdene hetken vaitiolon
jälkeen.
Yövartija irvisteli.
"Niin!" sanoi hän. "Olin juuri mennyt levolle, kun asia tuli ilmi! Minä
panen maata joka aamu kello yhdeltätoista ja nousen kello kuudelta
illalla. Palvelusmies -- hän tulee ja ajaa minut ylös ja sanoo,
etteivät he saa mitään vastausta viidestätoista. Minä siis lähden hänen
mukaansa, ja hetken kuluttua hän ja minä ja tämä isäntä aukaisimme
oven. Ja silloin -- no niin -- siellä oli verta! Puukko isketty --
suoraan läpi kurkun. Ja me lähetimme hakemaan poliiseja."
"Jotka siitä asti ovat huolehtineet kaikesta ja pitäneet huoneen oven
suljettuna, herrat", huomautti rouva Kellerman. "Siellä ylhäällä on
nytkin muuan konstaapeli vahdissa -- ehkä hän odottaa teitä?"
"Ehkä", myönsi Jifferdene. "Lähdetään sinne."
Kerrosta ylempänä talo oli vielä likaisempi, vielä kurjempi kuin
ennen. Kuljimme parin käytävän kautta; vihdoin tulimme erääseen, joka
johti talon takaosaan. Sen loppupäässä olevan ikkunan luona seisoi
virkapukuinen poliisi, nähtävästi hyvin ikävystyneenä. Hän tuli vastaan
nähdessään paikallisetsivän ja otti esiin avaimen. Hetken kuluttua
olimme kaikki numero viidessätoista.
"Mihinkään ei ole koskettu tai mitään liikutettu", huomautti poliisi
hiljaisella äänellä. "Ei ainakaan sen jälkeen kun meidät tänne
kutsuttiin."
Yksi silmäys vuoteeseen riitti minulle -- olin iloinen kääntyessäni
pois ikkunan luo, jonne Jifferdene syystä tai toisesta oli vetäytynyt
heti sisään tullessamme. Hän kosketti kyynärpäätäni osoittaen toisella
kädellään.
"Ikkunapuitteissa ei ole kiinnipitimiä", mutisi hän. "ja ikkunakin on
avoinna. Mitähän tuolla ulkopuolella on?"
Hän aukaisi alemman ikkunapuoliskon ja katsoi alas. Aivan alla siinä
oli jonkun matalamman rakennuksen tasainen katto; sen kummallakin
puolella oli vesitorvet; alhaalla näkyi piha, josta lähti pimeä matala
porttikäytävä.
"Kiipeämään tottunut mies olisi voinut tulla tänne sisään tämän ikkunan
kautta", huomautti Jifferdene miettivänä. "Minun oma mielipiteeni
onkin, että joku niin teki -- tuosta toisesta jutusta en oleta mitään!
No niin -- katsellaanpas sitten ympäri."
Hän ja paikallismies alkoivat tutkia huonetta ja murhatun miehen
vaatteita. Tunsin heti paikalla puvun, jonka olin nähnyt Quartervaynen
yllä edellisenä iltana; näin myöskin, että se oli joutunut samanlaisen
käsittelyn alaiseksi kuin Hollimentin vaatteetkin -- vanu olkapäillä
oli revitty palasiksi; missä vain oli paikka, jossa jotakin olisi
saattanut olla piilotettuna, siellä oli puukko ollut työssä. Mitä tulee
kuolleen miehen tavaroihin, niin hänen kellonsa perineen -- arvokkaita
esineitä muuten -- oli lipaston päällä, sen vieressä oli lompakko,
jossa oli joukko Englannin pankin seteleitä ja erään amsterdamilaisen
pankin maksettavaksi asetettu huomattavan suuri matkakreditiivi;
aivan lähellä oli useita muita yksityisesineitä, kuten hopeinen
sikaarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko ynnä muuta. Ja kukkaro siinä
oli -- mutta tyhjänä.
"Ottanut pikkurahat tällä kertaa!" huomautti Jifferdene merkitsevästi.
"Mutta -- ei hän niiden vuoksi tullut!"
Lähdin ulkopuolelle odottamaan; vihdoin menin alas julkipuolelle ja
sieltä kadulle tympeytyneenä koko asiaan. Kului jonkun aikaa ennen kuin
Jifferdene seuralaisineen yhtyi minuun.
"Saitteko mitään ilmi?" kysyin minä poispäin astellessamme.
"Erään seikan panin merkille", huomautti Jifferdene hetken vaitiolon
jälkeen, jolla aikaa hän näytti kovasti miettivän. "En myöskään
luule, että se on mikään tavallisuudesta poikkeava asia tämän luokan
hotelleissa ja tässä osassa kaupunkia. Ovi oli varustettu hyvällä
lukolla ja vahvalla salvalla -- ei millään semmoisella turhalla
korusalvalla, joita paremmissa hotelleissa näkee. Mitenkähän oli --
käyttikö hän kumpaakin?"
"Ei ollut voinut käyttää salpaa", huomautti toinen salapoliiseista,
"koska isäntä aukaisi oven pääavaimella. Jos salpa olisi työnnetty
eteen --"
"Niin, minä uskonkin, että murhaaja tuli ikkunasta sisään!" sanoi
Jifferdene. "Ja tulipa hän sitten mitä tietä hyvänsä, teki hän työnsä!
Se on tuo luihu kiinalainen, herra Cranage", päätteli hän, kun me
olimme päässeet kahden kesken. "Eikö kertonutkin herra Cheng meille,
että tapahtuisi toinen murha ja kolmas ja --"
"Arveletteko siis, että molemmat ovat saman käden työtä?" kysyin minä.
"Varmastikin!" vastasi hän. "Miettikää asianhaaroja! Joku tietenkin
seurasi Quartervaynen jälkiä tänne -- ja teki hänestä lopun. Kinu se
oli!"
"Ettekö epäile niitä kahta miestä, jotka seurasivat häntä tänne
hotelliin?" kysyin minä.
"En yhtään! Otaksun heidän olleen satunnaisia vieraita -- kuten hän
itsekin. Ei, -- joku viirusilmäinen kiinalainen se oli! Vilkaiskaapa
tänne!"
Hän otti taskustaan jonkun esineen, joka oli huolellisesti kääritty
pehmeään paperiin ja hänen omaan nenäliinaansa, ja kun hän oli
poistanut peitteet, tuli näkyviin tavallinen sileä makuuhuoneen
juomalasi, jota hän piti kohotettuna minun ja valon välillä. Sen
sivupinnoilla näin selvästi kahden tavattoman hoikan etusormen ja
peukalon jäljet.
"Mikään eurooppalainen käsi ei ole tuota tehnyt!" sanoi Jifferdene
voitonriemuisena. "Itämaalainen peukalo ja itämaalaiset sormet sen
tekivät! Hän joi lasin vettä verisen työnsä jälkeen, ja siinä sitä
ollaan! Herra Cranage, meidän täytyy penkoa koko Lontoo saadaksemme
käsiimme tuo kinu, taikka saamme vielä yhden tämmöisen jutun. Mutta --
kuka on seuraava? Älkää kuitenkaan säikähtykö. Pysykää minun seurassani
päivisin ja hotellissanne pimeän tultua, ja..."
Mutta minulla ei ollut aikomustakaan mennä hotelliin, vaikka en
sanonut mitään, josta Jifferdene olisi voinut sitä arvata. Erosin
hänestä jollakin tekosyyllä. Sitten menin ja söin hyvän päivällisen,
että luontoni vähän rohkaistuisi, ja heitin päättävästi mielestäni
pois kaikki äskeisten tapausten hirveät muistot. Myöhemmin kävin
eräällä autoasemalla, ja kun minulla oli mukanani runsaasti rahaa
enkä välittänyt, mihin sitä kului, vuokrasin hyvän auton ja lähdin
Lontoosta. Ja kello oli liki yksi aamulla, kun pysähdyin Peggie
Mansonin talon kohdalla, lujasti päättäneenä tavata hänet.